Selkä ei pidä syksystä
Syksy, etenkin alkusyksy, on kaunista ja kuulasta aikaa. Syksyn väriloisto ja sumuiset aamut saavat minut haukkomaan henkeäni. Syksy tarkoittaa itselleni usein myös uusia alkuja: työhönpaluu, uudet opiskelijat, uudet työtehtävät, uusien opintojaksojen aloitus, alakoululaisen koulun alku. Sen sijaan jatkuva kosteus, viilenevä ilma, pitkään jatkuva koleus ja ainainen harmaus tai pimeys ahdistavat.
Ne eivät pelkästään ahdista tai aiheuta jatkuvaa sarjahaukottelua, ne tekevät minut sairaaksi. Siis ihan oikeasti sairaaksi.
Kärsin selkärankareumasta, jota hoidan tällä hetkellä oikeastaan ainoastaan liikunnalla – lääkäri totesi vuosikontrollissa, että vaikka rintarankani liikkuvuus on melko minimi taudille tyypilliseen tapaan ja erityisesti oikeanpuoleinen si-nivelen sakroiliitti on aktiivinen, voimme jatkaa lääkkeettömästi, kunnes jokin isoista tai kantavista nivelistäni tulehtuu. Tai kunnes tulehduskipulääkkeet ja säännöllinen liikunta eivät enää tehoa olemassa oleviin oireisiin.
Ristin käteni ja treenaan hulluna, kunhan en joutuisi enää biologiselle lääkitykselle. Olen todella huono kaikenlaisessa lääkkeenotossa. Vitamiinit on hankala muistaa, ja lääkehoitoihin sitoutumisessa on puutteita. Myönnän!
Syksyn ja alkukevään aikana selkärankareumani äityy. En tiedä, onko tähän minkäänlaista tieteellistä pohjaa ja näyttöä, mutta näin se tuntuu meillä monilla reumaatikoilla menevän. Kosteus, säätilassa tapahtuvat jatkuvat muutokset ja koleus ovat selälleni myrkkyä. Olen usein pohtinut, että minun olisi pitänyt syntyä johonkin lämpimään Välimeren maahan, jossa pitkäkestoinen lämpö hellisi niin mieltä kuin selkääkin.
Onneksi liikunnasta on ihan oikeasti apua: olen huomannut, että liikkumalla säännöllisesti liki päivittäin, selkäni pysyy kuosissa. Liikkuminen tarkoittaa itselleni viidestä kuuteen reipasta lenkkiä viikossa (askeltavoitetaso 12 000/vrk), kolmesta neljään lihastreeniä viikossa ja ainakin yhtä liikkuvuutta lisäävää kevyttä kehon herättelyä tai esimerkiksi rauhallista, dynaamista pilatesta.
Syksyllä tätä treeniviikkokelloa on pakko ylläpitää, muuten selkä on solmussa.
Se on solmussa erityisesti aamuisin. Oikeastaan hankalina aikoina se ilmoittelee jo aamuyöstä, että ”hei, sinulla on alaselkä”. Ja suoliluut. Ja pohkeet. Viiltävä hermokipu on niin jäytävä, ettei sitä voi olla huomaamatta. Tässä vaiheessa tekisi mieli huutaa, hautautua villasaalien alle ja käpertyä sikiöasentoon. Mutta niin ei voi tehdä, koska selkä ei antaisi sitä ikinä anteeksi.
Olen oppinut, että ainut ennaltaehkäisy on liikunta. Liikunta kaikkina vuorokauden aikoina paitsi öisin. Teen työpäiväni pääasiassa seisomapöydän ääressä ja joka kolmas tunti istun hetkellisesti. Lisäksi teen taukojumppaa kahdesta viiteen minuuttia kerrallaan. Pitkä istuminen ja paikallaan seisominen ovat selälleni pahinta! Ihan kaikkein kamalinta on, kun selkäsärky säteilee suoliluihin ja siitä aina jalkateriin saakka.
Ja parasta on, kun tulehduskipulääke vihdoin auttaa. Se tunne on likimain samanlainen kuin migreenistä selviäminen.
Selkäni on myös yksi syy sille, että olen täysin ja koko sydämestäni kesäihminen. Toisaalta kesäkin on paha, jos se on sateinen, viileä ja jos säätilat vaihtelevat jatkuvasti. Pitkä, kolmen kuukauden lämpö on selkärankareumalleni parasta. Silloin mielikin pysyy pitkään seesteisenä ja hyvänä.
Kun kipu ei saa vääntelehtimään, suu pysyy hymyssä.
Tähän on tultu.
Minna
