…tai mitä tuumaat? Olemme kärvistelleet – ja samalla oppineet elämään – kaksi vuotta tuon viheliään ja muuntautumiskykyisen viruksen armoilla ja toimineet tiukasti sen ehdoilla. Varauloskäyntiä tai oikoreittiä onneen ei ole ollut, on eletty päivä ja hetki kerrallaan. Olen ollut kiitollinen jokaisesta terveestä päivästä.

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei koko tunneskaalaa ole käyty läpi: olen pelännyt ja ollut huojentunut, inhonnut, vihannut, surrut, rakastanut ja ollut onnellinen. Olen ollut pöllämystynyt, uupunut ja ajoittain rohkeakin. Olen uskonut. Olen toivonut. Ja olen tuntenut rauhaa.

Samalla voin todeta, että vaikka tämä pandemia-aika on ollut uuvuttava, raskas ja erityisen ennalta-arvaamaton, on se myös opettanut paljon. Se on tuonut mukanaan paljon hyvää. Ääripääihmisenä en järkyty ääripäistä. En hätkähdä syvästä päädystä enkä matalissa vesissä rämpimisestä, mutta suunnittelemattomuus ja hallitsemattomuus alkavat olla minulle liikaa. Tai ainakin siinä rajoilla. Kun ei itse pysty vaikuttamaan, on heittäydyttävä toisen armoille. Se on ollut ehkä kaikkein vaikeinta.

Mutta sekin on opettanut – opettanut elämään yksi hetki kerrallaan.

Koronan myötä työhyvinvointi on lisääntynyt. Olen oppinut ja kokenut etätyöntekijä ja hallitsen kaikenlaiset verkkoympäristöt, joihin saan koottua kollegat ja opiskelijat koolle. Koska siirtymiin ei kulu aikaa, ehdin pitää huolta riittävistä tauoista, käydä ulkosalla, verrytellä, syödä lounaan rauhassa. Olen vihdoin oppinut aikatauluttamaan tapaamiset niin, että siirtymille jää aikaa. Pää ehtii tyhjetä ja valmistautua seuraavaan tapaamiseen.

Työn uudenlaiset toimintatavat ovat pakottaneet oivaltamaan, ideoimaan ja olemaan luova. Uutta syntyy, kun sille antaa tilaa. Tai kun on pakko. Joskus on hyvä ravistella vanhoja tottumuksia ja tapoja ja edetä täysin uusin menetelmin.

Olen ollut tavoitettavissa ja tavattavissa. Kotiofficella ja työpaikan kanavissa. Olen ollut sekä lähettämässä kymmenvuotiasta kouluun että ottamassa hänet vastaan iltapäivällä. Olen saanut kuunnella koulujutut ja silittää selästä – kiva, kun tulit. Olen jakanut kahvitauon miehen kanssa, ja joskus lounastamme yhdessä. Yhteinen aikamme on lisääntynyt myös viikonloppuisin.

Kun mihinkään ei ole päässyt, koti on tullut tutuksi. Ja kotona on alkanut viihtyä.

Taloudellinen ajatteluni on lisääntynyt, ja rahaa on jäänyt ihan oikeasti säästöön. Kun isommat kuluerät, kuten matkustaminen, karsitaan, on selvää, että jää plussalle. Kulukuurini on ollut sekä toiveikas että tuottoisa. Ja kun yhtäkkiä kuluja joutuu tahtomattaan karsimaan, huomaa, ettei oikeastaan edes tarvitse sitä kaikkea, johon raha tavallisesti olisi mennyt…

Olen alkanut arvostaa sosiaalisia kohtaamisia ja arjen pieniä menoja. Kun isommin ei voi kokoontua ja kaikenlaiset perinteet ovat pirstaleina, pienet ystävähetket tai päiväkävelyt virkistävät. Olen alkanut pitää erityisesti kotiinpaluusta ja omasta rauhasta. Ehkä liikaakin.

Näiden lisäksi olen löytänyt monta perusarkeen sopivaa tapaa tai oppia:

Virus on tehostanut käsihygieniaa, muistuttanut saippuapesun tärkeydestä. Se on saanut desimään kädet mennessä ja tullessa. Ei tekosyitä!

Olemme oppineet elämään hetkessä – mikään ei ole itsestään selvää. Sosiaalisia kontakteja, kohtaamisia, vuorovaikutustilanteita osaa arvostaa eri tavalla kuin ennen. Elämä on tässä ja nyt.

Matkustuksen ja jatkuvan menemisen vähennyttyä ja loputtua hiilijalanjälki pienenee ja ilmasto kiittää. Hetkittäin on hyvä hengittää.

Tähän on tultu.

Minna