Rokotettu! Paljon vouhotusta koronarokotteesta

Meinasin kirjoittaa otsikkoon, että koronarokote saa ihmisen ihan sekaisin. Sitten en tohtinutkaan. Vaikka totta toinen puoli: miten paljon sitä käyttääkään aikaa itsensä seuraamiseen, oiretarkkailuun ja ystäväpiirikokemusten kartoittamiseen ensimmäisen vuorokauden aikana rokotteen saatuaan. Tiedän, etten puhu vain omasta puolestani, sillä nopean kartoitukseni tuloksena liki 30 ystävää, tuttavaa ja some-seuraajaa kertoivat syyllistyvänsä samanlaiseen vouhotukseen.

Sain ensimmäisen koronarokotteeni viime torstaina, viimeisellä kokonaisella työviikollani ennen kesäloman alkua. Olin varannut ajan keskelle päivää (virhe!) ja jouduin säätämään ja järjestelemään melkoisesti, ennen kuin pääsin työterveyshoitajan penkkiin. Mitä sitten tapahtui?

Messukeskuksen pihaan päästyäni parkkeerasin autoni, varustaudin kasvomaskilla ja kävelin varmoin askelin sisään – täältä tullaan elämä! Desinfioin kädet ja marssin työterveysasiakkaiden ”kujaa” pitkin rokoteluukulle. Messuhalli oli autio, ja homma hoitui jouhevasti aikataulussa. Sain rokotteen, istuin seuranta-aulaan odottamaan vaadituksi ajaksi ja sitten kävelin hyvävointisena ulos. Nappasin kuvat rokotetodistuksesta muutamalle ystävälle, äidilleni ja miehelle. Rokotettu. Etuoikeutettu.

Miehelle nakkasin lisäksi ”Tee perässä!” -viestin. Hänellä ei ole vielä rokotetta…

Kun homma oli hoidettu, päätin juoda nopeat palkitsemiskahvit – sellaiset ovat tarpeellisia – ja jatkaa sitten kotiin työkoneelle. Kahvilassa se alkoi. Itsensä tarkkailu. Tartuin ohjepaperiin, luin sitä tarkasti rivi riviltä ja laitoin lukuisia viestejä ystäville, joille on annettu sama rokote. Mitä oireita ilmaantuu ja milloin? Miten niitä hoidetaan? Kahvini juotua katsoin kelloa, puoli tuntia sitten sain rokotteen. Kirjasin hyvälle ystävälle ensimmäisen tilannekatsauksen: Vointi hyvä, ei oireita, ei edes pistospaikan kipua tai kirvelyä.

Sen sijaan kiireinen työpäivä alkoi kirvellä. Kymmentä yli neljä suljin tietokoneen ja hengitin syvään. Tuntuiko hengitys työläältä, oliko kurkussa räkää? Kolme ja puoli tuntia rokotteesta kirjasin jälleen tilannekatsauksen. Lähetin sen myös ystävälle. Siinä kerrottiin, että ei mainittavaa olotilassa, ehkä hiukan vilunväreitä. Neljän tunnin kohdalla otin parasetamolia. Varmuudeksi.

Teimme päivällistä yhdessä Matruusipojan kanssa. Melkein viisi ja puoli tuntia rokotteesta. Oliko niska jumissa, kurniko vatsassa nälkä vai mikä siellä mellasti? Ilmavaivoja? Ihmettelin asiaa puoliääneen ja sain pojalta melko kaiken kattavan vastauksen: ”Sä söit just puoli kiloa kukkakaalia, et ehkä se on se?” Lähetin kuitenkin varmuudeksi ääniviestin tilanteestani ystävälle. Hän osasi kertoa, että j u u r i tämänkaltaista vatsaoiretta hänelläkin oli ollut.  Ja j u u r i samassa vaiheessa, noin kuusi tuntia rokotteesta. Apua.

Ehdin käydä läpi mielessäni levottoman, kivuliaan illan ja unettoman, vatsakipuisen yön kuumehorkassa. Näin sieluni silmin itseni ravaamassa vessassa ja niistämässä nenääni oksennus kurkussa. Mieskin oli poissa. Kuka minua hoitaisi? Entä jos en jaksa huutaa enkä soittaa apua?

Palasin ajatuksistani kotimme keittiöön. Oikeastaan vointi tuntui taas ihan hyvältä. Taputtelin olkavartta varovaisesti, mutta sain aikaiseksi vain lievän tuntemuksen. Sitä ei edes voinut kutsua pistoskohdan arkuudeksi.

Kuusi tuntia rokotteesta. Ei oireita. Tein reippaan lenkin ja voin hyvin.

