Uusi vauva ja muut viikon parhaat

Tämän viikon ehdottomia hittejä olivat rauhalliset aamut, ihan omat aamuhetket, viimeisen virallisen lomaviikon toteutuneet suunnitelmat ja aurinko. Viikon kruunasi hyvän ystävän vastasyntynyt tyttövauva. En muista, milloin olisin liikuttunut ja hymyillyt niin paljon kuin tämän uutisen kuultuani. Kahdeksanvuotiaan viikon parhautta olivat puhtaat lakanat ja uudet, pakasta vedetyt sukat. Puhtaisiin lakanoihin ja uusiin sukkiin pujahtaminen tekevät hänestä kuulemma onnellisen. Arvostan.

Arvostan myös yhteisiä touhujamme: tällä viikolla saimme olla mukana ulkoiluttamassa ystävän pojan Boris-koiraa, ostimme koulurepun, shoppailimme kaverisynttärilahjan ja teimme inventaarin kouluvaatteisiin ja penaalitilpehööreihin. Molemmissa oli puutteita.

Voisi ajatella, että koko kesäloman rauhallisten aamujen ja aamupäivien sijaan kaipaisi jotain potkua arkipäiviinsä, mutta ei. Maaliskuusta se alkoi, eikä loppua näy. Sitä alkaa olla niin tottunut etätyöntekijä, ettei paluuta aiempaan normaaliin taida enää tullakaan. Se, kaipaako sitä, onkin eri juttu. Toisinaan kaipaa, toisinaan ei kaipaa lainkaan. Kaipaushetkinä muistelen haikeudella aikaisia aamuja, parkkipaikalta työpisteelle kävelyä, työtiimin tapaamista ja opiskelijakontakteja.

Kaipaan ehkä eniten tähän kaikkeen sisältyvää itsenäistä tunnetta. Tunnetta siitä, että minä saan olla ja tehdä yksin ilman, että minun pitää huolehtia kenestäkään muusta. Saan lähteä kotoa, ajaa autolla, kävellä ja kohdata oman työaikatauluni mukaan ja tahdittaa päiväni niin kuin minusta on parasta. Saan olla hetken itsekäs.

Ensimmäisen loman jälkeisen kevyen hanketyöviikon parhautta ovat olleet aikuisten kesken tehdyt asiat, ammatillinen yhteys  ja työtehtävät, joihin perheellä ei ole osaa eikä arpaa.

Olen päässyt takaisin arkimuudiin, ja arkiminna nostaa hiljalleen päätään – elo- ja syyskuu täyttyvät yleensä innostuksesta ja uusista aluista. Kutkuttavaa. Arki tuntuu pitkän loman päätteeksi juhlalta, eikä rutiineihin kiinni pääsemiseen mene kauaa. Rutiinit ovatkin oikeastaan itselleni se kantava arkinen voima, se, miksi arki tuntuu hyvältä. Sopivalta juuri minulle.

Aikuistuvat nuoret sen sijaan kokivat tulevat päivät, viikot ja kuukaudet lähinnä ahdistavina. Arki täyttyy pitäisi-ilmaisuista, ja suoritettavaa tuntuu olevan paljon. Esikoinen laski, että kolme vuotta enää valmistumiseen. Tämän jälkeen hän huokaisi raskaasti. Kuulin rivien välistä, miten häntä kyllästytti jo toisen vuoden syksyllä, ennen kolmannen lukukauden virallista alkua. Toisaalta, keskusteltuamme hetken hänen opinnoistaan, kuulin myös iloa ja intoa: nyt perusmatematiikat, -fysiikat ja -kemiat on opiskeltu ja päästään ”oikeaan asiaan”, todellisiin tuotantotalouden insinöörijuttuihin!

Ylioppilaskokelas aloitti puurtamisen englannin parissa. Kun englanti on kirjoitettu, hän valmistuu kaksoistutkinnostaan jouluksi. Puhinaa siis riittää vielä hetken täältäkin suunnasta. Milloin mistäkin. On raskasta käyttää kolme tuntia viikossa englannin harjoittelemiseen.

Onneksi pienin koululainen on täynnä tarmoa, ja kolmannen luokan alku tuntuu hänestä mukavalta. Odotetulta. Hän heräsi viimeisen lomaviikon aamuina ajoissa (kuten aina!), söi aamupalan, puki tarkoin valitut vaatteensa ja kysyi lukuisat kerrat, koska koulu alkaa. Muutama päivä enää. Meistä kumpikin taitaa laskea päiviä ja öitä.

Minäkin harjoittelin ”kunnollista arkea”: siivosin keittiön, täytin kuppini kahvilla ja päätin viettää aamuhetken terassilla auringossa. Ihan jokaisena päivänä. Imin itseeni loppukesän ilmaa ja puhaltelin kaikessa rauhassa ulos. Tässä on hyvä, ajattelin. Kun kahvikuppini oli tyhjä, marssin keittiöön, käynnistin koneen ja aloin hommiin. Ensi viikolla alkaisi opettajan työt.

Tähän on tultu.

