Viikko on mennyt nopeasti, tekisi mieli kirjoittaa, että aivan liian nopeasti. Kesäinen sää, tunnelma ja kesätouhutkin onneksi jatkuvat, vaikka kolmetoistavuotias onkin jo koulussa ja mies tiiviisti työssään. Minä lomailen ja harrastan sivutyönä toimittajan hommia. Ja se on ihanaa!
Alkuviikko touhuttiin vielä lapsen kanssa yhdessä viimeisten kesälomapäivien juttuja, kävimme muun muassa koulutarvikeostoksilla ja hän vietti koko tiistain Linnanmäellä ystäviensä kanssa. Naapuriperheen äiti lähti viemään heitä huvipuistoon, ja minulla oli aivan ihmeellistä omaa aikaa aivan ihmeellisen paljon. Tuhtasinkin kaikenlaista itselle mukavaa. Loppuviikolla alkoi koulu, ja viikonloppuna pääsimme lastenhoitohommiin kummitytön luokse ja sunnuntaisyömään Ruissalon Tenléniin. Suosittelen.
Kokosin elokuisen viikon parhaat kuvina
Aloitetaanpa viikon kuvakoonti tällä vähän tylsällä kuvalla, johon kuitenkin liittyy ihan kiva kesälomatarina. Tiistaina, kun kolmetoistavuotias lähti kavereineen Linnanmäelle, minä haahuilin ympäriinsä: reippaan ja pitkän, kaupunkiin suuntautuneen aamulenkin jälkeen tapasin kummityttöä ja hänen äitiään kahvilassa, jonka jälkeen ehdin olla kymmenisen minuuttia kotona, kun puhelimeni soi. Ystäväni soitti ja pyysi minua keskustaan. Nanosekunnissa olin valmis lähtemään, ja koska ulkona satoi vaakatasossa, päädyin linja-autokyytiin. Turun joukkoliikenne on uudistunut heinäkuussa, ja ensimmäistä kertaa uudistuksen jälkeen bussissa istuessani tajusin, ettei se menisikään keskustaan. Sumplin hetken, katsoin kartasta pysäkin, jolla jäisin pois ja kävelin lopun matkaa. Sadekin oli lakannut. Siinä kävellessäni mietin, miten ihmeellisen vapaata minulla olikaan, haahuilla yksikseni, nähdä ystäviä ja lähteä ovesta koska vaan mihin tahansa. Ihana loma! Kävelimme yhdessä kotiin päin ystäväni kanssa, silloin paistoi jo aurinko.Kuten aiemmassa ei-mennyt-niin-kuin-strömsössä-postauksessani kirjoitin, avokasvilavan istutuksista näyttää selvinneen vain persilja. Siinä ne seisovat tomerina märässä mullassa. Olen käyttänyt persiljaa jo monissa ruoissa ja salaateissa – kyllä oman maan antimet maistuvat hyviltä! Ensi keväänä tämä lava tarvitsee joko kasvihuoneseinät ja -katon tai jonkun pressun päälleen…Elmo-lemmikkisiili on jokapäiväinen ilomme. Tällä viikolla hän oli erityisen touhukas: mennä viipelsi lattialla, tutki, kaiveli mattoa, pöyhi pyyhkeissä ja maiskutteli matoja. Hänestä on tullut ajan myötä (kummallista, että vanhetessa reipastuu) virkeä pieni siili, jonka touhujen katseleminen rentouttaa ja tuottaa valtavasti iloa. Keskiviikon yleisurheilukisoissa oli viileä. Kesän lämpöön tottumisen jälkeen kaikki alle 20 astetta ilman aurinko tuntuu aivan liian kylmältä. Kolmetoistavuotias kilpailu ansiokkaasti kolmiloikassa (kovan tuulen vuoksi