Viikonloput ovat alkaneet tuntua viikonlopuilta, ajattelin mielessäni, kun perjantaipäivä oli kääntymässä iltaan ja arkiviikko kohti viikonloppua.

Marraskuun pimeys on ajoittain saanut minut valtaansa, mutta tilanteet ja tunteet vaihtelevat: torstaina oli seesteistä, vaikka vielä tiistaina ajattelin, että taivas on varmasti tipahtamassa niskaan. Viikonloppuna sain omaa aikaa ja lauantaiaamuna päätin, että otan siitä kaiken irti. On ollut pitkä ja työntäyteinen viikko.

Olen aina ollut maanantai-ihminen. Maanantai on minusta viikon paras päivä. Joka kerta, kun sanon tämän ääneen, saan joko hämmästyneen katseen tai ääneen esitetyn kysymyksen siitä, olenko tosissani. Olen. Maanantai on minulle uuden alku, täynnä mahdollisuuksia, kohtaamisia, levätyn viikonlopun jälkeistä energiaa. Työtiimin ja opiskelijoiden tapaamisia. Hankejuttuja. Blogijuttuja. Arkijuttuja. Myös näin etänä. Tälläkään viikolla maanantai ei pettänyt.

Tiistaina sen sijaan alkoi jo tuntua, että nyt eletään etätyön kiireisintä arkea. Pohdin, että tämä maaliskuussa käynnistynyt digiloikka vaatii ennen kaikkea heittäytymistä ja rohkeutta – asennetta.

Pitää muistaa myös oma rajallisuutensa ja tiukan paikan tullen olla itselleen armollinen. Eikä ripsiväriä  sovi unohtaa!

Perjantaipäivä ylsi ylivoimaisesti tämän arkiviikon toiseksi parhaimmaksi. Erityisesti siksi, että se täyttyi opetuksesta. Ensin en löytänyt (ihan etäopettajana…) paikkaa, jossa piti kokoontua ja mistä klikata, mutta kun ne löytyivät, se oli menoa!  Perjantai ylsi myös kisaväsymyksen osalta viikon huipulle. Erityisesti siksi, että se täyttyi opetuksesta. Ja opetuksessa pitää olla koko ajan tuntosarvet pystyssä ja ajanhermolla. Lisäksi koko perheellä on meneillään jonkin tason kaamoskriisi.

Iltapäivällä oli sellainen olo, että olisi tehnyt mieli tyhjentää kalenteri ja huutaa ääneen jonnekin tyhjyyteen. Itsensä kasassa pitäminen oli ajoittain haastavaa. Jollakin tavalla etäaika on jälleen hämärtänyt ajatuksen ja vienyt kyvyn olla rationaalinen. ”Muista tauot” onkin yksi tämän etäviikon tärkeimmistä opetuksista.

Yhdeksänvuotiaan perjantai-iltapäivän äänensävystä ei ole kovin vaikea päätellä, että hänkin on väsähtänyt. Kouluviikko on ollut pitkä ja pimeä.

Happihyppelyt ja viikonloppusiivous helpottavat kaaoksen – ja kaamoksen! – tunnetta kummasti. Kun puoli kuudelta illansuussa tajuaa, että on tehnyt ja antanut kaikkensa, siivonnut kodin ja pakannut työtamineet pois, on ihana heittäytyä ensin treenimatolle ja saunan kautta viikonloppuun.

Yhdeksänvuotias heittäytyi ystävänsä kanssa uima-altaaseen, ja minä rekrytoin Ylioppilaskokelaan uimavalvojaksi. Hän sai palkkansa ja minä omaa aikaa. Join kahvit, söin palan Pätkistä ja hengittelin. Kolmasluokkalaisen lauantain yleisurheilutreenien jälkeen saisimme olla kahden, mietin hiljaa mielessäni. Saisimme ihan omaa aikaa, kun lapsi pääsisi mummolaan yökylään. Laskin tunteja.

Mitä me sitten teimme, kun yhdeksänvuotias lähti mummolle, Ylioppilaskokelas kaverilleen ja esikoinen pysytteli omassa kodissaan? Kun mitään (oikeasti kiva aja virkistävää, sosiaalista) ei oikeastaan voi tehdä kuin etänä. Kävimme maskit naamalla hakemassa muutamat tarrataulukoukut, tilasimme roskaruokaa, söimme karkkia, saunoimme ja lojusimme.

En muista, milloin olisin lojunut yhtä paljon kuin lauantaina. Kuuntelin kaksi tuntia putkeen äänikirjaa. Ihan rauhassa.

Sunnuntaiaamulla nukuin pidempään kuin aikoihin, mikä saattoi johtua siitä, että valvoimme uuden sarjan äärellä puoli kahteen. Vaikka omarauha katosi puolenpäivän jälkeen, olin iloinen, että olin sopinut jokirantakävelyn ja -kahvit hyvän ystäväni kanssa iltapäivään; vieläkin olisi jotain odotettavaa. Rentoa ja leppoisaa.

Sunnuntain aamukahvilla luin aiempaa koronapäiväkirjaani. Olen sen aikana kirjoittanut muistilistarunoja. Niistä yksi sopi tähän viikkoon mainiosti:

Arkivaatteet
ripsiväri
suihku.
Hajuvesi
poskipuna
siisti koti.
Olet tässä.

Tähän on tultu.

Minna