Muutamia ajatuksia murheelliselta viikolta

Kuluneen viikon piti olla poikkeuksellinen lähinnä siksi, että se oli pääsiäispyhien vuoksi lyhyt. Maanantaina saataisiin viettää vapaapäivää, ja työviikko tuntuisi kepeältä, kuten edeltäjänsäkin. Näin toki pääasiassa olikin, mutta tiistain synkkä uutispäivä sai mielen matalaksi. Keskiviikkoillalla alkanut sitkeä flunssa päänsärkyineen vei terän pois kaikesta tekemisestä. Se siitä kepeästä viikosta.

Suomen lippu puolitangossa

Kokosin tämän viikon parhaat ajatuksina murheelliselta viikolta

Pääsiäismaanantaina vietimme vapaapäivää. Aamu oli hidas, ja päivään mahtui monenlaista mukavaa puuhaa. Lapsi vietti aikaansa omassa pihassa ja Trampolin Parkissa, minä lenkkeilin ystävän kanssa ja treenasin kotitreeniä yksikseni, iltapäivällä nautin tuoreesta kahvista ja äänikirjasta.

Illemmalla saimme vieraita, jotka tulivat katsomaan siilejämme, Elmoa ja Selmaa. Heidän kuulumisiaan kerron ensi viikolla ihan omassa postauksessaan. Maanantai ei siis pettänyt tälläkään kertaa. Se oli viikon paras päivä.

Tiistaiaamuna istuin työkoneellani, kun mieheni huudahti omasta työhuoneestaan, että Vantaalla, eräässä koulussa on ammuttu. Ampuja on 12-vuotias lapsi ja ammutut hänen luokkatovereitaan. Klikkasin Helsingin Sanomat auki ja jäin nanosekunnissa sanattomaksi – miten tämä on edes mahdollista?

En ehtinyt perehtyä tapahtuneeseen ja siitä uutisointiin heti tarkemmin, mutta yhdeltä, kun tiedostustilaisuus alkoi, istuin hiljaa keittiön pöydän ääressä ja kuuntelin. Sitten itkin. Ja itkin. Ja itkin. Toistan itseäni: miten tämä on edes mahdollista?

Meillä on samanikäinen tytär. Hän saapui puoli kolmelta koulusta kotiin, hänen luokassaan (ja elämässään) on kaikki hyvin. Me olemme onnekkaita. Kun juttelimme tyttären kanssa tapahtuneesta, minä itkin. Kaksitoistavuotias kysyi pää kallellaan, miksi minä itken.

Koska tapahtuma on järkyttävä.

Se on koskettava.

Se ravistelee koko yhteiskuntaa.

Se tulee liian lähelle, se tarjoaa samaistumispintaa.

Koska minä mietin niitä lapsia, lasten vanhempia, opettajia.

Ja epäiltyä ampujaa. Hänen vanhempiaan. Hänen elämäänsä tästä eteenpäin. Hän on vielä lapsi.

Koska minä mietin syytä sille, miksi tällaista tapahtuu. Miksi joku kiusaa? Miksi kukaan ei ole nähnyt mitään? Miksi kukaan ei ole puuttunut? Miksi?

Minä itken, koska minun lapseni elää.

Ja koska minä olen siitä kiitollinen.

Keskiviikkoaamuna kaupungissa suruliputettiin. Ja taas minä itkin. Työpaikan tiimitapaamisessa pidimme hiljaisen hetken ja puhuimme tapahtuneesta. Luin kaikki uutiset ja yritin ymmärtää. Kansanterveystieteilijänä, opettajana ja äitinä kehittelin mielessäni – ja vähän ystävälenkilläkin – ratkaisuja sille, ettei näin enää koskaan tulisi tapahtumaan.

Kuuntelin treeneistä palanneen tyttäremme tyytyväistä hyräilyä. Hänen elämänsä jatkuu, eikä tiistain tapahtuma ollut häntä liikaa järkyttänyt.Huokaisin.

Keskiviikkoillalla kurkkuni tuntui kipeältä, ja torstaiaamuna heräsin flunssaisena. Koronatesti oli negatiivinen (kolmena päivänä), vaikka olotila muutaman päivän aikana lähenteli jyrän alle jääneen olotilaa. Onneksi pystyin tekemään töitä kotona ja tauottamaan työtäni enemmän kuin tavallisesti. Illalla tein kevyen kävelyn ystäväni kanssa, happi teki hyvää!

Perjantaiaamulla olin vielä kipeämpi. Minulla oli etäopetuspäivä, joten säästin ääntäni kolmeen viimeisen työtuntiin ja tein aamun ja aamupäivän vain kirjallisia töitä ja opintojaksoarviointeja. Illan otin rauhallisesti, luin ja kuuntelin kirjaa, katselin telkkaria ja nautin siitä, että flunssasta sai oivan syyn olla tekemättä viikkosiivousta.

Lauantaina pahin oli ohi, mutta päätä särki kaikista lääkkeistä huolimatta ihan koko ajan. Ulkoilma auttoi siihen hieman. Ja oman osansa paranemisprosessiin toi hempeä viikonloppukimppu. Onneksi uskaltauduin kävelylle lapsen ollessa yleisurheilutreeneissä. Illalla päänsärky hieman hellitti. Tartuin hetkeen ja kirjoittelin muutamaa lehtiartikkelia.

