Uusi vuosi, samat vanhat kujeet. Tai no, jos oikein toivoa saa, vanhojen kujeiden rinnalle tulee ainakin jotakin uutta. Kuten olen aiemmin todennut, pidän uusista aluista, muutoksista ja maanantaipäivistä, kun kaikki alkaa taas alusta. Vuodenvaihde ei ole minulle oikeastaan ikinä tarkoittanut suuria lupauksia uudesta, paremmasta minusta. En tee listoja, en aseta suuria tavoitteita enkä vaadi itseltäni muutosta vain siksi, että vuosi vaihtuu. Silti uuden vuoden kynnyksellä pysähdyn miettimään, mitä kaikkea toivoisin tulevalta vuodelta.

Tätä kaikkea toivon uudelta vuodelta

Toivon tilaa ajatella ja hengittää. Sellaista tilaa, jossa kaiken ei tarvitse olla tehokasta, mitattavaa tai jatkuvasti kehittyvää. Tilaa ajatella loppuun, kysyä keskeneräisiä kysymyksiä ja olla välillä irti kaikenlaisista projekteista. Tätä olen sinnikkäästi harjoitellut viimeisen kahden vuoden aikana, ja etenkin pitkinä loma-aikoina olen siinä onnistunut erinomaisesti. Ja nyt huomaan, että lomalta paluut ovat erilaisia: niin sanottu uusi versio minusta antaa itselleen aikaa ajatella ja pysähdellä myös työaikana. Luovuus herää, kun muistaa tauottaa.

Toivon lempeyttä itseäni ja muita kohtaan. Sitä, että muistaisin useammin, ettei jokaisen päivän tarvitse olla viikon paras, täynnä intoa tai valtavan tuottelias. Joskus riittää, että tulos tai tuotos on kiitettävän sijaan tyydyttävä. Tai välttävä. Arki ja arkinen ovat aina jees. Toivon, että osaan katsoa myös muita samojen lempeiden (ja arkisten) lasien läpi.

Toivon merkityksellistä ja tavoitteellista työtä sekä merkityksellisiä kohtaamisia. En niinkään toivo lisää tekemistä, vaan lisää tunnetta siitä, että sillä, mitä teen on väliä. Ja siitä, että teen työtäni tavoitesuuntaisesti. Toivon monenlaisia ja monialaisia (uutta avaaviakin) keskusteluja sekä yhteistyötä, jossa syntyy jotain uutta ja ihmeellistä. Jotakin merkittävää.

Toivon yhä enemmän rohkeutta rajata. Tämä liittyy vahvasti lempeys-kohtaan. Minun on pitänyt harjoitella sanomaan ”ei”, vaikka haluaisinkin varsin usein taipua ”kyllä”-vastaukseen. Pitää vain osata luottaa siihen, että mikään tärkeä ei katoa, vaikka ei olisi koko ajan tavoitettavissa tai mukana kaikessa. Haluan entistä enemmän valita taisteluni.

Ja kaiken tämän rinnalle toivon myös hyvin konkreettisia asioita.

Esimerkiksi matkustusta. Maisemanvaihdosta, matkan tuntua, sitä että arki ja arkinen katkeavat hetkittäin. Pidän matkojen suunnittelusta, lähdön tunnelmasta ja lämpimistä kohteista. Niitä toivon tähänkin vuoteen.

Samalla toivon hitaita hotelliaamiaisia. Aamuja, joissa jonkun toisen keittämä kahvi höyryää mukissa ja lautaselle saa kasata kaikenlaista hyvää ja värikästä. Nämä ovat usein hetkiä, joissa ei tarvitse katsoa kelloa eikä tietää vielä, mitä päivä tuokaan tullessaan.

Toivon kuumaa kesää. Ja samalla tiedän, että tähän toiveeseen en voi mitenkään vaikuttaa… Toivon silti aurinkoa, lämpöä, pitkiä valoisia iltoja, lämpimiä öitä ja pitkää intiaanikesää, jossa ei tarvitse koko ajan varautua villavaatteilla, vaan voi vain olla ulkona, kevyissä vaatteissa, kevyellä mielellä.

Toivon, että kodin remontti valmistuu kesäksi. Kunhan se nyt ensin pääsee alkamaankin. Toivon, että kaikenlainen remonttikeskeneräisyys väistyy ja tilalle tulee selkeämpi ja siistimpi arki. Niin, ja kaunis, toimiva koti.

Ja toivon mukavia rippijuhlia. Haluaisin järjestää ne kotona, mutta se edellyttää, että toiveeni remontin valmistumisesta kesäksi toteutuu. Juhlat meillä on edessä heinäkuussa. Aika kiitää, ja neljätoistavuotias täyttää syksyllä viisitoista. Se taitaakin olla yksi vuoden kohokohdista.

Lopuksi kirjaan vielä kaksi toivetta (oikeastaan nämä ovat tavoitteita): vedän maasta sata kiloa ja saan vedettyä leuanvedossa enkat.

Tähän on tultu.

Minna

Kuvakollaasi on itse tehty Canvassa.