Toimittajaharjoittelijan hommia, synttäripäivä ja muut viikon kohokohdat
Lokakuinen viikko on sujunut rauhallisissa merkeissä: opiskelutehtävät ovat hallinnassa, kiireentuntua ei ole ja omat synttärini menivät mukavasti. Kaiken kukkuraksi tulin yllätetyksi, mikä on aina mukavaa! Viikon kohokohtia olivat myös lapsen hyvin menneet kokeet, yhteistyössä siivottu koti ja ihanat syntymäpäivälahjat.
Alkuviikosta koin jopa täydellistä kiireettömyyttä – yhtäkkiä olin tehnyt kaiken tarvittavan ja kello oli vasta yksi iltapäivällä. Oli aikaa kaikelle sille mukavalle, mistä työpäivisin voin vain haaveilla. Kävin kaupassa, lenkkeilin, kastelin kukkia, haahuilin, luin kirjaa, kuuntelin kirjaa ja siivoilin keittiötä ennen päivällisaikaa.
Aikamoista. Tällaista ei saa olla liikaa, sillä kyllästyn nopeasti ilman älykästä tekemistä.
Yksitoistavuotiaan ”koeviikko” teetti hieman hommia myös meille vanhemmille, sillä kokeet olivat peräkkäisinä päivinä ja lapsi toivoi enkun sanojen kyselyä sekä apuja yhteiskuntaopin fysiikkaosuuteen (nopeus, liike ja niin edelleen). Maanantaina homman hoiti puoliso, kun minä olin juhlistamassa eläkkeelle jäänyttä kollegaa. Tiistaina minä hyppäsin puikkoihin. Keskiviikkona huokasin ääneen, että kaikki viikon kokeet oli vihdoin suoritettu.
Odotin kuin kuuta nousevaa torstaipäivää: olin sopinut Tyksin naistenklinikan kanssa kätilön työhön tutustumisesta ja kuvareportaasin laatimisesta. Olin liekeissä ja yritin vaikuttaa ei-niin-innostuneelta ja madaltaa ajoittain hymykynnystäni. Hymy korvissa on hankala kuvata, keskittyä ja kertoa itsestään toimittajan roolissa. Päivä meni mukavasti, ja toimittajaharjoittelijan vastaanotto sivustaseuraajaksi oli mielettömän positiivista. Sain nähdä ja kokea paljon.
Perjantaiaamuna minut yllätettiin. Oli syntymäpäiväni, ja puoliso oli hankkinut kakut ja kukat ja lahjat sekä loihtinut aamiaisen. Oli ihanaa herätä aamukahvin tuoksuun. Päivällä tein lenkin ystävän kanssa, sain lahjoja ja kukkia äidiltäni ja isoäidiltäni, ja iltapäivällä kävimme koko perhe yhdessä syömässä. Päätimme, että tästähän voisi tehdä kuukausittaisin tavan – jatkossa kohtaisimme toisiamme ilman merkkipäiviä hyvän ruoan ja seuran merkeissä kerran kuussa. Aikuisten lasten kanssa on oikeastaan aika mukavaa. Erilaista kuin yksitoistavuotiaan kanssa.
Kesken alkupalojen minut yllätettiin myös ravintolassa: sain käteeni ison kukkakimpun ja kirjekuoren. Ystäväni oli ollut tarkkakuuloinen ja kiikuttanut synttärilahjan ravintolaan. Olin otettu. Ja olen edelleen.
Koti on täynnä toinen toistaan kauniimpia kukkakimppuja, ja synttärikakkua riitti monelle iltapäiväkahville. Lauantaina minun ei siis tarvinnut lenkkeillä kukkakaupoille viikonloppukimppuostoksille, vaan suuntasin jokirantaan muuten vaan -lenkille äitini kanssa.
Ilma oli kummallisen lämmin, vaikka välillä tuuli ja tihkutti vettä. Puut alkavat näyttää raiskatuilta, keltaisenruskeat lehdet kasautuvat maahan ja tekevät jokirannan kävelytiestä liukkaan. Vaikka kellertävä maisema näyttää paikoin lohdulliselta ja seesteiseltä, huijaisin, jos väittäisin, etten kaipaa kesää.
Lauantai iltapäivällä kävimme perheen kesken TPS:n kotipelissä, sunnuntaina vietimme lepopäivää. Oli ihana hengailla siivotussa kodissa. Siivosimme torstai-illalla yhdessä, jotta loppuviikon saisimme olla ihan rauhassa. Hengailun lisäksi kirjoittelin blogeja ja lähetin kuvareportaasini opiskelija-toimituspäälliköille syyniin. Päivän pimetessä hain treenivarusteet työhuoneeni komerosta ja tein sekä voima- että liikkuvuustreenin.
Kaiken kaikkiaan hyvä ja leppoisa viikko – jatkoon!
Tähän on tultu.
Minna