ennätystulos ei kuitenkaan kelvannut tilastotulokseksi….hmh), ja minä olin toimitsijavuorossa kiekonheitossa. Koulut alkoivat Turussa torstaina. Kolmetoistavuotias lähti kahdeksannelle luokalle iloisin ja odottavaisin mielin. Olen joka vuosi ottanut hänestä kuvan juuri ekan koulupäivän lähtötilanteesta, niin tein nytkin. Koulujen alku on minusta jollakin tavalla idyllistä sekä lapselle että aikuiselle, etenkin aikuiselle, joka jää pitkän yhteisen kesäloman jälkeen yksikseen seisomaan ovelle ja katsomaan loittonevaa selkää. Jokin uuden alun tunnelma näissä tilanteissa kutkuttaa minua.Olemme viitisen vuotta pohtineet ja miettineet ja ihmetelleet, mitä tekisimme karulle terassillemme. Olemme pähkäilleet kalusteita ja lopulta aina tyytyneet ”katselemaan vielä”. Nyt vihdoin päätimme hankkia sohvaryhmän pöytineen terassin toiseen päätyyn. Pöytähän meillä on ollut asuntoon muutosta saakka, mutta muuten terassi on ollut melkoisen tyhjillään. Grilliä lukuunottamatta… Hankimme terassisetin, jonka mies kokosi iltapuhteekseen torstaina ennen saarimökille lähtöään. Siitä tuli kiva. Olen jo ehtinyt istua sohvalla muutamia kertoa kahvimukini kanssa ihailemassa merimaisemia.Tämä on ollut viikon ilmeeni: jollakin tavalla fiilis on ollut iloinen, ihmeellinen, uutta odottava, tyytväinen ja innostunut. Lomaa on vielä jäljellä, toimittajan hommia on riittävästi ja kaikki on soljunut ilman sen kummempia kompurointeja. Nautin lenkkeilystä, hyvin sujuvista ja eteenpäin menevistä salitreeneistä ja siitä, että meillä jokaisella on oma paikkamme kuudesta kahdeksaan tuntia päivässä. Pistää hymyilemään.Toimittajan hommia en ole liioin blogissa esitellyt. Nyt esittelen yhden: sain haastatella näyttelijä Helmi-Leena Nummelaa ja kirjoittaa hänestä ”Turku-jutun” Turun Sanomien Extra-liitteeseen. Tätä juttua oli kiva tehdä, ja myös lopputulos on mielestäni oikein kiva. Nummela on valloittava ja ihana persoona, kuvaajalla ei ollut kiire ja minäkin siinä sivussa pärjäilin. Hyvällä ja toimivalla porukalla syntyy hyvää jälkeä!Lauantaina pääsimme kolmetoistavuotiaan kanssa hoitamaan kummityttöämme. Hän on ihana, ja hänen kehitystään on hauska seurata. Tämä oli ehdottomasti koko viikonlopun kohokohta ja koko viikon odotetuin tapahtuma. Sunnuntaina ulkoistimme ruokailun Ruissalon Tenléniin, joka on jokaisella vierailulla tarjoillut erinomaista ruokaa. Niin nytkin.
Kiitos kysymästä, kesään on mahtunut ei-niin-mukaviakin hetkiä, sellaisia, joina olen ajatellut, etten jaksa enää hetkeäkään lomailla, en jaksa yhtään ihmisiä enkä missään nimessä ole mitenkään tyytyväinen, iloinen, saati onnellinen ja onnekas. Olemme jälleen ensimmäisen maailman ongelmien äärellä, joten jos tällaiset marinat ja loma-arjen melko mitättömät kompastuskivet triggeröivät, kannattaa skipata tämä kirjoitus.
