Tämän viikon ehdottomia hittejä olivat rauhalliset aamut, ihan omat aamuhetket, viimeisen virallisen lomaviikon toteutuneet suunnitelmat ja aurinko. Viikon kruunasi hyvän ystävän vastasyntynyt tyttövauva. En muista, milloin olisin liikuttunut ja hymyillyt niin paljon kuin tämän uutisen kuultuani. Kahdeksanvuotiaan viikon parhautta olivat puhtaat lakanat ja uudet, pakasta vedetyt sukat. Puhtaisiin lakanoihin ja uusiin sukkiin pujahtaminen tekevät hänestä kuulemma onnellisen. Arvostan.

Arvostan myös yhteisiä touhujamme: tällä viikolla saimme olla mukana ulkoiluttamassa ystävän pojan Boris-koiraa, ostimme koulurepun, shoppailimme kaverisynttärilahjan ja teimme inventaarin kouluvaatteisiin ja penaalitilpehööreihin. Molemmissa oli puutteita.

Voisi ajatella, että koko kesäloman rauhallisten aamujen ja aamupäivien sijaan kaipaisi jotain potkua arkipäiviinsä, mutta ei. Maaliskuusta se alkoi, eikä loppua näy. Sitä alkaa olla niin tottunut etätyöntekijä, ettei paluuta aiempaan normaaliin taida enää tullakaan. Se, kaipaako sitä, onkin eri juttu. Toisinaan kaipaa, toisinaan ei kaipaa lainkaan. Kaipaushetkinä muistelen haikeudella aikaisia aamuja, parkkipaikalta työpisteelle kävelyä, työtiimin tapaamista ja opiskelijakontakteja.

Kaipaan ehkä eniten tähän kaikkeen sisältyvää itsenäistä tunnetta. Tunnetta siitä, että minä saan olla ja tehdä yksin ilman, että minun pitää huolehtia kenestäkään muusta. Saan lähteä kotoa, ajaa autolla, kävellä ja kohdata oman työaikatauluni mukaan ja tahdittaa päiväni niin kuin minusta on parasta. Saan olla hetken itsekäs.

Ensimmäisen loman jälkeisen kevyen hanketyöviikon parhautta ovat olleet aikuisten kesken tehdyt asiat, ammatillinen yhteys  ja työtehtävät, joihin perheellä ei ole osaa eikä arpaa.

Olen päässyt takaisin arkimuudiin, ja arkiminna nostaa hiljalleen päätään – elo- ja syyskuu täyttyvät yleensä innostuksesta ja uusista aluista. Kutkuttavaa. Arki tuntuu pitkän loman päätteeksi juhlalta, eikä rutiineihin kiinni pääsemiseen mene kauaa. Rutiinit ovatkin oikeastaan itselleni se kantava arkinen voima, se, miksi arki tuntuu hyvältä. Sopivalta juuri minulle.

Aikuistuvat nuoret sen sijaan kokivat tulevat päivät, viikot ja kuukaudet lähinnä ahdistavina. Arki täyttyy pitäisi-ilmaisuista, ja suoritettavaa tuntuu olevan paljon. Esikoinen laski, että kolme vuotta enää valmistumiseen. Tämän jälkeen hän huokaisi raskaasti. Kuulin rivien välistä, miten häntä kyllästytti jo toisen vuoden syksyllä, ennen kolmannen lukukauden virallista alkua. Toisaalta, keskusteltuamme hetken hänen opinnoistaan, kuulin myös iloa ja intoa: nyt perusmatematiikat, -fysiikat ja -kemiat on opiskeltu ja päästään ”oikeaan asiaan”, todellisiin tuotantotalouden insinöörijuttuihin!

Ylioppilaskokelas aloitti puurtamisen englannin parissa. Kun englanti on kirjoitettu, hän valmistuu kaksoistutkinnostaan jouluksi. Puhinaa siis riittää vielä hetken täältäkin suunnasta. Milloin mistäkin. On raskasta käyttää kolme tuntia viikossa englannin harjoittelemiseen.

Onneksi pienin koululainen on täynnä tarmoa, ja kolmannen luokan alku tuntuu hänestä mukavalta. Odotetulta. Hän heräsi viimeisen lomaviikon aamuina ajoissa (kuten aina!), söi aamupalan, puki tarkoin valitut vaatteensa ja kysyi lukuisat kerrat, koska koulu alkaa. Muutama päivä enää. Meistä kumpikin taitaa laskea päiviä ja öitä.

Minäkin harjoittelin ”kunnollista arkea”: siivosin keittiön, täytin kuppini kahvilla ja päätin viettää aamuhetken terassilla auringossa. Ihan jokaisena päivänä. Imin itseeni loppukesän ilmaa ja puhaltelin kaikessa rauhassa ulos. Tässä on hyvä, ajattelin. Kun kahvikuppini oli tyhjä, marssin keittiöön, käynnistin koneen ja aloin hommiin. Ensi viikolla alkaisi opettajan työt.

Tähän on tultu.

Minna