Etätyö sopii minulle – miksi?

Kevät opetti minulle monenlaista. Muun muassa sen, että minun ei tarvitse olla tavoitettavissa työasioissa ympäri vuorokauden, olen oikeutettu taukoihin myös etätyössä ja ettei minun täydy istua kodin työhuoneessa tai keittiössä työajalla – voin mennä kävelylle, kipaista kaupassa, istua terassilla ja tehdä ohimennen kotitöitä. Hanke- ja kirjoitustyö vaativat luovuutta, ja luovuus taas vaatii innostavia ympäristöjä. Parhaimmat ideat syntyvät suihkussa, kahvikupin äärellä tai lenkillä.

Etätyön ensimmäiset kaksi viikkoa olivat kaaosta, ja iltaisin olin väsyneempi kuin koskaan. Nopea siirtyminen kampukselta kokonaan kotiin tuntui epätodelliselta, työnteko erilaiselta. Jatkuva koneella työskentely ja siirtymäaikojen puute kuormittivat aivoja.

Kolmannella viikolla aloin oppia. Ja nyt tuntuu, että ”vanhaan normaaliin” ei ole enää paluuta; etätyö sopii minulle!

Etätyö sopii minulle erityiseksi siksi, että kiireen ja pakon tuntu ovat kadonneet. Hallinnantunne lisääntyy, enkä ole täyttänyt kalenteria piripintaan. Enää. Maaliskuun kaksi ensimmäistä etäviikkoa kalenteri oli niin täynnä, että siirtymäaikoja ei ollut ja lounaankin nautin seisten osallistuen samalla kokoukseen tai ohjaukseen. Teams-kokouksia oli tarjolla joka tunnille, ja kalenterimuistutukset kilkuttivat toistuvasti. Huhtikuussa höllensin, tein tietoisia päätöksiä siitä, että kaikkiin ei voi eikä ehdi osallistua, eikä joka kokous ehkä ollut edes tarpeellinen. Priorisoin.

Priorisointi onkin etätyössä se, jonka avulla selviän. Priorisoinnin lisäksi tarvitaan selkeä ja tarkka suunnitelma siitä, miten päivä ja viikko, päivät, viikot ja kuukaudet etenevät. Suunnitelman tulee sisältää myös tauot, lenkit, taukojumpat ja pienen muistutuksen siitä, että milloin tekee työtä istuen, milloin seisomapisteellä.

Selkäni vaatii säännöllistä jaloittelua ja liikuntaa, joten siksikin minun tulee ”iskeä” tauot kalenteriin.

Parin viikon kohdalla uuteen normaaliin tottuu, ja sen jälkeen tuntuu varsin erikoiselta, jos esimerkiksi ”luovuuskävelyä” tai kunnollista kahvitaukoja ei olekaan allakassa.

Etätyö sopii minulle siis erityisesti siksi, että olen suunnitelmallinen ja pidän rutiineista. Opetuksen, hanketyön ja tiimityön pyhässä kolminaisuudessa pitää välillä toimia kieli keskellä suuta, jotta rytmitys onnistuu.

Etätyön onnistumiseksi tarvitaan lisäksi toimivat laitteet ja rauhallinen työympäristö. Ja ihan ehdottomasti tiimi. Oma työtiimini on ahkera ja avulias, avoin yhteisö, jossa on helppo työskennellä. Etänä tai lähikontaktissa. Sillä on erityinen merkitys etähommissa!

Kompastuskiviksi sen sijaan ovat ajoittain koituneet eristäytyneisyys, yksin tekeminen ja tekemisen pintapuolisuuden kokemus.

Vaikka etätyö eristää ja lisää yksin puurtamista – jopa yksinäisyyttä! – itselleni etätyö on varsin hyvä ratkaisu. Oman elämän, työelämän ja perhe-elämän yhteensovittaminen on jopa helpottunut.

Tutkitustikin etätyö on lisännyt hyvinvointia ja lähentänyt esimerkiksi perheitä. Niin myös meillä – olen enemmän perillä niin miehen, aikuistuvien lasten kuin kahdeksanvuotiaankin koulutöistä ja menemisistä. Ruokailemme yhdessä, ja toistaiseksi puheenaiheetkaan eivät ole loppuneet.

Tähän on tultu.