Kaikkein pahin takaisku oli se, kun palasimme ihanalta ja aurinkoiselta, lämpimältä kesälomamatkaltamme Kroatiasta. Kotiinpaluuhetki oli kylmä, sateinen ja harmaa. Mieli painui maahan nopeasti. Kännykän säätietoa selatessa apatia sen kun jatkui: tällaista shittiä olisi luvassa ainakin seuraavat kymmenen päivää… Olen vannoutunut kesäihminen, eikä mikään alle 20 astetta tunnu kesältä. Ei ainakaan, jos aurinko ei paista kirkkaalta taivaalta.
Vielä ikävämpää oli, että jouduimme samana paluuiltana viemään Selma-lemmikkisiilimme eläinlääkäripäivystykseen, joka koitui sen viimeiseksi matkaksi. Musertavinta on lapsen suru.
Eräänä kesälomapäivänä kolmetoistavuotias halusi syödä lounaaksi Saarioisten äidin valmistamaa pinaattikeittoa, joten ostin meille kummallekin sellaiset. Lämmitin ensin omani mikrossa, siirsin lautaselle ja kippasin päälle kasan raejuustoa. Samalla laitoin lapsen keiton lämpenemään. Kun mikro piippasi, kolmetoistavuotias saapui keittiöön, avasi mikron ja tarttui soppakulhoon. Kuuma astia lipesi hänen käsistään ja koko keitto levisi keittiön tasolle, seiniin, matolle ja lattialle. Myös hänen päälleen.
Tilanne oli ja on ihan arkinen ja semisti sellaista sattuu -juttu, mutta tässä tilanteessa minulla oli tasan viisi minuuttia aikaa lähteä ovesta omaan varattuun treeniini. Voin kertoa, että keiton siivoilu ei siinä hetkessä tuntunut lainkaan sellaista sattuu -kategorian kepeältä kesäpuuhalta. Kaiken kukkuraksi matto olisi vietävä pesulaan.
Olen viimeisimmän koronaviruksen sairastamisen jälkeen kärsinyt reumasairauteni aktivoitumisesta (selkärankareuma, joka iskee nyt erityisesti jänteisiin ja pieniin niveliin). Kesälomamatkamme jälkeen olin varannut ensimmäisen lääkäriajan oletetun isovarpaan niveltulehduksen ja peroneusjännetulehduksen toteamiseksi ja hoitamiseksi. Kaikki meni oikein mukavasti tasan siihen saakka, kunnes lääkäri kehotti minua ajattelemaan jotakin muuta kuin jalkaani. Kipu oli pahimmillaan VAS 8 yöllistä leposärkyä ja toimintakykyrajoite paikoin melkoinen etenkin aamuisin, kun jalka oli jähmeä ja iltaisin, kun jalkaa turvotti. Mutta positiiviset ajatukset kehiin. Ne kannattelevat yleensä aina, kunhan saan ajatukset muualle ja niin edelleen.
Olen ehkä yksi maailman optimistisimmista ihmisistä, mutta tässä kohtaa en tähän touhuun pystynyt. Pystyin onnekseni silti koko ajan liikkumaan ja kuntouttamaan jalkaani ohjeiden mukaisesti. Buranan voimalla. Tiesin oikeastaan heti, että tarvitsen melkoiseen jänne- ja niveltulehdukseen kortisonia, jonka vasta kesän neljäs lääkäri (toinen ja kolmas ilmoittivat heti, etteivät he ole kokeneita pistäjiä, vaikka näkeväthän hekin, että syytä saattaisi olla…), reumatologi yksityissektorilla, ymmärsi minut perusteellisesti käsin, silmin ja ultraäänilaitteella tutkittuaan yli kaksi kuukautta oireen jatkuttua. Halleluja ja aamen.
Kaiken kruunasi, että kakkos- ja kolmoslääkäri olivat kirjanneet aivan jotakin muuta kuin totuuden OmaKantaan. Minä en ole ammatiltani fysioterapeutti, vaiva ei ollut jatkunut toista viikkoa vaan kolmatta kuukautta, eikä kyseessä ollut oikea jalka. Nämäkin pitäisi jaksaa ”oikaista”. Raskasta.
