”Mikä ihme on luovuuslaboratorio?” pohdin, kun tavasin sähköpostini saapuneet-kansion tuoreinta postia alkuvuodesta. Tällöin en lähtenyt sen kummemmin asiaa selvittämään, mutta seuraavan sähköpostin kohdalla aktivoiduin – olin nähnyt erään työntekijämme luovuuslaboratoriotuotoksen ja päätin oitis, että tähän toimintaan haluan osallistua!

Luovuuslaboratorio on osa Turun ammattikorkeakoulun  KampusArt-taideohjelmaa, jossa työyhteisötaitelija osallistaa asiantuntijaorganisaation työntekijät pohtimaan intuitiota ja luovuuttaan. Yhdessä työstetään ihan oikeita taideteoksia ja parannetaan maailmaa. Toiminta perustuu tieteelliseen näyttöön intuitiosta ja luovuudesta. Kirjoitin näistä  enemmän työyhteisön blogiin.

Huhtikuun alussa kävelin kampuksen käytävillä ja tunsin perhosia vatsanpohjassani. Mitähän mukavaa tähän puoleentoista tuntiin mahtuukaan…?  Työyhteisötaitelija, kuvanveistäjä Nina Suonpää (taiteilijanimeltään Nina Rantala) otti minut vastaan ja ryhdyimme välittömästi tuumasta toimeen. Kun sain takin ja kaikki muut päällysvaatteet riisuttua, Nina ehdotti, että tekisimme yhdessä muutaman minuutin ajan hengitysharjoituksia, joiden tarkoituksena on juurruttaa minut juuri tähän aikaan ja paikkaan. Vapauttaa kaikesta muusta (tylsästä ja arkisesta).

Hengitimme neliöitä: neljään laskien ensin sisään, sitten neljään laskien hengityksen pidätys, jota seurasi neljän sekunnin ulos puhallus ja lopuksi taas hengityksen pidätys. Minulle tuli hiki. Huomasin, että hengitykseni on pinnallista ja minun tarvitsee tehdä melkoisesti töitä, jotta saan pidätykset ja hengenvedot neljään sekuntiin.

Mutta kun harjoite oli ohi, oli ihmeellisen hyvä ja kevyt olo. Tämä toimii!

Hengittelyn jälkeen työyhteisötaitelija otti esiin mitä erilaisempia taiteilijatarvikkeita. Muovailuvahoja, puupaloja, rautalankaa, paperia ja kaikenlaisia työstövälineitä. Ensin lähdimme hengitysharjoituksen loppuun kuuluneen ”säteily-harjoituksen” pohjalta muovaamaan sädettä. Minkälainen ja minkä värinen on minun säteeni? Keltainen, se se on. Niinpä muovailin rosoisen, hieman salamaa muistuttavat käkkyrän, joka esitti omaa ulos säteilevää sädettäni.

Tämän jälkeen keskustelimme intuitiosta ja luovuudesta, ja minä sain kertoa, miten hyödynnän työssäni luovuutta – missä kaikessa luovuutta tarvitaankaan? Tunnistan itseni luovaksi ja innovatiiviseksi ihmiseksi, joten tämä ei ollut minulle hankalaa. Tiedän myös hyödyntäväni näitä piirteitä kaikissa työtehtävissäni. Pohdimme kuvailevia sanoja luovuudelleni: mainitsin muun muassa värikkyyden, monipuolisuuden, pulppuavaisuuden ja runsauden.

Toin keskustelussamme myös esille, että ajoittain luovuuteeni puhkeaa täyteen kukkaan, toisinaan olen luovuuslukossa. Tämä koskee niin kirjoittamista, tuottamista kuin esimerkiksi lukemista. Lukko kuin lukko.

Ja tähän lukkoon me keskityimme luovuuslaboratoriossa.

Millä tavoin luovuuslukosta selviää, miten lukot ratkaistaan, mitä keinoja käytän arjessani luovuuden hyödyntämiseksi? Siitä se ajatus sitten lähti, ajatus avaimesta. Avain symbolisoi merkittäviä henkilökohtaisia muutoksia, uusia ideoita ja mahdollisuuksia sekä edistymistä ja vapautumista. Niinpä me lähdimme työstämään avainta, joka nousee itselle tärkeistä elementeistä, virkistävästä luonnosta, monenlaisista poluista, metsästä jopa merestä. Eri elementit kohtaavat, yhdistyvät ja synnyttävät uutta, laukaisevat ja avaavat lukkoja.

Luovuuslaboratoriossa me toimimme Ninan kanssa yhdessä, mutta minun toiveideni ja ajatusteni mukaisesti. Nina työsti ajattelemani avaimen mallin rautalangasta ja nakutti sen kiinni puupohjaan, minä lähdin työstämään metsänpohjaa puupohjalle. Keskustelimme koko työstön ajan keskenämme: luovuudesta, valinnoista, avaimesta, siitä, miten avain lopulta muodostuu ja miten se avaa lukkoja.

Pyörittelin vihreää muovailuvahaa ja tein kukan nuppuja pinkistä. Kuin sattumalta muovasin keltaisesta voimaväristäni ihmishahmon. Siinä se katseli pystyyn nousevaa avainta. Avaimesta tuli vanhan vajan avain, juuri sellainen, jota ajattelinkin. Lopuksi näin suomut tai siivet, ylös nousevan ajatuksen, luovuuslukon vapautumisen. Ja niin muovailimme tämä visioni viime töiksemme.

Istuin ja katselin tuotosta. Se oli upea. Katselimme sitä yhdessä Ninan kanssa eri kulmista ja suunnista ja löysimme helposti omat lempikohtamme. Rosoisuus, värikkyys ja aivan tietynlainen voimakkuus lumosivat meidät. Kokemus oli vapauttava ja kaiken kaikkiaan huikea. ”Että joku kehittää tällaista”, ajattelin kiitollisena, kun vedin takkia päälleni.

Veimme teoksen – ja aluksi tekemäni säteen – vitriinin, jossa oli myös muiden tekemiä luovuuslaboratorioteoksia. Ne olivat kaikki ihan erilaisia ja ihan valtavan upeita! Jopa pysäyttäviä.

Lopuksi kävimme lattella työpaikan kahvilassa ja purimme sessiotamme. Ihan kuin olisimme tunteneet aina.

Tähän on tultu.

Minna