Elämme ristiriitaisia aikoja: öisin on pakkasta ja aamuisin kadut ovat liukkaita, aurinko lämmittää mutta luonto on vielä ihan keskeneräinen, katupölyä pöllyää, eteinen on sepeliä täynnä, mutta kun katsoo ikkunasta ulos, näkyy pilkkijöitä ja tuntuu, että talvi on vielä kesken. Lähestytään vuoden ikävintä aikaa. Odotan, että olemme toukokuussa, aikaa, jolloin kaikkialla vihertää, linnut laulavat ja kesä on vasta edessä. Kokosin viikon parhaat kuvakoontina.
Viikon parhaat kuvakoontina
Tällä viikolla olen nauttinut paitsi ihanan aurinkoisista päivistä myös useista työmatkalenkeistä. Paikoin on ollut liukasta ja talvista, toisinaan olen havahtunut kevään tuntuun ja tuoksuun. Vahdin tarkasti, koska ensimmäiset silmut näkyvät työmatkalenkin varrella. Ystäväni kanssa pohdimme, että jos aurinko jatkaa paisteluaan tähän malliin, maaliskuun puolivälissä tai ihan sen jälkeen saattaisi jo vihertää. Katupöly ja lumen alta paljastuva harmaus eivät ole yhtään minun juttuni. Odotan lähinnä kesäkautta, toukokuun alkua ja vihreyttä.Viikkoon mahtui aktiivisen lenkkeilyn ja kävelylenkkien lisäksi kolme treeniä: kaksi personal trainer -kertaa ja yksi cross training. Sunnuntai en (poikkeuksellisesti) mennyt crossiin, sillä olin sopinut ystävälenkin ja kotona riitti puuhaa (eräänlaista kuntoilua sekin!) remonttipakkaamisen puitteissa ihan riittämiin. Kuntosalitreeni sujuu mukavasti, ja edistystä tapahtuu – se taas motivoi minua jatkamaan voimailutreeniä.Tällä viikolla pääsin hompsuisesta hiuskuontalostani eroon. Lyhyet hiukset vaativat neljän viikon välein leikkuuta ja siistimistä. Etenkin, kun omat hiukseni ovat piikkisuorat ja niitä on paljon… Kampaajalta lähtiessä on aina hyvä mieli, kun hiukset ovat mintissä.Lauantain pitkällä lenkillä kipaisin tuttuun tapaani hakemassa viikonloppukimpun, joka sai tällä viikolla toimittaa myös naistenpäiväkimpun virkaa. Naistenpäivä merkitsee itselleni lähinnä sitä, että olen saanut kouluttautua maisteri- ja tohtoritasolla, saan toimia lehtorin toimessani, tutkia itsenäisenä tutkijana, ilmaista mielipiteitäni. Se on oikeastaan muistutus siitä, että naisten koulutus, asiantuntijuus ja työpanos ovat merkittävä osa yhteiskuntaa. Lisäksi se on sitä, että minulla on oikeus pitää huolta itsestäni ja hyvinvoinnistani kaiken ”naisten vastuun” ohessa.Sunnuntaina kävelimme ystäväni kanssa Aurajokivarressa ja paransimme maailmaa. Koska emme olleet tavanneet melko pitkään aikaan, juteltavaa riitti ja aika kului kuin siivillä. Aina yhtä mukavaa. Aurinko paisteli siniseltä taivaalta, ja ihmisiä oli liikkeellä sankoin joukoin. Pääsimme vielä ylittämään joen puusiltaa pitkin. Koskakohan jäät sulavat?Kun sunnuntailenkki oli tehty, lounaskahvit nautittu, uutiset luettu ja some selattu, tartuin toimeen. Meillä on tasan viikko aikaa remonttimuuttoon. Sitä ennen keittiö, kodinhoitohuone, eteinen ja pikkueteinen sekä osa kylpyhuonejutuista on pakattava muuttolaatikoihin, myytäväksi Vintediin (kirjoitin tähän ensin vahingossa LinkedIniin…) ja roskasäkkeihin. Tänään vuorossa oli eteisen ja pikkueteisen pakkaaminen. Ei mitään mielipuuhaa, mutta melko palkitsevaa, kun se on tehty. Iltapäivällä tein yhden toimittajatyön haastattelun , paketoin myytyjä Vinted-tuotteita ja vein paketit lähikaupalle. Illalla neljätoistavuotias palasi Tampereen-kisoista.
