Aamulla herään linnun lauluun, on vielä hämärää. Valo alkaa tunkeutua sisään ikkunoista ennen puoli kahdeksaa.

Aamukahvin porina on musiikkia korville, ja ehdin juomaan kahvin ennen kuin se jäähtyy. Kaadan mukiin lisää kahvia, hengitän sisään ja ulos. Juuri nyt tuntuu onnelliselta.

Tartun hetkeen, otan kuminauhan ja pyörittelen hartioita, sitten käsiä ja lopuksi teen jonkinlaisen kiinalaisen aamutervehdyksen. Tai hyvää huomenta -liikkeen. Naurattaa. Näen heiluvan peilikuvani isosta maisemaikkunasta.

Pesen hiukset, föönaan ne ja olen – harvinaista kyllä – tyytyväinen lopputulokseen. Avaan uuden ripsiväriputelin. Miten iloinen olenkaan, kun väri ei paakkuunnu ripsissä.

Siistin keittiön ja herätän kaksitoistavuotiaan. Hän on hyvällä tuulella. Antibioottikuuri on vienyt poskiontelotulehduksen, ja elämä hymyilee.

Pakkaan tietokoneen, laturin, silmälasit ja muistivihon reppuun. Puen ylleni vihreäsävyisen mekon, pitkät maiharisaapikkaat ja toppatakin. Tarkastan kännykästä ulkoilman lämpötilan. Nollassa. En tarvitse pipoa.

Oikaisen työmatkallani kahden metsikön läpi ja tunnen yhtäkkiä kevään. Ensimmäistä kertaa. Helmikuun viimeinen päivä, ja metsässä tuoksuu kevät. Jossakin laulaa mustarastas.

Ystäväni palasi pitkältä lomaltaan. Puhun koko työmatkan puhelimessa hänen kanssaan – minulla oli sinua ikävä. Ikäväntunne katoaa, kun pääsemme vauhtiin. Pulisemme, kerromme kuulumisemme ja nauramme. Niin tuttua ja turvallista.

Kirjoitan, kirjoitan ja kirjoitan. Uppoudun kertomuksiin, ihmisiin ja tietokoneeseen. Katson ja kuuntelen toimittajatyötovereitani ja minut valtaa kiitollisuus. Kahden työn välissä, kahdessa työssä, kahta eri lajia. Näin on hyvä.

Olin hetken ylpeä itsestäni ja opettajakollegastani: uskalsimme ottaa esiin hankalan asian rehdisti ja reilusti, rauhallisesti. Jos työyhteisöissä toimittaisiin aina näin, välttäisimme isommat konfliktit. Avoimuus ja rohkeus kantavat ja kannattavat.

Kun kuljen kohti kotia, isä tarttuu pientä lasta kädestä kadulla. Kun lapsi puhuu, isä katsoo häntä suoraan silmiin. Hän hymyilee ja vastaa lapselle. Heidän välillään on liikuttava yhteys. Hymyilen verkkaisesti kulkevalle kaksikolle, kun ohitan heidät.

Teen tutkintohakemuksen. Medianomi (AMK) -opintoni on suoritettu. Olen valmis. Valmis journalisti. Olen saavuttanut yhden suurimmista unelmistani. En uskalla vielä iloita ääneen. Mitä ihmettä pelkään? Nyt juuri pitäisi huutaa, nauraa ja tuulettaa. Minä tein sen!

Kirjoitan WhatsApp-viestin opiskeluryhmälle. Onnitteluviestit ja niiden perään painetut sydämet saavat minut sykkyrälle. Sovimme ”valmistumisbrunssin” ensi viikonlopuksi. He ovat upea porukka, heitä (ja näitä opintoja) minun tulee ikävä. Olen omillani, olen ammattilainen. Mitähän seuraavaksi?

Perjantai-iltana soitamme lapsen kanssa yli 90-vuotiaille isovanhemmilleni: ”Hei, mitä teille kuuluu?” Minut valtaa lämmin tunne mummon muistellessa sitä, kun jo aikuiset poikamme olivat heillä pieninä hoidossa ja söivät hänen keittämäänsä lihasoppaa. Hän muistaa lasten vuorosanat, ilmeet ja kiitokset. Päätämme tavata ensi viikolla.

Kaksitoistavuotias kysyy puhelun päätyttyä, osaako mummo edelleen tehdä ”sitä lihakeittoa”. Hän piirtää isovanhemmille kortin, jossa he seisovat mummon kanssa. Rollaattorikin mahtuu kuvaan.

Lauantain viikonloppukimppu saa minut odottamaan kesää. Kisaviikonloppu ja kaksitoistavuotiaan onnistuminen maadoittavat oleellisen äärelle. Ostamme irtokarkkeja ja katselemme yhdessä Putousta.

Sunnuntaina mies palaa työmatkaltaan. Olemme taas kaikki koossa.

Äänikirja on vienyt minut mukanaan. En malttaisi laskea sitä korviltani. Pääsen mukaan tarinaan, joka vie mennessään nopeasti. Aika, paikka ja maalliset murheet unohtuvat. Tässä on hyvä.

Tähän on tultu.

Minna