Tartuimme huhtikuussa Viisikko-kirjakerhomme kanssa Finlandia-voittaja-genreen valittuun Taivaallinen vastaanotto -teokseen. Taivaallinen vastaanotto on Jukka Viikilän toinen romaani. Se on erikoinen ja erityinen kertomus yksinäisyydestä, hengenvaarallisesta sairastumisesta ja siitä, millä tavoin lukijakunta ottaa teoksen vastaan.

Finlandia-palkittu kirja kertoo kirjailija Jan Holmista, joka joutuu kiireelliseen leikkaukseen. Holm julkaisee sairaalasta päästyään omakohtaisen romaanin, josta ja jonka kirjoittajasta jokaisella on oma mielipiteensä.

Otava kuvailee Taivaallisen vastaanoton olevan ”tuhannen aiheen ja henkilön romaani, jossa on vahva omakohtainen ydin. Se on kommentaari, tutkimus, sanasto, palaute ja google-haku, villi selitysteos sekä moniääninen kertomus lukevista helsinkiläisistä”. Nyökkäilen, se on juuri tätä!

Himmeleitä ja oivaltavaa tekstiä

Moniäänisen ja -tahoisen teoksen keskushenkilönä esittäytyvä kirjailija Jan Holm kuvaa omaa romaaniaan himmeliksi, ja hänenkin kirjansa nimi on Taivaallinen vastaanotto. Viikilä kirjoittaa:

”Romaanini muoto on himmeli. Se on yhtäläinen joka suunnasta. Olen koonnut sen oljista. Pienimmätkin lämpötilavaihtelut saavat sen liikkeeseen. Jos sen ohi yrittää hiipiä, se alkaa pyöriä. Yhdestä tikunraapaisusta se roihahtaa liekkeihin.”

Koen, että Taivaallinen vastaanottokin on eräänlainen himmeli lukijalleen – se on yhdistelmä katkelmia Jan Holmin kuvitteellisesta romaanista ja lukemattomien henkilöiden kommenteista ja ajatuksista, jotka tämä romaani on herättänyt. Kun lukijana pääsee vauhtiin, alkaa ymmärtää ja nähdä tarinan ytimeen.

Jukka Viikilän kirjallinen käsiala ja anti ovat aivan omaa luokkaansa: hänen älykäs himmelinsä rakentuu ajatuksista, kommenteista, tekstikatkelmista, muistoista ja sanakirjamääritelmistä. Teos sisältää otteita kritiikistä ja haastatteluista, ja rinnalla kulkevat melko epäkronologisessa järjestyksessä katkelmat kirjasta.

Kirjailijan kieli on jollakin erikoisella tavalla kiehtovaa. Se on nautinnollista, ajatuksia herättävää sekä taitavaa. Älykästä.

Kuolema, rakkaus ja vuorovaikutus ovat teoksen kantavia teemoja, mutta ehkä kaikkein eniten tässä on kysymys kirjoittamisesta, lukukokemuksista ja kirjallisuudesta. Vaikka aihe on vakava ja kirjan sävyt paikoin mustaan taittuvia, Taivaallisessa vastaanotosta voi löytää myös huumorin siemenen. Ja vaikka Viikilä kirjoittaa mielikuvituksellisia, epätodellisia tarinoita, kirjaa lukiessani huomasin pohtivani, mikä on totta ja mikä ei.

Taivaallinen vastaanotto aktivoi lukijan

Perinteistä romaania ja juonta kaipaaville Taivaallinen vastaanotto on varmasti jonkin tasoinen pettymys: ei alkua, ei keskikohtaa eikä liioin loppuratkaisua. Ei selkeää tarinaa, sankarihahmoa eikä päämäärää. Itselleni paras oivallus lukulukkoni lopulta avannutta teosta lukiessani oli se, että Viikilä tekee näkyviksi kirjallisuuden kolme perustaa. Tekijän, teoksen ja lukijan.

Erityisesti lukijan, jolle tarjoutuu tässä teoksessa aivan keskeinen näköalapaikka.

Taivaallista vastaanottoa voi pitää varsin oivaltavana, jopa hauskana, mutta samalla siitä voi löytää filosofista pohdiskelua, runouttakin. Lukija voi itse päättää miten tekstin ymmärtää, aivan kuten  hahmot kirjassakin tekevät.

”Älä ajattele tekstiäsi tarinana, vaan otteena elämästä, jota haluat kuvata… Älä ajattele lainkaan tapahtumia…Valitse toisiaan lähellä olevista kohtauksista parhaat, älä yhdistele kohtauksia.”

Viikilän romaanin perusfiilis on melankolinen mutta oivaltava ja humoristinenkin. Teokseen tarttuminen ja lukumatkan jatkaminen vaativat lukijalta aktiivista asennetta, myös uteliaisuutta.

Olen iloinen siitä, että tartuin tähän, vaikka Viisikko-kirjakerhossamme Viikilä herätti melkoista myllerrystä – hänen teoksestaan ei juuri pidetty, se koettiin hankalaksi ja avautumattomaksi. Olisi ollut helppo ohittaa tämä Finlandia-voittaja ja valita jokin toinen. Onneksi emme tehneet niin.

Taivaallinen vastaanotto oli lopulta mestariteos.

Tähän on tultu.

Minna