Voiko rakkaus tuntua yhtä aikaa turvalliselta ja kontrolloivalta? Entä millaista on kasvaa perheessä, jossa omaa elämää ja valintoja määrittävät kunnia, häpeä ja muiden odotukset?

Elaf Alin omaelämäkerrallinen Sanoitko minulle rakkaus? (Into Kustannus) oli Viisikko-kirjakerhomme lokakuun teos. Se on yksi vaikuttavimmista lukukokemuksistani pitkään aikaan. Kirja koukutti nopeasti, ja etenkin sen alkupuoli suorastaan imaisi mukaansa. Teos oli pysäyttävä ja ajatuksia herättävä.

Elaf Ali: Sanoitko minulle rakkaus? – Kasvutarina vapauden kaipuusta

Elaf Ali syntyi Irakissa ja muutti lapsena perheensä kanssa Ruotsiin. Elafin elämä muistuttaa muiden ruotsalaislasten arkea, mutta kotona pätevät aivan toisenlaiset säännöt. Hänen elämäänsä hallitsevat perheen kunnia ja erityisesti isän tiukat käsitykset siitä, miten tytön tulee käyttäytyä. Pojille puhuminen, ihastuminen ja myöhemmin itsenäisten valintojen tekeminen eivät ole itsestäänselvyyksiä vaan asioita, joista voi seurata vakavia ristiriitoja.

Erityisen koskettavaa on se, miten Elaf joutuu jo nuorena elämään kahden maailman välissä. Koulussa hän näkee, millaisesta vapaudesta muut samanikäiset tytöt saavat nauttia, mutta hänen omaa elämäänsä rajoittavat lukuisat kiellot ja tiukat odotukset. Hän joutuu salailemaan ja valehtelemaan sekä tarkkailemaan jatkuvasti omaa käyttäytymistään.

Yksi kirjan kiinnostavimmista teemoista on isän ja tyttären välinen suhde. Elafin isää ei kuvata yksiselitteisen pahana, vaan ihmisenä, jonka käsitykset rakkaudesta, vastuusta ja perheen kunniasta ovat syvässä ristiriidassa tyttären vapaudenkaipuun kanssa. Isän näkökulmasta tiukat säännöt voivat näyttäytyä huolenpitona, vaikka Elafille ne merkitsevät hänen elämänsä jatkuvaa rajoittamista. Tämä herätti minussa monenlaisia ajatuksia. Voiko vanhempi rakastaa lastaan vilpittömästi mutta samalla aiheuttaa hänelle huomattavaa kärsimystä? Missä kulkee huolenpidon ja kontrolloinnin raja? Entä voiko rakkauteen vedota silloin, kun toiselta viedään oikeus tehdä omia valintojaan?

Alin teos osoittaa, miten syvälle juurtuneet käsitykset perheen kunniasta, häpeästä ja sukupuolirooleista voivat vaikuttaa ihmisen ajatteluun ja käyttäytymiseen. Samalla se muistuttaa, ettei perinteisiin tai kulttuuriin vetoaminen oikeuta rajoittamaan toisen ihmisen vapautta. Erityisen merkityksellistä on se, että Ali kertoo kokemuksistaan omalla äänellään. Kunniakulttuurista puhutaan paljon, mutta henkilökohtainen kertomus tuo ilmiön lähelle lukijaa.

Pidin erityisesti teoksen alkuosasta. Vaikka lapsuuden ja nuoruuden kuvaukset tuntuivat paikoin ahdistavilta, ne olivat samaan aikaan kiehtovia. Ali onnistuu kuvaamaan lapsen näkökulmasta, miltä tuntuu kasvaa uskonnollisten ja kulttuuristen rajoitusten keskellä. Tavalliset, monille nuorille arkiset asiat muuttuvat Elafille suuriksi ja joskus pelottaviksikin kysymyksiksi. Kirjan äärellä huomasin palaavani yhä uudelleen samaan ajatukseen: miten valtavan erilaisia lähtökohtia lapsilla ja nuorilla voikaan olla, vaikka he kasvavat samassa yhteiskunnassa.

Alkuosan vetävyyttä lisäsi myös jatkuva jännite. Mitä tapahtuu seuraavaksi? Miten Elaf selviää ristiriitaisista odotuksista? Uskaltaako hän lopulta elää omannäköistään elämää? Tarina tuntui aidosti henkilökohtaiselta, eikä sitä voinut jättää kesken. Onneksi aloitin kirjan syyslomalla, jolloin oli aikaa kuunnella ja lukea mielin määrin.

Kirjan alkupuolen vetävyyttä lisäsi myös tietynlainen jännite. Mitä tapahtuu seuraavaksi? Miten Elaf selviää ristiriitaisista odotuksista? Uskaltaako hän lopulta elää omannäköistään elämää? Juuri tämä teki lukemisesta ja kuuntelemisesta koukuttavaa. Tarina tuntui aidosti henkilökohtaiselta, eikä sitä voinut jättää kesken. Onneksi aloitin kirjan syyslomalla, jolloin oli aikaa kuunnella ja lukea mielin määrin.

Kirjan loppupuoli ei onnistunut pitämään otteessaan aivan samalla tavalla kuin alku. Siinä missä lapsuuden ja nuoruuden kuvaukset olivat täynnä tunnetta, jännitettä ja kiinnostavia yksityiskohtia, loppua kohden lukukokemus muuttui tasaisemmaksi. Kuten aikuiselämä yleisestikin. Teoksen loppuluvuissa käsitellään muun muassa kunniakulttuurin taustoja ja perheenjäsenten näkökulmia. Ne ovat aiheen ymmärtämisen kannalta tärkeitä – kiinnostaviakin – mutta minua kiehtoivat eniten Elafin omat kokemukset ja hänen kasvutarinansa. Olisin kaivannut loppuun samanlaista intensiivisyyttä, joka teki kirjan alkupuolesta niin vaikuttavan.

Sanoitko minulle rakkaus? on ennen kaikkea kertomus vapaudesta, itsenäistymisestä ja oikeudesta päättää omasta elämästään. Se kuvaa myös perhesuhteiden monimutkaisuutta ja sitä, miten vaikeaa voi olla irrottautua odotuksista, joiden keskellä on kasvanut.

Kirja sai minut pohtimaan erityisesti sitä, kuinka helposti pidämme omaa vapauttamme itsestäänselvyytenä. Oikeus ystävystyä, rakastua, pukeutua haluamallaan tavalla ja tehdä omia valintoja ei ole kaikille itsestäänselvyys – ei edes pohjoismaisessa yhteiskunnassa. Elaf Alin tapa kertoa elämästään on suora ja helposti lähestyttävä. Vaikka aihe on raskas, kirjaa on yllättävän vaivatonta lukea ja kuunnella.

Neljä tähteä.

Tähän on tultu.

Minna

Kuva: Kuva on tehty Chat GPT 6,1 -tekoälyllä, kuvassa on käytetty Into Kustantamon kuvaa kirjan kannesta muokkaamattomana.