Se on syksy taas – mitä nyt tapahtuu?
Ei auta, kesä oli ja meni, edessä on ainakin kolmen kuukauden syksy. Tänä vuonna minusta tuntui, että siirtyminen kesästä syyskauteen tapahtui yhdessä yössä: eräänä iltana yhdeksältä ei ollutkaan enää valoisaa ja eräänä aamuna lämpötila oli laskenut kolmellatoista asteella. Ihan noin vain.
Sinä aamuna meidän eteisessä kävi kuhina. Eteiskaapin hattuhyllyn laatikosta kaivettiin sormikkaita ja villapantoja, ja kun kymmenvuotias hyppäsi pyörän satulaan ja huusi heipat, hengitys höyrysi. Samassa hetkessä minä katsoin kalenteriani. Edessä olisi kampukselle lähtö. Myös minun pitäisi kaivella kaappeja, jotta tarkenen polkemaan kirpsakkaan säähän. Kesämekon voisi nyt unohtaa.
Kuten olen tuhat kertaa toitottanut, olen kuuman kesän ja kylmän talven ylin ystävä. Kevät ja syksy ovat vuodenaikoja, joista en juuri piittaa. Myöskään selkärankareumani ei pidä näistä vuodenajoista. Viihdyn vielä jotenkuten syyskuun aurinkoisissa keleissä ja osaan nauttia pimenevistä illoista, mutta loka- ja marraskuu ovat minulle aivan liikaa.
Nyt päätin kuitenkin asennoitua toisin. Näin eräässä kivassa blogissa kivat syksyn jutut -postauksen ja hämmästyin – syksylläkin voi olla ihan mukavaa. Tai tietenkin voi, kaikki lähtee itsestä. Aloinkin pohtia, mitä kaikkea omaan syksyyni mahtuu ja mitä mukavuuksia onkaan edessä!
Syksy saapuu, mitä sitten?
Opintovapaa. No jee! Opintovapaani toinen kausi alkaa lokakuussa ja päättyy marraskuun loppuun. Pahimman ajan syksystä häärin siis journalisti-opintojeni parissa. Tässä parasta on nuori ja innostunut ryhmä, joka tuo valoa muuten kovin synkkään syyskauteen. Valonpilkahduksia ovat lisäksi mielenkiintoiset opintojaksot sekä tutkimusapurahalla työstettävä post doc -tutkimukseni, jota myös teen eteenpäin tällä opintovapaallani. Muutama viikko ja sitten…
Lasten synttärit. Kahdella kolmesta lapsestamme on syntymäpäivät syyskuussa. Esikoisella ensin, kymmenvuotiaalla kuopuksella kuusi päivää hänen jälkeensä. Olen villisti meinannut, että voisin järjestää sukulaisille pippalot kotonamme näin kaiken koronan jälkeen. Kahvia ja kakkua. Katsotaan. Esikoinen toki asuu jo omillaan, mutta voisimme toki juhlistaa häntäkin. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
Keramiikkakurssi. Olen vakaasti päättänyt löytää itselleni keramiikkakurssin, jossa pääsisin muovailemaan ja luomaan jotakin käsilläni. Olen aina pitänyt kaikenlaisesta luovasta toiminnasta, ja erityisesti savi on ystäväni.
Alkuperäinen ajatukseni olisi, että saisimme siitä tyttären kanssa yhteisen harrastuksen, mutta tytär ilmoitti topakasti, ettei hän voi sietää sellaista toimintaa. Kuivahtaneeseen saveen koskeminen aiheuttaa hänelle kylmät väreet, ja saven haju on vähintäänkin epämääräinen. Hän ei kuulemma pystyisi. Menen siis itsekseni.
Uudet opiskelijat. Kyllä, puhun jälleen heistä. Sillä minä pidän uusista aluista ja siten myös uusista opiskelijoista. Syyskuussa, ennen opintovapaatani, käyn kaikkien omieni kanssa ns. HOPS-keskustelut ja askelmerkit etenemiseen, jotta poissa ollessani heillä on selvät sävelet. Selkeys on toinen nimeni, vaikka suuripiirteinen olenkin.
Kotihommia. Syksy on (oikeasti!) siitä kiva kausi, että ulkoilma ei enää houkuttele kutsuvasti joka hetki – sitä ”ehtii” pysähtymään kodinhoitohuoneen pyykkien ja kaikenlaisten rompelaatikoiden äärelle. Katsotaan, siirtyykö nämä omalla kohdallani vielä talveen ja siitä aina seuraavaan karmeaan rospuutto-kevääseen, kesällä kotihommat jäivät liki tyystin, enkä edes kärsinyt siitä. Olen kouliintunut antamaan itselleni armoa. Melkoista.
Tähän on tultu.
Minna
