Mitä sinulle kuuluu?

Ihan hyvää. Niin me vastaamme.
Tässä tää menee. Näinkin me vastaamme.
Ei ihmeitä, arkista. Niinkin joskus kuulee vastattavan.

Mutta entä jos kysymyksen esittäjä saisikin aidon, oikean ja perusteellisen vastauksen sanan tai kahden sijasta? Mitä jos vastapuoli kertoisikin päivän ja viikon kuulumiset laveasti? Mitä kaikkea ”ihan hyvää” – tai ”ei ihmeitä” -vastauksiin voikaan sisältyä?

No, mitä kuuluu?

Minulle kuuluu ihan hyvää, sellaista arkista, tavallista – ei ihmeitä. Nyt olen lomalla, mutta tavallisesti olen tässä kohtaa tehnyt viisipäiväisen työviikon, joutunut välillä venymään erilaisten tilaisuuksien ja toiveiden vuoksi, mutta selvinnyt. Olen aloittanut aamuni aikaisin ja haukotellut iltapäivisin siinä yhden-kahden hujakoissa. Olen keittänyt kahvia, tehnyt pienen happihyppelyn ja suoriutunut iltapäiväneljään. Olen lukenut opinnäytetöitä ja kirjallisia tehtäviä, osallistunut opiskelijoiden verkkokeskusteluihin ja lämmittänyt lounaaksi pinaattikeittoa. Ei mitään ihmeitä, sellaista arkista vain.

Olen siivoillut kotia ja järjestänyt uutta työhuonettani, komentanut kuopusta ensin läksyihin ja sitten korjaamaan läksykirjat pöydältä viitenä päivänä viikossa. Lomalla olen lähinnä muistutellut kuudesta eri leikistä ympäri huushollia… Ylioppilaskokelas on saanut osakseen ihmettelyä erikoisesta arkirytmistään ja vähän laiskanpulskeasta olemisestaan.

Olen soittanut esikoiselle, kutsunut syömään ja saunomaan. Olen kysynyt, mitä hänelle kuuluu. Ja saanut vastaukseksi ”ihan hyvää”.

Olen murehtinut tiivistä syksyä ja koronan toista aaltoa, empinyt keväälle siirretyn  karonkkani äärellä, tehnyt mielessäni päätöksiä puolesta ja vastaan, kironnut ainaista tiskikoneen tyhjennystä ja täyttämistä – teenkö vapaa-ajalla  yleensäkään muuta kuin järjestelen (muiden) sotkuja ja siivoilen jossakin päin huushollia?

No teen minä. Niitä arkisia perusjuttuja: treenejä, lenkkejä, lukemista. Kahvittelua. Kaupassa käyntiä. Ystävien tapaamisia ja somettelua.

Olen lisäksi hymyillyt päivittäin ja nauranut usein, välillä on itkettänytkin. Esimerkiksi silloin, kun elokuvassa tai sarjassa tapahtuu jotain liikuttavaa tai muistelin esikoista, kun hän oli pieni. Ja kun hän kasvoi. Ja pääsi ripiltä ja selvitti pääsykokeet onnistuneesti. Ja kun hän muutti kotoa.

Olen ollut tyytyväinen ja tyytymätön (lähinnä itseeni), olen rakentanut ja purkanut, suunnitellut, listannut ja lopuksi viivannut yli typerimmät ideat ja ajatukset.

Perjantaiaamulla kaipasin lomalta töihin, lauantaiaamuna päätin elää hetken reunalla: loikoilisin sängyssä pitkään enkä hosuisi mihinkään suuntaan. Vaikka yhdeksänvuotias huutelisi ylös, aamiaiselle ja pelaamaan muistipeliä, minä vain makoilisin.

Kiitos, minulle siis kuuluu hyvää. Ja kuuluu tasan niin kauan, kun elämä saa pyöriä tavallisten asioiden äärellä. En tarvitse ihmeitä, eikä hyvän kuulumiseen todellakaan sisälly pelkkää onnea, hypetystä ja ääneen naurua.

Nyt minä haluaisin tietää, mitä sinulle kuulu. Mitä sinun ”ihan hyvääsi” ja ”ei ihmeempiisi” kuuluu?

Minna

Puheenaiheet Oma elämä Ystävät ja perhe Syvällistä

Syntymäpäivä – 43 on uusi 30!

”Ootsä, äiti, jo 43?!” kysyy yhdeksänvuotias hämmästyneenä syntymäpäiväni aamuna. Kun vastaan olevani, hän toteaa, ettei uskoisi. Olin hetken iloinen ja tyytyväinen, koin itseni nuorekkaaksi.

Lapsi katselee minua pää kallellaan ja jatkaa aikaisempaa toteamustaan: ”Siis miksi sä oot jo noin vanha?” Hän piirtää vihkoonsa ja perustelee kysymyksensä muistelemalla, että Emman äiti on vasta 37, jonkun toisen luokkakaverin 36 ja kolmannen saattoi täyttää syksyn alussa jo pyöreät 40.