Seitsemän tuntia rokotteesta. Hiki. Järki huusi sen tulleen lenkistä ja sen jälkeen aurinkoisella terassilla vietetystä ajasta, mutta tunne tiesi varmuudella sen johtuvan koronarokotteesta. Tilannekatsauksessa ystävälle kirjoitin, että pistospaikka tuntuu hieman. Lienee normaalia, ajattelimme melkein yhteen ääneen.

Aivastus. Aivastus. Aivastus. Aivastus. Aivastus. Aivastus. Ja sitten nenän niisto kertaa kolme. Tässä sitä nyt ollaan.

Kahdeksan tuntia rokotteesta. Tilannekatsaus: vatsaa polttelee, pistospaikka tuntuu, vähän ällöttää? Ehkä minulla on vain nälkä. Iltapalan jälkeen vatsaoireet katosivat. Sitten ne palasivat. Katosivat. Ja palasivat. Lopulta onneksi katosivat.

Yhdeksän tuntia rokotteesta. Ei oireita. Tavaan rokoteohjelappusta. Yöksi voi ottaa ibubrofeiinia. Ja minähän otin. Sain kuulla ystäviltä, että heitä oli väsyttänyt jo rokoteiltana, mutta minä olin täynnä virtaa.

Sänky, äänikirjat tai rauhoittuminen tuntuivat kaukaisilta ajatuksilta.

Kymmenen tuntia rokotteesta. Makaan sängyssä. Kuulostelen oireita ja ulkona metelöiviä lintuja. Viimeinen koodaus kaverille: Ei oireita.

Seitsemäntoista tuntia rokotteesta. Aamun ensiajatukseni oli, että olenkohan koskaan nukkunut yhtä hyvin.  Älykellokin loisti vihreällä, näytti erinomaista. Ei oireita. Kylkimakuulla havaitsin hieman pistoskohdan arkuutta. Aamukahvi maistui taivaalliselta. Koodaan ystävälle ja miehelle tilannekatsauksen.

Vuorokasi rokotteesta voin hyvin. Tilannekatsauksessani totean, että tulipa koettua, jännitettyä ja vouhotettua – olen vuorokauden aikana tarkkaillut itseäni enemmän kuin aikoihin. Tai kuin koskaan.  Samanlaista vaikutusta ei muistaakseni ole ollut influenssa- tai jäykkäkouristusrokotteesta, enkä ole lasteni rokotusohjelman äärellä panikoinut.  Jostain syystä korona kaikkinensa saa varpailleen. Pelkäämään.

Se saa ihmisen vähän sekaisin.

Tähän on tultu.

Minna

Puheenaiheet Oma elämä Terveys

Viikon parhaat: Miten lapsi näkisi arkemme?

Viimeinen kokonainen työviikko ennen kesän vapaajaksoa on lopuillaan. Tammikuussa sitä ajattelee, että kesäkuun ensimmäisen viikon minä pyhitän kirjallisille töille, arvioinneille ja lukujärjestysten räätälöinneille. Otan vähän kevyemmin. Kesäkuun ensimmäisellä viikolla sitä huomaa, että viikko on ammuttu niin täyteen olennaisia ja pakollisia työtehtäviä, että hirvittää. Se siitä kevyemmästä työviikosta…

Kysyin sosiaalisessa mediassa, millä tavoin koostaisin viikon parhaat. Eniten ääniä sai kirjoitus, joka olisi kirjattu lapsen silmin. Miten yhdeksänvuotias siis näkisi arkemme, miten havainnoi perhettään ja kotiympäristöään. Viikon parhaat lapsen silmin, olkaa hyvät!

Maanantai

Ihan eka lomapäivä. Jonkun herätyskello soi. Pimennysverho takaa oman huoneen pimeyden, mutta äidin kolistelut keittiössä herättävät. Isoveli kuorsaa vielä viereisessä huoneessa. Äiti näyttää kiireiseltä keittiön pöydän ääressä: se nakuttelee tietokoneella ja vilkuilee tasaisin väliajoin mikron kelloa. Miksiköhän se ei katso aikaa rannekellostaan? Tai nyt se korjaisi, että älykellosta, mutta kuitenkin.

Kysyin heti aamusta äidiltä, mitähän kaikkea sitä tekisi lomalla.

Heti perään ammuin seuraavan kysymyspatteriston ilmoille: Koska me mennään mökille? Saako tänään ostaa jäätelöä? Kuinka monta jäätelöä saa ostaa päivässä? Voinko mä lähteä rannalle? Milloin sun kesäloma oikein alkaa? Jos ottaa vain Eskimo-puikon, voiko ottaa myös mini-Dajm-tuutin? Äiti huokaisi. Sillä oli joku tärkeä kokous kesken. Minä otin vai Eskimon.

