Kuluneen viikon piti olla poikkeuksellinen lähinnä siksi, että se oli pääsiäispyhien vuoksi lyhyt. Maanantaina saataisiin viettää vapaapäivää, ja työviikko tuntuisi kepeältä, kuten edeltäjänsäkin. Näin toki pääasiassa olikin, mutta tiistain synkkä uutispäivä sai mielen matalaksi. Keskiviikkoillalla alkanut sitkeä flunssa päänsärkyineen vei terän pois kaikesta tekemisestä. Se siitä kepeästä viikosta.

Kokosin tämän viikon parhaat ajatuksina murheelliselta viikolta

Pääsiäismaanantaina vietimme vapaapäivää. Aamu oli hidas, ja päivään mahtui monenlaista mukavaa puuhaa. Lapsi vietti aikaansa omassa pihassa ja Trampolin Parkissa, minä lenkkeilin ystävän kanssa ja treenasin kotitreeniä yksikseni, iltapäivällä nautin tuoreesta kahvista ja äänikirjasta.

Illemmalla saimme vieraita, jotka tulivat katsomaan siilejämme, Elmoa ja Selmaa. Heidän kuulumisiaan kerron ensi viikolla ihan omassa postauksessaan. Maanantai ei siis pettänyt tälläkään kertaa. Se oli viikon paras päivä.

Tiistaiaamuna istuin työkoneellani, kun mieheni huudahti omasta työhuoneestaan, että Vantaalla, eräässä koulussa on ammuttu. Ampuja on 12-vuotias lapsi ja ammutut hänen luokkatovereitaan. Klikkasin Helsingin Sanomat auki ja jäin nanosekunnissa sanattomaksi – miten tämä on edes mahdollista?

En ehtinyt perehtyä tapahtuneeseen ja siitä uutisointiin heti tarkemmin, mutta yhdeltä, kun tiedostustilaisuus alkoi, istuin hiljaa keittiön pöydän ääressä ja kuuntelin. Sitten itkin. Ja itkin. Ja itkin. Toistan itseäni: miten tämä on edes mahdollista?

Meillä on samanikäinen tytär. Hän saapui puoli kolmelta koulusta kotiin, hänen luokassaan (ja elämässään) on kaikki hyvin. Me olemme onnekkaita. Kun juttelimme tyttären kanssa tapahtuneesta, minä itkin. Kaksitoistavuotias kysyi pää kallellaan, miksi minä itken.

Koska tapahtuma on järkyttävä.

Se on koskettava.

Se ravistelee koko yhteiskuntaa.

Se tulee liian lähelle, se tarjoaa samaistumispintaa.

Koska minä mietin niitä lapsia, lasten vanhempia, opettajia.

Ja epäiltyä ampujaa. Hänen vanhempiaan. Hänen elämäänsä tästä eteenpäin. Hän on vielä lapsi.

Koska minä mietin syytä sille, miksi tällaista tapahtuu. Miksi joku kiusaa? Miksi kukaan ei ole nähnyt mitään? Miksi kukaan ei ole puuttunut? Miksi?

Minä itken, koska minun lapseni elää.

Ja koska minä olen siitä kiitollinen.

Keskiviikkoaamuna kaupungissa suruliputettiin. Ja taas minä itkin. Työpaikan tiimitapaamisessa pidimme hiljaisen hetken ja puhuimme tapahtuneesta. Luin kaikki uutiset ja yritin ymmärtää. Kansanterveystieteilijänä, opettajana ja äitinä kehittelin mielessäni – ja vähän ystävälenkilläkin – ratkaisuja sille, ettei näin enää koskaan tulisi tapahtumaan.

Kuuntelin treeneistä palanneen tyttäremme tyytyväistä hyräilyä. Hänen elämänsä jatkuu, eikä tiistain tapahtuma ollut häntä liikaa järkyttänyt.Huokaisin.

Keskiviikkoillalla kurkkuni tuntui kipeältä, ja torstaiaamuna heräsin flunssaisena. Koronatesti oli negatiivinen (kolmena päivänä), vaikka olotila muutaman päivän aikana lähenteli jyrän alle jääneen olotilaa. Onneksi pystyin tekemään töitä kotona ja tauottamaan työtäni enemmän kuin tavallisesti. Illalla tein kevyen kävelyn ystäväni kanssa, happi teki hyvää!

Perjantaiaamulla olin vielä kipeämpi. Minulla oli etäopetuspäivä, joten säästin ääntäni kolmeen viimeisen työtuntiin ja tein aamun ja aamupäivän vain kirjallisia töitä ja opintojaksoarviointeja. Illan otin rauhallisesti, luin ja kuuntelin kirjaa, katselin telkkaria ja nautin siitä, että flunssasta sai oivan syyn olla tekemättä viikkosiivousta.

Lauantaina pahin oli ohi, mutta päätä särki kaikista lääkkeistä huolimatta ihan koko ajan. Ulkoilma auttoi siihen hieman. Ja oman osansa paranemisprosessiin toi hempeä viikonloppukimppu. Onneksi uskaltauduin kävelylle lapsen ollessa yleisurheilutreeneissä. Illalla päänsärky hieman hellitti. Tartuin hetkeen ja kirjoittelin muutamaa lehtiartikkelia.

Sunnuntaina heräsin jälleen päänsärkyyn. Se onneksi talttui lääkkeillä ensimmäistä kertaa koko viikkoon. Pääsin pienelle happihyppelylle ja tein selkeeäni ajatellen rauhallisen venyttelytreenin. Flunssa on sitkeä – minä myös.

Tähän on tultu.

Minna

Lopuksi tärkein: Lämmin osanotto Vantaan kouluampumistapahtuman uhrin läheisille suuressa surussanne. Myötäelän kaikkien tapahtumassa läsnäolleiden surussa ja järkytyksessä – olette ajatuksissani.