Pohdin viime vuonna, kun koronapandemian alusta oli kulunut viisi vuotta, että kirjoittaisin blogiini siitä, miten viisi vuotta meni, millaisia ajatuksia se herätti, mitä on opittu ja millaisia jälkipuinteja tehty. En kuitenkaan koskaan tarttunut näppäimistöön ja taisin jopa unohtaa ajatukseni.

Tällä viikolla Facebook heitti eteeni muiston kuuden vuoden takaa. Klikkasin koronapäiväkirja-muistoa, luin sen ja katselin kuvaa (pidin siis koronapäiväkirjaa omassa somessani, myöhemmin myös Turun Sanomassa). Pala nousi kurkkuuni. Tällaistakin on koettu, tällaisestakin selvitty. Nyt tuolloin kahdeksanvuotias on neljätoistavuotias ja digitaidot ja verkko-opetus ovat opettajantyön arkea. Aikamoista ja kaikenlaista.

Päätin tehdä jotakin, mitä en ole aiemmin tehnyt: julkaista jo kerran kirjoitetun tekstin uudessa kontekstissa, omassa blogissani. Olkaa hyvät.

Koronapäiväkirja, osa 2. 18.3. 2020: Kaikki on peruttu

Aamukahvi ehti jäähtyä. Sähköposti oli täynnä opiskelijakysymyksiä, ja kello oli vasta 6.20. Tästä tulisi pitkä päivä. Seitsemältä muistin, että kaiken kukkuraksi tänään on siivoojapäivä. Ihan hyvä – ja ehdottoman tarpeellinen – mutta hieman liikaa tähän yläkerran ruuhkaan.

Yksi kehui aamupuuron tuoksua, toinen (minä) panikoi, riittävätkö appelsiinit sittenkään. Kolmas lähti matikan kirjoituksiin. Maol-taulukkokirja oli takavarikoitu, koska siihen oli kirjoitettu kokelaan nimi. Toivo tämän kokeen suhteen meni sitten siinä. Etäkokous, etäohjaus ja etäkoulutus alkoivat heti aamusta. Tiskikonekin käynnistyi jo ennen yhdeksää. Koskahan sitä kampaisi hiuksensa?

”Ei oo mitään tekemistä”, totesi lapsi viisitoista minuuttia matematiikan tehtäviä tehtyään. Kello on 8.45. Kehotan hyppimään haaraperushyppyjä ja kävelemään pihan ympäri. Minulla sen sijaan on tekemistä. Ei ehdi hypellä eikä lenkkeillä pihaa ympäri. Suunnittelin kyllä pienen pihaa kiertävän lenkin kahden kokouksen väliin. Ja sen toteutinkin.

Suurin osa sähköposteista kertoo kaiken olevan peruttu. Mukaan mahtuu kuitenkin myös opiskelijapaniikkia, etäkokouskutsuja ja valmistuvia opinnäytetöitä viimeiselle tarkastukselle. Kahlatessa posteja havahduin viestiin, jossa opiskelija kehuu toimintaani. Miten ohjaan ja opetan ja pysyn rauhallisena vaativissakin tilanteissa. Yhdessä postissa kiitetään systemaattista tiedotusta, toisessa nopeaa vastaamista. Että ”ei ne kaikki…” Häkellyn hetkeksi, sitten minua hymyilytti. Kyllä me tästä selvitään!

Parasta on ollut huomata, että tehtyä työtä arvostetaan. Sen voi havaita myös esimiehen tasolta: hän tiedottaa, tsemppaa ja kysyy, miten meillä menee. Pidän tästä tavasta. Olen lisäksi kiitollinen kollegoille, jotka opettavat meitä muita verkko-opetuksen saloihin, eri menetelmiin ja moniin mahdollisuuksiin. Kiitos. Yhteisöllisyys alkaa yhtäkkiä näkyä ihan kaikessa.

Kahdeksanvuotias opetti toista kahdeksanvuotiasta matematiikassa, he saivat vaikeasta asiasta leikin aikaan. Suomen kielessä keksittiin kuvailevia sanoja ja taivutettiin niitä kaikissa muodoissa. ”Valoisa, valoisampi, valoisin”, aloittaa tokaluokkalainen viiden sanan settinsä. Minä mietin, että oma aloitukseni olisi saattanut olla ”erikoinen, erikoisempi, erikoisin” tai ”vaikea, vaikeampi, vaikein”. Vaikea erityisesti siksi, että ajoittain oli hyvin vaikea keskittyä: remonttimiehet porasivat alakerrassa ja siivooja imuroi yläkerrassa, samalla piti keskittyä etäkokouksiin ja -ohjauksiin sekä tarkistaa tokaluokkalaisen tehtäviä ja seurata luokanopettajan etäohjeita. Yhdeltä ajattelin, että sekoan. Lähdimme ulos. Kolmelta ajattelin, että kyllä tämä tästä. Viideltä lähdimme ulos. Kuudelta ajattelin, että vielä kuukausi. Naapurin nainen kertoi olevansa samojen ajatusten äärellä.

Parasta tänään näin aikuisen näkövinkkelistä oli Syöpähaaste 2020 -kilpailun NIKO-projektin opiskelijan saavuttama kakkossija – ihan huikeaa! Iloitsin lisäksi siitä, että kiireentuntua ei ollut, jääkaapissa näytti olevan paljon ruokaa, aamulla on valoisaa, illalla on valoisaa. Valoisa, valoisampi, valoisin… Ja melkein kaikki työt tuli hoidettua virka-aikana. Lapsen mielestä oli erilaista: ”Kaikkein kivointa oli, kun tehtiin matematiikkaa ja minä osasin! Keksin myös paljon enemmän kuvailevia sanoja kuin piti. Vaiks kaikki on peruttu, ni isolle kivelle voi silti mennä. Mut vaan kahdestaan, ei kymmenen hengen ryhmässä.”

Siisti koti on aina kiva. Siivoojaa ei onneksi peruttu. Ja matikan ylioppilaskirjoituskin ehkä menee läpi. Ei hullumpaa.

Tähän on tultu.

Minna

Ja P.S. Se matematiikan ylioppilaskoe meni läpi ilman Maolia.