Onko ystävän oltava samanikäinen, elettävä samanlaisessa elämäntilanteessa tai jaettava samat muistot ja kokemukset? Ei. Sanoisin, että parhaimmillaan ystävyys muodostuu jostakin paljon tärkeämmästä. Oikeastaan ystävyydessä on kyse kohtaamisesta. Usein kahden hyvin erilaisen ihmisen kohtaamisesta. Ja siinä kohtaamisessa kohtaavat paitsi persoonat myös energiat, elämänkokemukset ja tavat katsoa maailmaa.

Uskallan väittää kaikenlaisiin auroihin, intuitioon ja enteisiin uskovana, että se, kenestä lopulta tulee rinnalla pysyvä ystävä, hengenheimolainen, kaiffari ja my person, tunnistetaan jollain tasolla jo ennen kuin asiaa osaa edes pohtia sen tarkemmin. Jokin toisessa ihmisessä vain vetää puoleensa. Se voi olla olemus tai tapa puhua, nauraa, kuunnella tai olla hiljaa. Jokin pieni ja selittämätön tunne siitä, että tässä ihmisessä on jotain kiinnostavaa ja tuttua, vaikka ei olisi tuntenut toista lainkaan aiemmin.

Olen aiemmin kirjoittanut ihanista ystävistäni ja nyt päätin tarttua aiheeseen hieman toisesta näkövinkkelistä, sillä vastikään huomasin, että tärkeät ystäväni ovat keskenään hyvin erilaisia: osa heistä on ikätovereitani (heistä en kirjoita nyt, vaikka he ovat supereita jokainen!), osa toistakymmentä vuotta itseä nuorempia, osa toistakymmentä vuotta vanhempia. On kesänlapsia, golffareita, kotiäitejä, isoäitejä, rageäitejä, on entisiä kollegoita ja nykyisiä kollegoita. On neulojia, kirjoittajia, ikuisia opiskelijoita, humoristeja ja luontoihmisiä. On innostujia ja jalat maassa tukevasti -tyyppejä. On vaakoja, neitsyitä, kaloja ja liuta skorpioneja. Kaikenlaisia.

Keskustelin taannoin yhden tärkeän ystäväni kanssa ystävyydestä ja erityisesti erilaisuudesta. Lopuksi kohdensimme juttumme ikäeroon. Siihen, että eipä uskoisi, että olemme niin kovin eri-ikäisinä ihmisinä olleet ystäviä jo 23 vuotta. Kaksikymmentäkolmevuotta. Minä olin kohdatessamme 26-vuotias, kahden pienen pojan äiti. Hän oli 48-vuotias, kolmen teini-ikäisen tai jo täysi-ikäisen äiti. Tuolloin meitä yhdisti ennen kaikkea työ ja työpaikka. Tai ei, ei se meitä yhdistänyt. Meitä yhdisti aivan erityinen kemia. Ja se oli selvää ensikohtaamisestamme saakka.

Muistan ystäväni lausuneen minulle ensimmäisessä yhteisessä yövuorossamme, että minulla on ihanan kirkas keltainen aura. Että minusta välittyy jotakin innostavaa, iloista ja lämmintä. Toin tullessani positiivisen vireen. Hassuinta oli, että olin juuri hetkeä aiemmin mieltänyt mielessäni hänet vihreän energian naiseksi, rauhallista energiaa huokuvaksi ja maailmankatsomukseltaan erityisen kauniiksi ihmiseksi. Meillä synkkasi heti. Tätä ennen olimme toki selvittäneet toistemme horoskoopit ja nousevat merkit. Olimme ”mäts meid in heven”. Haluan uskoa, että tuosta hetkestä alkoi elinikäinen ystävyys.

Ikäero tai varsin erilaiset elämäntilanteemme eivät ole koskaan olleet este, päinvastoin. Yhteinen keskustelumme on aina kulkenut luontevasti, rakastamme kahviloissa notkumista, löydämme ilon pienistä asioista, nauramme ääneen aina kohdatessamme, kuuntelemme toinen toisiamme ja olemme toisen rinnalla silloin, kun on hankalampaa. Kaiken kukkuraksi uskon, että olemme henkiseltä iältämme melko samanikäiset…

Minulla on myös ystävä, joka on minua liki 20 vuotta nuorempi. Tässäkään ystävyyssuhteessa en koe, että ikäero olisi millään tavalla ongelmallinen: saan olla mukana sellaisessa elämässä, jonka olen jo itse kokenut, seurata sivusta kummilapsemme ja hänen pikkusiskonsa kasvua ja kehitystä, saan auttaa ja olla tukena, jos tukea tai apua tarvitaan. Koen, että jaamme paljon samoja arvoja ja ajatuksia, ajattelemme monista asioista samalla tavalla, vaikka välissämme on melkoisesti vuosia. Tämäkin ison ikäeron ystävyys on lähtenyt kohtaamisesta, jossa tähdet ovat olleet kohdillaan: uskomme yhdessä intuitioon, horoskooppeihin ja kaikenlaisiin enteisiin, meitä naurattaa samat asiat ja olemme molemmat ääriuteliaita. Enkä ole koskaan ajatellut, että ystävä olisi täysin eri-ikäinen kuin minä – hänenkään kohdallaan.

Ajattelen, että selvästi nuorempi ystävä tuo omaan elämääni uudenlaisia näkökulmia, spontaaniutta ja kaikenlaisia tuoreita ajatuksia maailmanmenoon. Vanhempi ystävä puolestaan tuo aina pelipaikalle kokemusta, rauhallisuutta ja sellaista elämän ymmärrystä, jota en olisi koskaan voinut oppia mistään kirjoista. Ennen kaikkea kyse on siitä, mitä toinen ihminen saa itsessäni aikaan. Millaiseksi tulen hänen seurassaan ja mitä uusia puolia voin löytää itsestäni hänen kauttaan.

Summaan ajatukseni: ystävyys ei kysy ikää tai syntymävuotta. Se kysyy pikemminkin, voinko olla tässä seurassa oma itseni, voinko nauraa, puhua tai olla vain hiljaa ja uskallanko jakaa elämäni tämän ihmisen kanssa. Niin, ja sitten se kysyy horoskooppimerkkiä.

Tähän on tultu.

Minna