Aloitin erään blogikirjoitukseni keväällä Turun Sanomien koronapäiväkirjassani seuraavasti: ”Tänään itkin ensimmäisen kerran”. Lause liittyi vahvasti siihen, kun sain kuulla väitöstilaisuuteni siirtyneen striimattavaksi. Samalla peruuntui kevään karonkka. Siirsimme sitä turvalliseen ajankohtaan syksyksi, lokakuun loppuun.

Nyt totean itkeneeni tässä korona-ajassa toisen kerran.

Karonkka on peruttu.

Kun koronatilanne maassa kiihtyi, seurasimme tarkoin suosituksia. Niistä yksikään ei enää voinut antaa lupaa juhlaan, mikään taho ei sallisi tällaisen ihmislauman tapaamista. Minä en voinut ottaa riskiä ”koronalingon” järjestämisestä. Optimistisena naisena pidin juhlatilaa, bändiä ja kampaajaa varattuna lokakuun toiselle viikolle. Lähetin kutsut syyskuun puolivälin jälkeen, olin ajoissa. Jo kutsujen kirjekuorten kirjoittamisvaiheessa nieleskelin – 30 vierasta piti pudottaa listalta pois.

Lokakuun toisella viikolla minä putosin.

Yksi viikonloppu meni pääasiassa märehtien, kurkkua kuristi ja päätä alkoi särkeä. Ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. Stressi ja mielen alavireys alkoivat tuntua konkreettisena painona harteilla, kyyneleet tulivat väkisin.Yritin lohduttaa itseäni: kaikki varmasti ymmärtäisivät. Vakuutin itselleni ainakin kolmekymmentä kertaa tekeväni oikean päätöksen. Lohduttaminen ei tuottanut tulosta, eikä päiväkahvi suosikkikahvilassa tuonut hymyä huulille.

Huomasin, että minua harmitti ja suretti juhlan peruuntuminen, mutta sen lisäksi minua ahdisti kaiken peruminen.

Ravintola, bändi, kampaaja ja meikki. Jokainen yksitellen ja perustellen. Soitto tai viesti kutsutuille. Pitäisi toistaa sama perumisuutinen kymmeniä kertoja. Pitäisi pahoitella ja seistä vahvasti päätöksensä takana. Päätöksen, jota herkästi lähti veivaamaan päässään yhä uudelleen ja uudelleen.

Mies kannusti ja lohdutti minua, ja hetkittäin minusta tuntuikin, että kyllä tämä tästä. Yhdessä me selviämme -fraasi kannatteli hetkellisesti. Jos vaikka keksitään jotain mukavaa tämän tilalle -fraasin perään sen sijaan huomasin kysyväni puoliääneen: ”Niin kuin mitä esimerkiksi?”

Järki voittaa usein hetken vellomisen jälkeen tunteet. Tiesin, että kuormituksen huippu olisi ohi muutamassa päivässä, muutamassa hetkessä. Sen jälkeen pitäisi skarpata ja miettiä juhlan siirtoajankohtaa. Ehkä keväällä tai kesällä – jos koskaan?

Kun taannoin sain väitöskirjani valmiiksi ja esitarkastusprosessi tuotti lopulta varsin hyvän väitöskirjan, ajattelin, että olen juhlani ansainnut. Oli vaikea hyväksyä se tosiasia, että kaikki piti perua tai siirtää. Oli myös vaikea antaa itselleen lupaa olla pettynyt ja harmissaan.

Nyt olen samassa tilanteessa: joudun toistuvasti myöntämään itselleni oikeuden olla ärtynyt. Huomaan, että tarvitsen miehen, sukulaisten ja ystävien sanat siitä, että saan kokea ja tuntea näin. Se lohduttaa. Tiedän samalla, että tunne menee ohitse, se väistyy.

Minulla on kuitenkin elämässäni kaikki hyvin.

Koronalle me emme voi mitään, sen edessä olen voimaton.

Tähän on tultu.

Minna