Liikennekin on raskasta. Se on ollut aina minulle paha. En pidä autoilusta, ruuhkista, liikennevaloista ja niin edelleen. En ainakaan kiireessä. En kestä kanssa-autoilijoita, jotka ajavat viidenkympin alueella 28 kilometriä tunnissa. Näitä tilanteita on kesään mahtunut muutama. Toinen niistä liittyy äsken mainitsemaani reumatologikäyntiin. Olin oikeana päivänä, oikeaan aikaan väärässä lääkärikeskuksessa ja jouduin tekemään nopean siirtymän toiseen lääkärikeskukseen. Nopea siirtymä tuntui äärihitaalta siirtymältä, koska olin jo myöhässä enkä saanut asiakaspalvelusta ketään 19 minuuttiin kiinni. Sanoin kolmetoistavuotiaalle, joka oli matkassa mukana, että jos en pääse ajalleni, alan itkeä aulassa ääneen – minä tarvitsen sen lääkäriajan. Nyt naurattaa, silloin itketti.
Krapin-reissulla alkoivat helteet. Onneksi alkoivat, se oli vain plussaa, mutta me olimme kolmetoistavuotiaan kanssa liikkeellä omalla autolla. Palatessamme Turkuun huomasin nopeasti, ettei auton ilmastointi toiminut. Tein kaikenlaisia vippaskonsteja ja kevätjuhlaliikkeitä (soitin myös miehelle ja molemmille pojilleni), mutta ilmastointi oli auttamatta rikki. Ajelimme liki kahden tunnin motarimatkan kumpikin etuikkuna raollaan. Lämpöasteita ulkona oli kolmisenkymmentä…
Eikä siinä vielä kaikki: mies tarjoutui ystävällisesti tilaamaan auton huollon. Se saatiin elokuun viidenneksi päiväksi. Elelimme varaushetkellä heinäkuun puolivälin helteitä. Onneksi olen kävelijä-pyöräilijä-ikiliikkujaihminen.
Eikä siinäkään vielä kaikki. Kotimme ilmastointilaitteet ovat vanhat, ja ne uusittiin vihdoin hellekesän kynnyksellä. Ensimmäinen asennuskerta sujui mukavasti, vaikka toista laitetta ei saatukaan kuntoon sillä kertaa. Toinenkin kerta sujui mallikkaasti, vaikka katto jouduttiin repimään auki. Koneet hurisevat ja toimivat, se on pääasia. Mutta.
Hetken päästä isossa villamatossamme on läiskä ja huomaamme katosta tippuvan vettä. Rullaan puolikauhuissani maton pois ja seuraan tilannetta. Katosta tippuu vettä. Paljon vettä. Koko ajan vettä. Mies ohjeistaa minua etäyhdellä saarimökiltä. Että rullaa matto pois ja laita ämpäri alle, ämpärin päälle pyyheliina löysästi. Hän kutsuisi ilmastointiasentajan paikalle. Diagnoosi: vika ei ole laitteessa vaan katossa, ja kattolaudat ovat märkiä jo pidemmältä ajalta. Ja koska vuoto jatkui yhä runsaampaanpa, yhtenä aamuna heräsin siihen, että parketti lainehti. Parketti on pilalla. Tästä se sitten alkaa, remonttishow.
Näiden sattumusten lisäksi olen saanut kallista ja huonoa puolilämmintä ravintolaruokaa (paha tilanne!), haaleaa cappuccinoa (vielä pahempi tilanne!), ruisleivät ovat ratkeilleet ja repeilleet, parhaat lenkkarit kastuneet litimäriksi sadekelilenkillä ja kolmetoistavuotiaan kesäloman unelmapäiväksi varattu hotelli oli nuhjuinen. Kaiken kukkuraksi takapihan kasvilavalla näyttää selvinneen ainoastaan persilja. Raskasta.
