Koronapäiväkirja 18.3. 2020: Kaikki on peruttu

Pohdin viime vuonna, kun koronapandemian alusta oli kulunut viisi vuotta, että kirjoittaisin blogiini siitä, miten viisi vuotta meni, millaisia ajatuksia se herätti, mitä on opittu ja millaisia jälkipuinteja tehty. En kuitenkaan koskaan tarttunut näppäimistöön ja taisin jopa unohtaa ajatukseni.

Tällä viikolla Facebook heitti eteeni muiston kuuden vuoden takaa. Klikkasin koronapäiväkirja-muistoa, luin sen ja katselin kuvaa (pidin siis koronapäiväkirjaa omassa somessani, myöhemmin myös Turun Sanomassa). Pala nousi kurkkuuni. Tällaistakin on koettu, tällaisestakin selvitty. Nyt tuolloin kahdeksanvuotias on neljätoistavuotias ja digitaidot ja verkko-opetus ovat opettajantyön arkea. Aikamoista ja kaikenlaista.

Päätin tehdä jotakin, mitä en ole aiemmin tehnyt: julkaista jo kerran kirjoitetun tekstin uudessa kontekstissa, omassa blogissani. Olkaa hyvät.

Tytöt kalliolla

Koronapäiväkirja, osa 2. 18.3. 2020: Kaikki on peruttu

Aamukahvi ehti jäähtyä. Sähköposti oli täynnä opiskelijakysymyksiä, ja kello oli vasta 6.20. Tästä tulisi pitkä päivä. Seitsemältä muistin, että kaiken kukkuraksi tänään on siivoojapäivä. Ihan hyvä – ja ehdottoman tarpeellinen – mutta hieman liikaa tähän yläkerran ruuhkaan.

Yksi kehui aamupuuron tuoksua, toinen (minä) panikoi, riittävätkö appelsiinit sittenkään. Kolmas lähti matikan kirjoituksiin. Maol-taulukkokirja oli takavarikoitu, koska siihen oli kirjoitettu kokelaan nimi. Toivo tämän kokeen suhteen meni sitten siinä. Etäkokous, etäohjaus ja etäkoulutus alkoivat heti aamusta. Tiskikonekin käynnistyi jo ennen yhdeksää. Koskahan sitä kampaisi hiuksensa?

”Ei oo mitään tekemistä”, totesi lapsi viisitoista minuuttia matematiikan tehtäviä tehtyään. Kello on 8.45. Kehotan hyppimään haaraperushyppyjä ja kävelemään pihan ympäri. Minulla sen sijaan on tekemistä. Ei ehdi hypellä eikä lenkkeillä pihaa ympäri. Suunnittelin kyllä pienen pihaa kiertävän lenkin kahden kokouksen väliin. Ja sen toteutinkin.

Suurin osa sähköposteista kertoo kaiken olevan peruttu. Mukaan mahtuu kuitenkin myös opiskelijapaniikkia, etäkokouskutsuja ja valmistuvia opinnäytetöitä viimeiselle tarkastukselle. Kahlatessa posteja havahduin viestiin, jossa opiskelija kehuu toimintaani. Miten ohjaan ja opetan ja pysyn rauhallisena vaativissakin tilanteissa. Yhdessä postissa kiitetään systemaattista tiedotusta, toisessa nopeaa vastaamista. Että ”ei ne kaikki…” Häkellyn hetkeksi, sitten minua hymyilytti. Kyllä me tästä selvitään!

Parasta on ollut huomata, että tehtyä työtä arvostetaan. Sen voi havaita myös esimiehen tasolta: hän tiedottaa, tsemppaa ja kysyy, miten meillä menee. Pidän tästä tavasta. Olen lisäksi kiitollinen kollegoille, jotka opettavat meitä muita verkko-opetuksen saloihin, eri menetelmiin ja moniin mahdollisuuksiin. Kiitos. Yhteisöllisyys alkaa yhtäkkiä näkyä ihan kaikessa.

Kahdeksanvuotias opetti toista kahdeksanvuotiasta matematiikassa, he saivat vaikeasta asiasta leikin aikaan. Suomen kielessä keksittiin kuvailevia sanoja ja taivutettiin niitä kaikissa muodoissa. ”Valoisa, valoisampi, valoisin”, aloittaa tokaluokkalainen viiden sanan settinsä. Minä mietin, että oma aloitukseni olisi saattanut olla ”erikoinen, erikoisempi, erikoisin” tai ”vaikea, vaikeampi, vaikein”. Vaikea erityisesti siksi, että ajoittain oli hyvin vaikea keskittyä: remonttimiehet porasivat alakerrassa ja siivooja imuroi yläkerrassa, samalla piti keskittyä etäkokouksiin ja -ohjauksiin sekä tarkistaa tokaluokkalaisen tehtäviä ja seurata luokanopettajan etäohjeita. Yhdeltä ajattelin, että sekoan. Lähdimme ulos. Kolmelta ajattelin, että kyllä tämä tästä. Viideltä lähdimme ulos. Kuudelta ajattelin, että vielä kuukausi. Naapurin nainen kertoi olevansa samojen ajatusten äärellä.

