Mikä ihme siinä on…mikä ihmisiä vaivaa?

Seuraa arkista ihmettelyä ja suoraa puhetta.

Olen viime viikkoina pohtinut, mikä ihmisiä vaivaa. Välinpitämättömyys, töykeys, vihaiset sanat ja kaikenlainen tökerö käyttäytyminen pitää kansaa otteessaan. Yksi selite saattaa olla lomilta paluu, toinen koronan toinen aalto ja kolmas taloudellinen tilanne, mutta silti tätä ilmiötä on vaikea ymmärtää.

Huomaavaisuus, peruskäytöstavat ja hymyt ovat hukassa.


Mikä ihme (tähän voisi iskeä voimakkaammankin sanan!) siinä on, että suomalainen palvelukulttuuri on paikoin olematonta, vähäisetkin asiakkaat käännytetään ”ei oolla” ja tylsistyneillä ilmeillä. Ilmapiiri on ikävä, eikä muudi motivoi. Se ei kutsu viihtymään eikä ostamaan. Ja eikö juuri nyt pitänyt ostaa ja viihtyä? Korjata taloutta.

Ilmapiiri on ikävä ajoittain kotonakin, mikä johtuu ylioppilaskokelaan talousasioista: palkka tuli ja meni, mutta menoja olisi loppukuuksi kamalasti. Ei siinä jaksa hirveästi hymyillä. Englannin kielen ylioppilaskoekin oli, ja harjoitella piti. Raskasta.

Raskasta on myös saada omat vaatteensa pyykkikoriin tai henkariin. Sen sijaan ne kulkeutuvat kodinhoitohuoneen lattialle, kasaan pesukoneen ja pyykkikorin väliselle käytäväosuudelle. Mikä ihme siinä on, että siinä ne vain odottavat, että joku tajuaisi korjata ne koneeseen, narulle tai kuivuriin ja lopulta vaatekaappiin.

Kasassa saattaa olla sekaisin puhtaita ja likaisia vaatteita. Sen, joka pyykkiä pesee, pitäisi tajuta erotella nämä toisistaan.

Koska aivan varmasti pyykkikoneen käynnistyttyä vaatteiden omistaja etsii sitä sinistä t-paitaa, jonka jätti kodinhoitohuoneeseen. Kun pyykin pesijä sitten mainitsee, että se on pyykissä, koska se oli likapyykkiläjässä lattialla, t-paidan etsijä hermostuu. ”Mut se oli ihan puhdas paita! Se odotti siinä, et mä laitan sen päälle!”

Tiskikonekin pitäisi pistää päälle, mutta hankala on. Mikä ihme siinä on, että omia astioitaan ei saa koneeseen asti? Selityksiä on kuultu: tiskikone on täynnä (ei ole), tiskikoneessa on kaikki niin sekaisin, ettei tiedä, mihin lautasensa laittaisi (saattaa ollakin), likaiset tiskit haisevat (!) ja tiskikoneen avaaminen ällöttää, koska siellä on likaisia astioita. Tiskipöydän reunalla seisovien lasien ja mukien röykkiötä perustellaan sillä, että on ekologista juoda toistamiseen samasta lasista tai mukista.

On toki, mutta kun kolme perheenjäsentä jättää juoma-astiansa pöydälle kolme-neljä kertaa päivässä, on tiskipöytä täynnä ja epäsiisti. Ja silti he ottavat joka ikinen kerta uuden lasin kaapista ja jättävät sen taas pöydälle odottamaan seuraavaa juomahetkeä.

Ja tämä mukirivistö tiskipöydällä saa minun visiirini huuruun.

Huurussa on myös kotitalouden toinen jääkaappi. Joku on vääntänyt sen niin kylmälle, että nakit, pinaattiletut ja juusto ovat liki jäässä. Mikä ihme siinä on, että kummankin jääkaapin pitää olla aivan liian kylmä? Eikö riitä, että se, jossa säilytetään juotavia, vesikannua ja -pulloja, on jääkylmä? Ihan uusi kurkkukin on pilalla. Inhoan vettynyttä, jäistä kurkkua. Puhumattakaan perunoista. Perunapussin pohjalla on jotain homeista nestettä ja perunat ovat paleltuneet kuoliaiksi. Onneksi en ole perunaihminen.

Tähän on tultu.

Minna

Perhe Vanhemmuus Ajattelin tänään Vastuullisuus

Viikon parhaat: 90-vuotisjuhlat, ylioppilaskirjoitukset ja uusi äänikirja

Tämän viikon parhaimmistoon ylsivät isoäitini 90-vuotisjuhlat, keskimmäisen lapsen englannin kielen ylioppilaskirjoitukset ja uusi, edellistä huomattavasti hauskempi ja houkuttelevampi, äänikirja. Mukavia hetkiä koin lisäksi uusissa My BnB -livetreeneissä ja ystäväkävelyillä.