Sunnuntaina heräsin jälleen päänsärkyyn. Se onneksi talttui lääkkeillä ensimmäistä kertaa koko viikkoon. Pääsin pienelle happihyppelylle ja tein selkeeäni ajatellen rauhallisen venyttelytreenin. Flunssa on sitkeä – minä myös.

Tähän on tultu.

Minna

Lopuksi tärkein: Lämmin osanotto Vantaan kouluampumistapahtuman uhrin läheisille suuressa surussanne. Myötäelän kaikkien tapahtumassa läsnäolleiden surussa ja järkytyksessä – olette ajatuksissani.

Puheenaiheet Oma elämä Ystävät ja perhe Ajattelin tänään

Annie Ernauxin Vuodet on poikkeuksellisen hieno teos

Annie Ernauxin Vuodet (Suom. Gummerus 2021) on merkittävä teos, joka kuvaa yksilön elämänkaarta ja samalla ranskalaisen yhteiskunnan muutosta. Teos on poikkeuksellinen omaelämäkerrallinen kertomus: se yhdistää henkilökohtaisen tarinan laajempiin yhteiskunnallisiin ja historiallisiin kehityskulkuihin. Se on kollektiivinen muistelma, joka on intiimi ja tunnistettava, yksityinen ja yleinen.

 Teos alkaa kuvauksella kirjoittajan omasta syntymästä ja jatkuu kattavasti läpi hänen elämänsä eri vaiheiden. Ernaux käy läpi elämäänsä vuodesta 1940 vuoteen 2006. Hän kuvaa kasvamista työväenluokkaisissa oloissa Normandiassa, työskentelemistä opettajana, muuttamista Pariisiin, kahden lapsen saamista, avioeroa.

Ernaux käsittelee leikekirjamaisessa teoksessaan erilaisia teemoja, kuten perheen merkitystä, naiseuden kokemuksia, yhteiskunnallisia muutoksia ja ajan kulkua. Hänen kielellinen tarkkuutensa ja kykynsä kuvailla arkisia hetkiä tekevät tarinasta aidon ja elävän – koukuttavan.

Yksi kirjan keskeisistä vahvuuksista on kirjailijan kyky yhdistää yksilön kokemukset laajempiin yhteiskunnallisiin ja historiallisiin konteksteihin. Ernaux kuvaa tarkasti Ranskan yhteiskunnan muutoksia 1900-luvun jälkipuoliskolla ja tuo esiin erilaisia sosiaalisia, poliittisia ja kulttuurillisia ilmiöitä, jotka ovat vaikuttaneet hänen elämäänsä ja identiteettiinsä.

Kirjailija ei kaunistele tai idealisoi menneisyyttään, vaan kertoo avoimesti myös vaikeista hetkistään. Se tekee teoksesta syvällisen ja lukukokemusta jollakin tasolla koskettavan. Vuodet herättää lukijassa monia tunteita ja ajatuksia ja saa peilaamaan niitä omaan historiaansa ja elämäänsä.

Annie Ernauxin kerronta on poikkeuksellisen selkeää, tiivistä ja tarkkaa. Se on rehellistä ja paljastavaa. Hän käyttää kieltä, joka on minimalistista ja suoraviivaista mutta samalla hyvin kuvauksellista ja havainnollista. Kirjoitustyyli on realistista ja objektiivista, ja tapahtumia ja tunteita kuvataan ilman liiallista dramatisointia.

Kirjailijalla on kyky tarkkailla ja kuvata arkisia hetkiä ja yksityiskohtia niin, että ne muuttuvat merkityksellisiksi ja koskettaviksi. Kerronta etenee kronologisesti läpi eri elämänvaiheiden, mutta paikoin kirjailija myös poukkoilee ajassa ja tuo esiin muistoja ja havaintoja ilman tiukkaa kronologiaa.

Vuodet-teoksen henkilökohtaisuus ja rehellisyys tekevät kerronnasta koskettavaa ja aitoa. Ernaux ei pelkää käsitellä vaikeitakaan aiheita tai paljastaa omia heikkouksiaan, mikä tekee kerronnasta inhimillistä ja helposti lähestyttävää. Lisäksi se sisältää symboliikkaa ja metaforia, jotka syventävät tarinan merkityksiä ja teemoja.

Vuodet on tarkkanäköinen, minimalistinen, realistinen ja henkilökohtainen. Se on saanut ansaitusti kiitosta sekä kriitikoilta että lukijoilta. Se on voittanut useita palkintoja ja noussut kansainväliseksi bestselleriksi. Teos on merkittävä lisä sekä omaelämäkerrallisen kirjallisuuden että yhteiskunnallisen kirjallisuuden kentällä, ja minusta se ansaitsee paikkansa kaikkien aikojen tärkeimpien kirjojen joukossa.

Tähän on tultu.

Minna

Kuva: Gummerus

Puheenaiheet Oma elämä Kirjat Ajattelin tänään