Minna

Työ ja raha Oma elämä Ystävät ja perhe Työ

Kun kuolema piti kohdata

Tämä kirjoitus sopii oikeastaan jatkokirjoituksena aiemmin kirjoittamaani ”Kun kuolemasta piti puhua” -blogitekstiin. Tuolloin kirjoitin, miten jouduimme kohtaamaan ja käsittelemään ensin julkisuuden henkilöiden ja sitten tärkeän ystävämme kuoleman ja liikuttavat, tunnetta täynnä olevat hautajaiset. Pohdin, onko mikään koskettanut yhtä paljon pitkään aikaan. Tai onko ikinä?

Tämän erikoisen etävuoden kesän jälkeen joudun jälleen pohtimaan asiaa – ensin sain kuulla uutisen keskimmäisen poikamme kaveripiirissä tapahtuneesta hirttäytymisestä ja heti sen jälkeen kollegani äkillisestä menehtymisestä. Tästä seurasi keskustelua ja vakavaa pohdintaa. Molemmat tapaukset pyrkivät jatkuvasti mieleeni, ja vaikka kuinka koitin pyristellä irti, ne pitivät otteessaan. Ei ollut sanoja.

Nuoren menehtymisen jälkeen, eräällä iltalenkillä, poikkesimme ystäväni kanssa kuolinpaikalla. Vanhan männyn alle oli tuotu kynttilöitä, kuvia ja viestejä. Näkymä oli lohduton, herkkä ja jollakin erikoisella tavalla kaunis.

Me seisoimme hiljaa ja pohdimme, voiko elämässä tapahtua mitään kauheampaa. Luimme äidin kirjeen, ja minä itkin.

Lenkistä tuli tavallista hiljaisempi, eikä kumpikaan meistä tahtonut ymmärtää, miten näin lopulliseen ratkaisuun piti päätyä. Kävimme läpi perheen tilannetta ja vanhempien pohjatonta rakkautta, ikävää ja surua.

En minä poikaa tuntenut. Minulle riittivät kuvat, kuullut kertomukset ja jäljelle jääneet viestit. Minulle riitti, että tapaus tuli liian liki; siinä oli vertaispintaa. Kävin lopulta kahdesti suuren männyn alla ja itkin. Katselin kynttilämerta ja lopuksi rukoilin hiljaa mielessäni, etten koskaan joutuisi äitinä kokemaan mitään tällaista.

Sillä minä en selviäisi.

Ja kun seuraavaksi saimme kuulla kollegamme menehtymisestä, ajattelin, että tästä syksystä tuli rankempi kuin yhdestäkään aiemmasta. Etäaika ja koronanpelko veivät suurimman osan tiimin yhteisistä tapaamisista, eikä surulle ja suremiselle tuntunut löytyvän tilaa. Muistelin (ja muistelimme) työtoveria, hänen rauhallista olemustaan, vankkaa osaamistaan ja aina niin positiivista asennettaan. Pohdin, kuinka paljon työyhteisömme menettikään.

Valehtelisin, jos väittäisin, että nämä tapaukset eivät kaihertaisi mieltäni. Ne kaihertavat. Ne pulpahtavat esiin sopivissa – ja sopimattomissa – hetkissä ja vievät mennessään. Silmät täyttyvät kyyneleistä, ja pala tarttuu kurkkuun. Omat murheet ja raskailta tuntuvat työasiat tuntuvat näissä hetkissä niin mitättömiltä. Jos nyt valittaisi ääneen, hävettäisi.

Illalla nukkumaan mennessä mietin pois lähteneiden perheitä ja sosiaalisia yhteisöjä sekä kaikkia niitä muistoja, jotka he itsestään ovat jättäneet. Niiden muistojen varassa läheisten pitäisi jaksaa, sinnitellä, jatkaa elämäänsä. Kuten männyn alla olevassa koskettavan kirjeen lopussa todettiin, ”…meidän muiden tulee jatkaa elämäämme, säilyttää rakkaat muistot ja iloita niistä hetkistä, jotka olemme saaneet kokea yhdessä.”

Toistan itseäni.

Suru on kummallinen olotila. Se tuntuu kaikkialla. Suru on kunniavieras. Se tekee tilaa elämälle.

Nikon ja Tiinan muistoa kunnioittaen.

Minna

Puheenaiheet Oma elämä Ystävät ja perhe Mieli