Iltapäivällä käytiin mummon kanssa pyöräkaupoilla. Se oli mukavaa. Äiti suostui rantavahdiksi illalla. Kun kaivelin rantareissun jälkeen pakastinta jäätelön toivossa, huomasin, että isoveli oli syönyt kaikki Dajmit. Ja jättänyt pakkauksen tyhjänä lokeroon.

Tiistai

Koko ajan joku kilisee. Herätyskellot soivat taukoamatta. Isoveljellä oli pääsykoepäivä, ja tunnelma oli ihmeellisen äkäinen. Kireä, äiti sanoisi.  Kun veli ja iskä olivat lähteneet, äitiä hymyilytti ja se kaappasi mut halaukseen ja pilkkoi omenaa. Sitten se sanoi (kuten joka aamu, päivä ja ilta): ”Äidin pieni kulta…”

Lähdin heti aamupalan jälkeen pyöräilemään, äiti jäi nakuttelemaan koneellaan ja puhui niin kovaa Teamsissa, että se kuului pihamaalle saakka. Noloa! Koko päivän äiti huokaili jotain siivoamisesta. Miksi aikuiset aina stressaa turhasta?

Saakohan tänään jäätelöä?

Keskiviikko

Pääsin mummon kanssa päiväksi äidin työn vuoksi. Mukavaa. Me seikkailimme pyörillä ja kävimme uimassa. Äiti ei ole uimari-ihmisiä, mutta minä olen. Ja onneksi mummokin on.

Torstai

Olisi parempi, jos äiti ei puhuisi mitään. Tai ainakaan nauraisi. Miksi äitien pitää puhua ja nauraa? Äiti kertoo ja kyselee kaikenlaista noloa kaverien ollessa paikalla. Kuten, että aurinkorasvaa pitää laittaa, ovi pitää sulkea kunnolla perässään ja mitä me oikein touhuamme pihalla.

Äiti kertoi myös melkein laskevansa tunteja kesälomaan, minä sen sijaan olin jo lomatunnelmissa.

Olen mennä viilettänyt pitkin kotikulmia ja hengaillut kavereiden kanssa aamusta iltaan. Illalla äiti lupasi uimisen omassa altaassa. En tajua, miksi siinäkin tarvitaan aikuinen vahtimaan.

Kodinhoitohuoneen ohi kävely aiheuttaa äidissä (ja iskässäkin) jonkinlaisen inhoreaktion: puistattaa ja huokailuttaa. Minua pyykkikasa ei hirvitä. Aina olen vaatteet kasasta löytänyt! Joskus sukat ovat eri paria, mutta sekään ei tahtia haittaa. Ja kesällähän ei tarvitse sukkia.

Perjantai

Äiti on kesäihminen. Se tauottaa työtään terassilla, näyttää onnelliselta kahvikuppi kädessään. Se kääntyy aina aurinkoon päin, sitä ei häikäise!

Lauantai

On ihan ihmeellistä, että olen ollut jo kuusi päivää lomalla. En ole tehnyt mitään erikoista, mutta silti on ollut mukavaa. Äidistä näkee, että sitä vaivaa jokin. Varmaan se, että kysyn tunnin välein jonkun kysymyksen jäätelöstä.

Eivätkö aikuiset koskaan ajattele jäätelöä?

Äiti puuhastelee lauantaisin kaikenlaista erikoista: juo pitkään aamukahvia, kirjoittelee blogeja ja jotain hassua nuorten kirjaa, keskustelee iskän kanssa, siivoilee keittiötä ja vaatii muitakin siivoamaan oman tonttinsa. Sitten se hakee kukkia. Viikonloppukimppu on sille niin pakko.

Sunnuntai

Eka viikko lomaa takana. Äiti kertoi, että ensi keskiviikkona sillä alkaa loma ja sitten me tehdään jotain kivaa yhdessä. Meillä olisi melkein kaksi kuukautta yhteistä lomaa. Kumpikohan kyllästyy ensin? Täytin ensi viikon kesälomasuunnitelmapaperin, johon kirjasin ajatuksia muun muassa kirjastoreissusta, lukemisesta, retkeilystä ja pyöräilystä. Viikon viimeistä Eskimoa vedellessäni pohdin, että olisi kiva käydä myös jokirannassa jätskillä.

”Tiesitkö sä muuten äiti, että Eskimo-puikko ei ole enää Eskimo-puikko?”

Tähän on tultu.

Minna

Puheenaiheet Oma elämä Ystävät ja perhe Lapset