Minna

Perhe Oma elämä Ystävät ja perhe Mieli

Loma on tehnyt tehtävänsä

Eilen aamukahvilla tajusin kaksi asiaa: opettajan kesälomani (hanketyöt alkoivat jo hiljalleen) alkaa olla lopuillaan ja se alkaa toimia. Loma on tehnyt tehtävänsä.

Eletään kesälomani viimeistä viikkoa. Olen ollut jo hetken tylsistynyt ja levoton. Lenkki, kotitreeni, varaston tai kaappien siivous, K-tuolissa lojuminen, äänikirjat, podcastit tai Netflix eivät enää jaksa innostaa. Veneilyyn ja jokirantakahvitteluunkin kyllästyy. Tahdon tehdä jotain järkevää. Yhtäkkiä paloin halusta avata tietokoneen ja siirtyä selaamaan sähköposteja sekä suunnittelemaan seuraavan viikon työrupeamaa.

Ajatus uudesta oppimisjärjestelmästä kutkutti, enkä olisi malttanut pysyä poissa melkein valmiista tutkimusartikkelista. Aamulenkillä mieleni pyöritti blogikirjoituksia, ja kotiin palattuani kirjoitin yhden.

Suihkussa pohdin tulevaa syksyä. Se näytti ihmeen valoisalta. Juuri tähän lomaa tarvitaan.

Kun kuusi viikkoa sitten aloitin loman, olin erityisen iloinen siitä, että raskas ja erikoinen kevät oli saatu päätökseen eikä minun tarvitsisi muutamaan kuukauteen kokoustaa Teamsissa tai lukea ja arvioida opinnäytetöitä. Sain myös hengähtää projektivastuusta ja hankkeiden some-kanavien päivittämisestä. Ensimmäistä kertaa elämässäni minusta tuntui, että olen ihan oikeasti loman tarpeessa. Ja että olisin ansainnut sen. En ollut niinkään väsähtänyt tai uupunut, mutta siinä kohdassa ajattelin, että minulla ei ollut enää mitään annettavaa. Koronakevät kaikkinensa oli verottanut aivokapasiteetin melko lähelle nollaa. Rautavarastonikin alkoivat huveta.

Sitten yhtäkkiä, loman viimeisellä viikolla muistin, miten paljon pidän työstäni, kuinka rakastankaan opettaa ja ohjata, kirjoittaa ja kohdata. Muistin hymyilevän, osaavan tiimimme ja kaikki yhteiset juttumme. Innovoin uusia mahdollisuuksia ja haalin monenlaista sivutyötä itselleni. Samalla havahduin ajatukseen siitä, että välillä tekee hyvää ottaa iisisti, jopa tylsistyä.

Tajusin, että oma luovuuteni ja innostukseni tarvitsevat hetkellistä tekemättömyyttä, ajelehtimista, rentoutta ja tylsyyttä. Hektinen arki vie helposti luovuuden mennessään.

Lomailu antaa myös viitteitä siitä, mihin oikeasti haluaa aikansa käyttää – kun on kuunnellut tarpeeksi monta äänikirjaa, viivytellyt aamukahvilla viikon jokaisena päivänä, katsonut sarjoja, pelannut kahdeksanvuotiaan kanssa lautapelejä ja tehnyt pyöräretkiä, nauttinut paahteisesta auringosta sekä tavannut sukulaisia ja ystäviä, alkaa kaivata toisenlaista tekemistä. Älykästä tekemistä. Itsensä toteuttamista ja aikuista ammattilaisseuraa.

Olen ollut aina maailman huonoin lomailija, mutta tämä merkillinen vuosi on opettanut minulle kaiken muun (läsnäolon, etätyön, kotoilun, hengittämisen ja sen sellaisen) lisäksi lomailun taitoa. Tätä on edesauttanut se, että olen vahvasti elossa erityisesti kesäisin. Kesän valossa ja lämmössä elämä tuntuu aivan erilaiselta kuin harmaina ja sateisina loppusyksyn päivinä. Kesällä on helppo herätä ja heittäytyä, lojua terassilla, kuljeksia jokirannassa, herkutella mansikoilla ja nauttia pitkistä illoista.

Pohdinkin – ihan vakavasti – voisinko yrittää leppoista kesätahtia myös muina vuodenaikoina. Osaisinko rentoutua ja panostaa itseeni myös syksyn sateissa tai talven pimeydessä? Mitä se vaatisi?

Päätin kokeilla ja mietin, mitä kaikkea tästä kesästä ottaisin mukaani pian alkavaan syksyyn. Rauhallista lomatunnelmaa voisi jatkaa ainakin viikonloppuisin aamukahvilla viivytellen, lähimetsissä lenkkeillen, säännöllisesti ystäviä tapaillen, uutuussarjoja katsoen sekä podcasteja ja äänikirjoja kuunnellen. Kahden hengen kirjakerhomme on ainakin ehdoton. Se on jotain, josta en luovu!

Tähän on tultu.

Luulen, että tästä tulee hyvä syksy.

Minna

Hyvinvointi Ystävät ja perhe Hyvä olo Ajattelin tänään