Parasta tänään näin aikuisen näkövinkkelistä oli Syöpähaaste 2020 -kilpailun NIKO-projektin opiskelijan saavuttama kakkossija – ihan huikeaa! Iloitsin lisäksi siitä, että kiireentuntua ei ollut, jääkaapissa näytti olevan paljon ruokaa, aamulla on valoisaa, illalla on valoisaa. Valoisa, valoisampi, valoisin… Ja melkein kaikki työt tuli hoidettua virka-aikana. Lapsen mielestä oli erilaista: ”Kaikkein kivointa oli, kun tehtiin matematiikkaa ja minä osasin! Keksin myös paljon enemmän kuvailevia sanoja kuin piti. Vaiks kaikki on peruttu, ni isolle kivelle voi silti mennä. Mut vaan kahdestaan, ei kymmenen hengen ryhmässä.”

Siisti koti on aina kiva. Siivoojaa ei onneksi peruttu. Ja matikan ylioppilaskirjoituskin ehkä menee läpi. Ei hullumpaa.

Tähän on tultu.

Minna

Ja P.S. Se matematiikan ylioppilaskoe meni läpi ilman Maolia.

Puheenaiheet Oma elämä Ystävät ja perhe Ajattelin tänään

Verenpunainen meri ja Kalmankalpea maa ovat mukaansa tempaavia dekkareita

Islantilainen rikoskirjallisuus on tunnettu ihan omanlaisestaan tunnelmastaan: karu luonto, pienet yhteisöt ja pinnan alla kuplivat salaisuudet luovat rikostarinoille kiinnostavan näyttämön. Islannin menestyneimpiin nykydekkaristeihin kuuluva Lilja Sigurðardóttir hyödyntää näitä elementtejä taitavasti kaikissa lukemissani teoksissa. Ensimmäisestä kirjoitin, kun olin lukenut sen hiihtolomareissullamme. Koska kirja oli varsin hyvä, tartuin heti sarjan seuraavaan osaan ja sitten sitä seuraavaan osaan. Niistä kerron tässä blogissa.

Verenpunainen meri ja Kalmankalpea maa ovat mukaansa tempaavia dekkareita

Verenpunainen meri

Verenpunainen meri on toinen osa Lilja Sigurðardóttirin kirjoittamassa Áróran tutkimuksia -sarjassa. Áróra selvittelee yhä kadonneen sisarensa kohtaloa, mutta nyt Áróra ja paikallinen poliisi Daniel alkavat vaivihkaa tutkia myös islantilaisen liikemiehen vaimon kidnappausta.

Sigurðardóttir kuljettaa tarinaa eteenpäin taidokkaasti, ja lukija tempautuu mukaan salaisuuksien ja vaarallisten tilanteiden ketjuun. Samalla kirjailija pitää kiinni tunnistettavasta tyylistään: vahvat henkilöhahmot, moraaliset ristiriidat ja yhteiskunnalliset teemat kulkevat mukana myös tässä rikostarinassa. Pidin erityisesti Áróran, Danielin ja Helenen hahmojen kehityksestä. Neljä tähteä.

Verenpunainen meri -kirjan kansikuva

Kalmankalpea maa

Kalmankalpea maa on kolmas osa Lilja Sigurðardóttirin kirjoittamassa Áróran tutkimuksia -sarjassa. Reykjavikin lähistöllä löydetään hylätty laivakontti, jonka sisältä paljastuu neljä kuollutta naista ja yksi henkitoreissaan oleva nainen. Rikostutkijat Daníel ja Helena ryhtyvät selvittämään tapausta, joka osoittautuu ihmiskaupaksi. Samaan aikaan yksityisetsivä Áróra saa pyynnön mieheltä tarkkailla tämän entistä vaimoa, Elíniä. Tehtävä johdattaa Áróraa nopeasti rikoksen ja vaarallisten salaisuuksien verkkoon.

Tälläkin kertaa kirjailija rakentaa jännitteen hitaasti mutta määrätietoisesti. Dekkarin palaset loksahtelevat paikoilleen yksi kerrallaan, ja lukija joutuu jatkuvasti arvioimaan uudelleen käsityksiään tapahtumista. Rikosjuoni on paikoin ennalta arvattava, mutta kiinnostavien ja moniulotteisten henkilöhahmojen ansiosta mielenkiinto pysyy yllä loppuun saakka. Neljä tähteä.

Kalmankalpea maa -kirjan kansi

Sekä Verenpunainen meri että Kalmankalpea maa edustavat pohjoismaista rikoskirjallisuutta, jossa jännitys ei synny pelkästään rikoksista vaan myös ihmisten motiiveista ja valinnoista. Lilja Sigurðardóttirin teokset yhdistävät jännityksen, yhteiskunnalliset teemat ja vahvat henkilöhahmot tavalla, joka pitää lukijan tiukasti otteessaan.

Teosten vahvuus on niiden tunnelmassa. Islannin maisemat eivät ole vain taustaa vaan olennainen osa tarinaa. Samalla kirjailija käsittelee ihmisten välisiä suhteita, syyllisyyttä ja salaisuuksia tavalla, joka tekee henkilöhahmoista uskottavia ja moniulotteisia. Lukija ei oikeastaan seuraa vain rikoksen selvittämistä, vaan myös sitä, miten menneisyys muokkaa ihmisten elämää pitkälle tulevaisuuteen.

Jos pohjoismainen noir kuuluu lukulistallesi, nämä kaksi romaania tarjoavat mukaansatempaavaa jännitystä!

Tähän on tultu.

Minna

Kuvat: Docendo

Puheenaiheet Oma elämä Kirjat Ajattelin tänään