Tiedättekö sen tilanteen, kun koskaan ei ole mitään päälle pantavaa, mutta toisaalta kaapit ja laatikot ovat täynnä kaikenlaisia vaatekappaleita, asusteita ja vuosia kerrytettyä roinaa?
Minä ainakin tiedän. Samalla olen havainnut itsessäni keräilijän, vaikka olen aina kuuluttanut, että olen kova kierrättämään ja myymään eteenpäin ja heittämään esimerkiksi rikkinäisiä vaatteita roskikseen. Ähäkutti. Kun nyt maaliskuun puolivälissä alkavan remontin vuoksi olen käynyt kaappeja läpi ja penkonut tavaramäärää, olen tajunnut olevani keräilijä. Säästelen pieniä vaatteita tai vaatteita, joita en ole vuosiin käyttänyt, hilloan rikkinäisiä sukkahousuja ”kaiken varalta”. Ihan hullua.
Kaappien siivous ja tyhjennys -operaationi aikana olen alkanut (raa’asti) karsia turhaa, pientä ja rikkinäistä. Roskispinoa on kertynyt kaksi jätesäkillistä, kun lasken mukaan keittiön kaapit, vaatekaapit ja työhuoneen laatikostot. Kierrätyspinon loppusijoitusratkaisun tarjosi minulle neljätoistavuotias: ”Mikset avaisi omaa Vintediä ja myisi niitä helposti siellä?” Niinpä.
Puolen tunnin kuluttua tästä olin ladannut sovelluksen ja alkanut tyttären avustuksella kuvata ja kirjata tuotteita Vintediin. Tunnin päästä olin myynyt ensimmäiset myytäväni. Kolmen päivän kuluttua muutaman euron tuotteistani on kertynyt 150 euroa.
Innostuin. Olin seurannut neljätoistavuotiaan Vinted-touhuja ja ajatellut, että se olisi liian aikaa vievää ja raskasta minulle. Siksi en aiemmin ollut tutustunut sovellukseen. Mutta Vintedissä myyminen on yllättävän helppoa: valitsen tuotteet, kuvaa ne ja lataan kuvat sovellukseen. Sitten kirjoitan muutaman sanan vaatteesta/tuotteesta ja keksin niille tarpeeksi alhaisen hinnan. Ja sitten vain odottelen – joskus kaupanteko on helpompaa kuin ikinä olisin uskonut. En ole koskaan ollut minkään myyjä…
Kun joku ostaa vaatteen, kirjan tai lasiesineen, saan Vintedistä postin lähetyskoodin ja marssin lähikaupan postiluukulle toimittamaan paketin. Paketti toimitetaan ostajalle, ja homma on hoidettu.
Vintedin käyttö on paitsi helppoa myös jollakin tavalla palkitsevaa. On varsin kiva ajatus, että joku oikeasti tarvitsee juuri sen tuotteen, joka on itselleni pieni ja tarpeeton, ja minä saan muutaman euron tavarastani.
Kaiken kaikkiaan Vintedissä myyminen ja omien tavaroiden ja vaatteiden kierrättäminen on muistuttanut minua jostain tärkeästä: tarpeettomia tavaroita ei tarvitse heittää pois, ja pienillä teoilla voi tehdä isoja muutoksia oman arkensa helpottamiseksi, kodin siivoamiseksi ja myös ympäristön hyväksi. Samalla se tuo arkeen pientä iloa, kun kaapeista löytyy tilaa.
