Ensimmäinen opintovapaan jälkeinen (puolikas) työviikko ja olevinaan kiireinen viikonloppu alkavat olla takana. Oli mukava palata työn äärelle, tavata työtovereita ja muistutella mieleensä, mitä kaikkea sitä pitikään tehdä ja millaisia opetus- ja hankekokonaisuuksia syksyyn suunnitella. Kokosin viikon parhaat pieninä arkisina havaintoina.

Maanantai

Opintovapaan toiseksi viimeinen päivä. Yritän saada kaikkia kevään opintoja maaliin. Maailmaa tehdään aina toukokuun lopulla valmiiksi. Joka suunnalta ja joka suunnassa. Kymmenvuotias laskee päiviä kesälomaan, ja minä koitan rauhoitella itseäni – eihän tässä ole kiire minnekään. Tärkeä havainto: Sattumat ravistelevat pakkoja.

Tiistai

Viimeistelin sirkusmatrikkelia ja työstin visuaalista ilmettä Turun AMK:n Ruisrock-projektillemme. Olen työhöni tyytyväinen. Kävellessäni iltapäivän tapaamiseen havahduin ympäröivään kesäiseen vihreyteen. Kymmenvuotias juoksi koulun viesti- ja maastojuoksujoukkueissa, mutta ei tiennyt joukkueensa sijoituksia. Naurahdan, kun katsoin iloitsevaa ja hyräilevää tyttöä. Ei sillä sijoituksella ja päämäärällä niin väliä ole, tärkeintä on matka. Yhteinen matka. Niin, ja iloinen mieli.

Keskiviikko

Kesäkuun ensimmäinen. Sataa vettä. Suomen kesä. Aloitin työt. Tunnin työskenneltyäni tuntui siltä, etten olisi poissa ollutkaan. Kollegoiden ja opiskelijoiden yhteydenotot, sähköpostin iloiset kilahdukset sekä kaatosateessa käyty lasten yleisurheilun Tilastopajacup, jossa minulla oli toimitsijavuoro klo 20.30 saakka, muistuttivat minua siitä, että tätähän se arki olikin.

Olin illalla fyysisesti ihan poikki, nukahdin kymmenen jälkeen ja nukuin aamuseitsemään.

Torstai

Sain ilokseni liki kolmeksi viikoksi korkeakouluharjoittelijan Tampereen yliopistolta. Ohjaan häntä kesäkuun 17. päivä alkavaan lomaani saakka, ja elokuussa palaamme taas yhteen. Torstaina osallistuimme harjoittelijan kanssa tiimipäiväämme. Lapi kantoi kotiin upeat kuvistyönsä. Leijona ylsi suosikikseni.

Torstain parhaat havaintoni: työtiimimme on varsin aikaan saavaa ja mukavaa porukkaa, ystävälenkki toimii aina, ja vaikka kuinka yrittää saada maailmaa valmiiksi, ei se sellaiseksi tule. Parempi siis hoidella asioita askel kerrallaan ja muistaa hengitellä välissä.

Perjantai

Aamu näytti harmaalta. Kävelin silti kampukselle. Näin iloisia ihmisiä, söin hyvän lounaan ja sain paljon aikaan. Kävellessäni takaisin kotiin aurinko paistoi. Tuuletin ajatuksiani ja kuuntelin Kasvukausia – kirjoituksia äitiydestä -kokoomateosta. Suosittelen lämpimästi tätä liki neljän tähden kirjaa, joka vain paranee loppua kohden! Pohdin omaa rooliani äitinä päästyäni kirjan viimeisille riveille. Havaitsin, että minä en ole perinteinen äiti enkä äiti vallankahvassa, olen enemmänkin rinnalla kulkija ja jonkinlainen koutsi. Ehkä.

Lauantai

Kymmenvuotiaan kevätjuhla Vartiovuoren kesäteatterilla oli upea. Liikuttava, koskettava ja iloinen tapahtuma. Siinä kahvikojujonossa katsellessani opettajien ja oppilaiden kohtaamisia, havahduin ajatukseen siitä, millaisessa maailmassa me oikein elämme, kun minua liikuttaa se, miten opettajat kohtaavat oppilaansa.  He kumartuvat lapsen tasolle, katsovat silmiin ja toivottavat hyvät huomenet. Jokaiselle.

Sen kaiken hälinän ja väenpaljouden keskellä heillä on aikaa tähän nanosekunnin kestävään pieneen ja maailman tärkeimpään eleeseen. Siinä kaikki.

Halusin koputtaa lähintä opettaa olkapäälle ja kiittää. Sen sijaan käännyin ja pyyhin kyyneleitäni. Kevään viimeisenä päivänä nämä ammattilaiset hymyilevät, ohjaavat, taputtavat, laulavat, soittavat ja uskovat omiinsa. Sanon sen nyt ääneen: kiitos.

Sunnuntai

Kymmenvuotiaalla on ensimmäinen lomapäivä, vaikka minä ajattelen sen olevan vielä ”ihan tavallinen sunnuntai”. Lapsi piirtää ja hyräilee. Välillä hän tutkii saamaansa todistusta. Saamaansa erinomaista todistusta. Me emme kannusta (kuten aiemmin olen kirjoittanut) suorituksiin emmekä vaadi lapselta koulun suhteen ”juuri mitään”. Kunhan koulu tulee käytyä sillä tasolla, mihin hän itse kykenee. Ja paljoonhan hän kykenee. Sekin koskettaa minua.

Hieman takki auki, äitinsä tyyliin ”tosta vaan” tehtävästä, asiasta ja päivästä toiseen, rohkeasti omana itsenään ja positiivisella asenteella voi saavuttaa ihan mielettömiä asioita! Enkä nyt puhu vain arvosanoista.

Ilman jatkuvaa suorittamista, pyrkimistä, siivoamista tai esimerkiksi läksyjen lukemista selviää melkoisen hyvin neljäsluokkalaisen elämästä. Ja se on ihanaa!

Tähän on tultu.

Minna