En ole tunnettu siitä, että olisin kova tyttö mökkeilemään. Olen kuitenkin ehdottomasti idyllisen mökkielämän ja leppoisien mökkimatkojen kannattaja. Mitä ne sitten ikinä tarkoittavatkaan.

Minulle meidän mökkireissumme huipentuma on usein suunnittelu, se, kun minä pääsen maalaileman mielessäni, mitä matkalla mökille ja lopulta perillä mökillä tapahtuu. Toinen huipentuma taitaa olla kotimatka. Tunti ennen kotiovelle pääsyä huomaan aina hymyileväni.

Mies on valmistellut saarimökkipaikkaa huolella pitkin kevättä ja alkukesää. Hän on lähettänyt kuvia lakaistusta terassista, ulos kannetuista terassikalusteita ja vesihanoista. Väliin mahtuvat videot sähkö- ja saunaremonttituloksista. Olen yrittänyt nämä saatuani esittää innostunutta – ja onhan se toki mukavaa ja mieltä ylentävää, kun mökille saatiin vihdoin juokseva vesi!

Haavekuvissa näen itseni saaren laiturinnokassa kirjan ja kahvikupposen kanssa. Keli on kaunis, aurinko lämmittää eikä tuulenvire häiritse olemistani.

Juhannus lähestyy. Se on minun vuoden ensi kosketukseni saarimökkiin. Miehestä voi nähdä innostuksen. Kohta päästään mökille. Pian minäkin näkisin vesihanat ja pihalla odottavat terassikalusteet. Lapsi hihkuu. Hän on pakannut romppeensa viikkoa ennen lähtöä. Minä pakkaan hieman vastentahtoisesti hetkeä ennen lähdönhetkeä. Tärkein pakattava on tietokone. On mukava kirjoittaa blogia, jos sade yllättää. Usein yllättää. Suomen kesä.

Minä olen nopea, tosta-vaan-ja-äkkiä-kymmenessä-minuutissa-valmis -ihminen. Kun mies ilmoittaa, että nyt startataan, olen varmasti valmis alle kymmenessä minuutissa. Hän itse sen sijaan ei kuulu samaan ihmiskategoriaan. Hän kuuluu otetaan-nyt-ihan-rauhassa-eikä-pidetä-mitään-kiirettä -ihmisiin. Lisäksi 26 vuoden kokemuksella tiedän, että hänen ”nyt”- tai ”ihan just” -käsitteensä vastaavat omaa ”parin tunnin sisällä” -aikakäsitystäni.

Ensimmäinen konflikti alkaakin usein tilanteessa, jossa minä seistä nökötän eteisessä kassien ja nyssyköiden sekä kylmälaukun kanssa ja hän on ajatellut vasta menevänsä suihkuun. Tokaistuaan ensin minulle, että ”Nyt me lähdetään!” Vuosien saatossa olen onneksi oppinut edes jotakin: en enää nökötä eteisessä. Saati autossa. Lähden lenkille, kirjoitan blogia tai keittelen kivasti kahvit, kun hän ilmoittaa lähdönhetken olevan käsillä. Lapsille olen yrittänyt opettaa saman.

Venerantaan päästyämme alkaa armoton tavaroiden roudaaminen. Kymmenvuotias ottaa tasan oman reppunsa ja puhelimensa, minulle jää kaikki se muu roju, minkä hän on päättänyt raahata mukaansa saareen. Mies valmistelee venettä pieteetillä.

Venematkalla olin ajatellut kuunnella kesäkirjaa ”takapenkillä” lapsen istuessa miehen vieressä etupenkillä.

Lapsi puhuu ja kysyy koko ajan jotakin. Hän on niin onnellinen, kun pääsemme mökille. En pysty kuuntelemaan kirjaa, koska vastailen kaikenlaisiin kysymyksiin, ja lopuksi me kaikki kolme mökkimatkaajaa pelaamme vielä aakkos- tai arvaa mikä eläin olen? -peliä. Ei saisi valittaa. Pitäisi nauttia. Mutta vaikeaa on.

Perillä tuuli puhaltaa navakasti. Laituriin kiinnittyminen on taitolaji, jota minä en oikein hallitse. Onneksi mies on rauhallinen ja kärsivällinen. Hän ei ole koskaan huutanut minulle veneessä eikä haukkunut olemattomia venetaitojani. Hän osaa toimia, ja me nökötämme lapsen kanssa matkapakaasit käsissämme. Sitten roudaamme tavarat ja ihmettelemme vesihanoja. Tiskikonekin. Saunassa on suihkut. Myönnän hymyileväni.

Kierroksen jälkeen minä pesen perunoita, lapsi haluaa onkia, lukea, leikkiä, ripustaa riippukeinun, käydä kalatamassa vesiötököitä haavilla, pedata sängyt ja kiertää saaren samalla minuutilla. Mies alkaa puhaltaa havunneulasia tai jotain röhniä terassilta. Minä keskeytän perunahommat ja lähden saarikierrokselle. Pelkään käärmeitä. Ja lintuja. Lapsi puhuu koko ajan. Minä kuuntelen.

Koska mennään uimaan? Koska lämmitetään sauna? Koska voi mennä paljuun? Onko riippukeinu jo puussa? Saako avata karkkipussin? Katson kelloa. Enää kuusi tuntia nukkumaanmenoaikaan.

Illat ovat ihania. Jos ne ovat lämpimiä. Ja jos ei ole hyttysiä. Idyllinen mökkeilykuva toteutuu näillä reunaehdoilla mukavasti. Saunominen on mukavaa, lapsen ja miehen ilon katseleminen on mukavaa. Liikuttavaa. Aamut ovat ihania – jotakin uutta on edessä. Kahvi tuoksuu. Jos on lämmin, sen voi juoda ulkona. Jos kukaan ei puhalla havunneulasia tai röhniä terassilla. Päivä on vasta edessä. Saaren lähistöllä voi seikkailla. Tunnelma pysyy hyvänä, kun on tekemistä. Ja kun aurinko lämmittää.

Kotiinlähdön hetkenä huomaan olevani onnellinen. Pidän sekä uusista aluista että kotiinpaluista.

Vaikka saarimökkeily ei ole minun juttuni, huomaan silti ajoittain kaipaavani saaren rauhaan. Sitä, että me olemme yhdessä. Sitä, että askareet vaihtuvat ja perhedynamiikkakin on erilainen kuin kotona. Kaikki irrottavat älylaitteistaan. Mökkiterassilla voi tehdä kotitreenejä, ja ruoka maistuu meren ympäröimänä usein paremmalta kuin kotona. Retket viereisiin saariin ovat mukavia, ja mikä parasta, täällä kenelläkään ei ole kiire eikä kukaan kuljeksi luuri kourassaan tai korvillaan juuri lainkaan!

Koska mennään taas?

Tähän on tultu.

Minna