Somessa on valloillaan trendi, jossa jengi julkaisee kuvia itsestään ja elämästään vuonna 2016. Olen ollut murheen murtama, sillä kännykän kuvissa ei ole ollut yhtään kuvaa tuolta vuodelta ja niinpä olen ajatellut, etten voi osallistua kyseiseen somejuttuun. Mutta sitten sen tajusin: Facebookistahan löytyi kuvia vaikka kuinka paljon vuodelta 2016!

Selailin niitä. Minua hymyilytti ja itketti melkein yhtä aikaa. Tietenkin, olenhan ääripäiden ihminen, mustavalkoinen, kutenkin varsin värikäs, optimisti vailla vertaa, mutta kuitenkin tietyissä asioissa synkkyyteen taipuva. Täysillä mukana kaikessa tai sitten ei nappaa lainkaan. Saitte ehkä kiinni. Käytin melkoisesti aikaa vanhojen kuvien katseluun. Tallensin kännykän kameraan tärkeimmät ja päätin, että vaikka olen auttamatta hieman myöhässä tästä trendistä, haluan silti vielä koota oman kymmenen vuotta sitten -juttuni. Teen sen sekä bogissa että somessa, blogini ig-tilillä.

Muistoja vuodelta 2016

Vuonna 2016 olin 39-vuotias, olin opiskellut opettajan pedagogiset opinnot valmiiksi, lapseni täyttivät 17, 15 ja 5. Olimme olleet mieheni kanssa naimisissa 16 vuotta. Tein väitöskirjaani, työskentelin asiantuntijatehtävässä ja erään yhdistyksen projektissa, loppuvuodesta hain projektipäällikön paikkaa, jonka sitten seuraavan vuoden alussa sainkin. Vuonna 2016 pukeuduin mieluusti mustaan, valkoiseen ja tummanharmaaseen ja kokeilin hetken rakennekynsiä. Ne eivät lopulta koskaan olleet minun juttuni. Kävimme luvattoman usein kahvilla jokirannan Manuelassa, jossa nykyään 14-vuotias otti aina saman jäätelön.

Kymmenen vuotta sitten, vuonna 2016, vietettiin keskimmäisen poikamme rippijuhlia (nämä kuvat saavat minut kyyneliin joka kerta, kun niitä katson). Kesä 2016 oli mopoautokesä, kaverikesä, saarimökkikesä ja kalastuskesä. Ainakin yhdelle tuolloin 15-vuotiaalle. Tämä oli oikeastaan aikaa, jolloin olimme monesti koko perhe yhdessä. Tämän jälkeen esikoinen aikuistui, ja keskimmäisestäkin tuli iso, ja hiljalleen he jäivät mökkimatkoilta ja kaikenlaisista menoista pois. Vuonna 2016 pojan jääkiekkojoukkue matkasi Prahaan ja voitti hopeaa.

Keväällä 2016 matkustimme Madeiralle ystäväperheemme kanssa. Säät eivät suosineet, mutta kohteena Madeira oli ihan hieno. Joulukuun alussa piipahdimme aikuisten lomalla Wienissä, kiertelimme joulumarkkinat ja nautimme hyvästä kahvista.

Vuosi 2016 oli viimeisiä kuopuksen päiväkotivuosia. Olimme onnekkaita, kun hän sai viettää päiväkotielämää Päiväkoti Vilskeessä. Ja vielä eskarivuodenkin päiväkotivuosiensa jälkeen. Uskallan väittää, että lapsi on saanut mielettömät kasvatukselliset lähtökohdat elämälleen. Enkä puhu (vain) itsestäni ja miehestäni… Kymmenen vuotta sitten kotileikit olivat luovia ja lastenhuoneen valtasivat kaikenlaiset pikkuotukset. Niistä 14-vuotias ei ole luopunut vieläkään. Ne oleilevat erilaisissa laatikoissa hänen huoneensa hyllyillä. Teimme retkiä kotiympäristössä ja haahuilimme milloin missäkin. Vaikka en itse kymmenenkään vuotta sitten ole ollut saarimökki-ihmisiä, mukaan lähdin aina, sillä puolison ja lapsen onnellisuus mökin rannassa ja kallioilla teki minutkin iloiseksi.

Kymmenen vuotta sitten äitini jäi eläkkeelle ja neljätoistavuotias oppi kirjoittamaan. Ihan itse. Kirjoituksissa oli paljon virheitä, mutta ymmärrettäviä ne olivat silti. Liikuttavimpana esittelen hänen vuoden 2016 joulukortteihin päätyneen itse keksimänsä runon, joka on kuvakollaasissa punaisella kirjoitettu. Vuoden aikana mielessä ovat olleet myös perÄmiÄs, nokipoika ja Afrika. Jouluksi lapsi taiteili tontun somistamaan olohuonetta. Tonttu on edelleen tallessa. Vuonna 2016 minä päätin olla hyvä äiti ja vaimo ja pilkkoa päivän kasvikset ja hedelmät valmiiksi rasioihin jääkaappiin. Vissitotuus meni niin, että nämä hupenivat yhtä nopeasti kuin irtokarkit tai keksit valmiiksi rasioituina.

Neljätoistavuotias pyysi, että voisimme palauttaa tämän hienon terveellisiä elintapoja edistävän kikan rutiineihimme. Ja minä lupasin.

Tähän on tultu.

Minna