Syyskuu on yhtä syntymäpäiväjuhlaa: moni ystävä täytti vuosia kuukauden ensimmäisinä viikkoina, puoleenväliin osui isoäitini juhlahetki ja hieman puolenvälin jälkeen esikoisen syntymäpäivä. Syyskuun loppupäähän sijoittuvat kuopuksen, veljeni ja kahden ystäväni juhlapäivät. Joulun pyhät ovat selkeästi monella tavalla otollista aikaa, kun tarkastelee syyskuussa syntyneiden kaartia.

Isoäitini täytti kunniakkaat 90 vuotta. Juhlimme sitä koronan ehdoilla pienen porukan kesken. Paikalla olivat vain lähisukulaiset, ja ravintolassa pidettiin huolta turvaväleistä. Olimme järjestäneet mummolle yllätykseksi pöytäkukat ja valokuvaajan.

Vaikka minusta kyllä tuntui, että mummo yllättyi eniten ja erityisesti siitä, että sai tavata lapsena, lapsenlapsensa ja lapsenlapsenlapsensa. Kaikki pitkästä aikaa saman pöydän ääressä.

Saman pöydän ääressä syötiin karitsaa tai kauden kalaa, jälkiruoaksi oli mansikkakakkua ja kahvia. Keskustelunaiheet vaihtelivat hellekesästä koronaan ja lapsiarjesta arkisiin tohinoihin. Kahdeksanvuotias soitti pianolla kolme osaamansa kappaletta (kutakin noin kuusi kertaa), joista yksi oli ”Joulupuu on rakennettu”. Virittäydyimme siis jo hieman jouluunkin.

Juhlahumun jälkeisenä aamuna Ylioppilaskokelas virittäytyi englannin kielen ylioppilaskirjoituksiin ja kiirehti buuttaamaan tietokonettaan. Olimme ostaneet illalla valmiiksi evästarpeet ja teipanneet pakkausten tekstejä piiloon. Kun olin pakannut eväät ja muistuttanut kokelasta niistä kolmesti, kuorin vielä kuusi (kyllä, kuusi!) mandariinia ja nypin kymmeniä viinirypäleitä irti tertustaan, jonka jälkeen asettelin hedelmät läpinäkyvään muoviastiaan. Onnea matkaan, sinä maailman ihanin!

Kun ovi varttia vaille kahdeksan sulkeutui, kuuntelin Juha Tapion Sitkeän sydämen. Se on minulle ennen kaikkea Ylioppilaskokelaan biisi. Erityisesti kohta ”Sade tuli tulvana yli pysäkin, sinä olet ihme, suuri sittenkin. Sinulla on ilma ja kyky hengittää, olkapäällä kyyhkynen, vaikket sitä näe. Sinussa on valo, sinussa on yö, sinulla on sitkeä sydän, joka lyö…” sopii minusta täydellisesti tälle pojalle. Ja tähän hetkeen.

Kokeen loputtua sain tilityksen takana yskineestä kokelaasta, hankalahkosta kokeesta, huonoista kuulokkeista ja kokeen erikoisesta tematiikasta. Kun muutama tunti oli kulunut, Ylioppilaskokelas katsoi mallivastauksia Abitreenien verkkosivuilta. Hän onkin saanut – ehkä sattumalta? – vastattua ihan oikein melko moneenkin kohtaan.

Ja se hymy, joka pojan kasvoilla välähti, kun hän kertoi kokevansa onnistuneensa kirjoitelmassa. Meni koe sitten läpi tai ei, tämä hymy kantaa – se on sitkeän harjoittelun tuloksena saavutettu. Ja se liikutti minut kyyneliin.

Uusi äänikirja on onneksi ei-niin-liikuttava. Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet -teos tuli vihdoin päätökseensä, ja saimme kahden hengen kirjakerhossamme valita hieman kepeämmän, kiehtovamman ja nopealukuisemman kirjan sen tilalle. Mietin monesti Polta nämä kirjeet -teosta lukiessani, miksi sitä on kehuttu niin paljon. Vaikka kirjassa oli muutamia kiinnostavia kohtia, itseäni se lähinnä pitkästytti.

Nyt aloitettu Roope Lipastin Jälkikasvukausi sen sijaan vei mukanaan ensikuuntelulla! Kuuntelin sitä erään tiukan työpäivän jälkeen keittiön lattialla selälläni maaten. Kahdeksanvuotiaan tullessa keittiöön jouduin vakuuttelemaan, että minulla on kaikki ihan hyvin, selkä vain vaatii hetkellisen lepuuttelun kovalla alustalla.

Tähän on tultu.

Minna

Perhe Oma elämä Ystävät ja perhe Ajattelin tänään