Minä olen armotta tuon kolmasluokan vanhin äiti. Tai ainakin vanhimmasta päästä. Sen selittänee se, että yhdeksänvuotias on meidän perheemme iltatähti – hän syntyi 12 vuotta esikoisen ja liki 11 vuotta Ylioppilaskokelaan jälkeen. Kun pojat syntyivät, minä olin oikeastaan aina luokkatason nuorin vanhempi. Nuori ja kokematon, sisarukseksikin joskus luultu.

Hauskinta tässä on se, että näin 43-vuotissyntymäpäivänäni koen itse edelleen olevani nuori. Jos en enää ihan nuori, niin nuorehko ja nuorekas joka tapauksessa. Olen omasta mielestäni rento, huumorintajuinen, suvaitsevainen ja tarvittaessa sopivan lapsellinen.

Olen hauska – tai ehkä pikemminkin iloinen – ja hyvällä tavalla, ystävieni sanoja lainatakseni, hieman hullu ja vähän villi.

Pyrin seuraamaan aikaani ja pysymään kärryillä nuorison menemisistä ja tulemisista. Olen kiinnostunut lasteni elämästä ja tuon sen esille. En useinkaan nipota turhista enkä jaksa puuttua ”pieniin puutteisiin”.

Jos minulta kysytään, minkä ikäiseksi koen itseni nyt 43-vuotiaana, vastaisin 30. Olen vireä, eloisa ja selkeästi elämässä ennen keski-ikää. Joskus minusta tuntuu, että taannun 25-vuotiaan tasolle: kuuntelen ysäripoppia, sekaannun (osallistun!) 19-vuotiaan lapsen ja hänen kaveriensa hieman pinnallisiin keskusteluihin ja nauran ääneen Suomi Popin älyttömille alapäävitseille.

Luin taannoin psykologian asiantuntijan artikkelin siitä, miten ihmisen ikä, ikäkaudet ja eletty elämä vaikuttavat hänen nykyisyyteensä ja ikätuntemuksiinsa. Artikkelissa todettiin, että ihminen kokee usein olevansa siinä ikätasossa, jolloin hänelle on tapahtunut jotain hyvää ja elämässä on ollut hyvä kausi. Sinne jopa haikaillaan.

Vaikka totuus on, että jos palaisimme esimerkiksi  armeijaan tai suosikkibaarin tanssilattialle, ei kokemus enää olisi samanlainen kuin 25 vuotta sitten.

Heti seuraavassa artikkelin lauseessa mainittiin, että ihminen myös ”taantuu” sellaisiin ikäkausiin, jolloin hänellä on ollut hankalaa ja vaikeaa ja jolloin elämässä on tapahtunut esimerkiksi iso käänne tai on kokenut trauman. Nämä hetket, vuodet ja käyttäytymismallit ohjaavat elämäämme ja ikään kuin palauttavat meidät eri ikäkausiin.

Tämä oli helppo ymmärtää: me olemme olleet mieheni kanssa yhdessä liki 25 vuotta. Onnellisimpia vuosia olen ja olemme saaneet elää juurikin opiskelujen päättymisen, avioitumisen, lasten syntymien, uusien työpaikkojen saavuttamisien ja asuntojen löytymisen aikoihin ja niiden jälkeen.

Elämä on ollut kaikkinensa melko vakaata, ja sitä on ohjannut tahto elää toisen kanssa, tahto elää perheenä, kasvattaa lapset ja opiskella lisää.

Elämässä 30 vuoden jälkeen ei ole tarvinnut enää pyristellä ja hakea paikkaansa, se on jo löytynyt. Ja siinä on ollut hyvä olla.

Tämä hyvä olo on jatkunut, ja voinkin todeta näin 43-vuotiaana, että elän elämäni parasta aikaa. Kuten elin ja totesin 25-, 30- ja 35-vuotiaanakin. Jokaisessa ikäkaudessa on ollut jokin oma kohokohtansa, jokaisessa vuodessa omat kohokohtansa.

Tämä vuosi, 43. elinvuosi, on ollut yksi elämäni parhaimmista koronasta huolimatta ja ehkä juuri siksi: olen saanut väitöstutkimukseni päätökseen, olemme viettäneet 20-vuotishääpäiväämme, olen saatellut esikoisen omaan kotiinsa, nähnyt, miten siivet kantavat, olen saavuttanut työpaikan Vuoden viestijä -kunniamaininnan ja kuullut Lauri Tähkää livenä väitökseni jälkeen.

Mikä parasta, Ylioppilaskokelas valmistui ammattiin, kotimme remontti on valmistunut, mennyt kesä oli lämmin ja aurinkoinen ja minä olen oppinut selviytymään etäarjesta.

Tämä on ollut mieletön vuosi. Monella tavalla. Jään odottelemaan itselleni lahjaksi tilaamiani Minna Parikan mustia puputossuja.

Tähän on tultu.

Minna

Perhe Oma elämä Ystävät ja perhe Ajattelin tänään