Kysyin sosiaalisessa mediassa seuraajiltani, haluaisivatko he, että kokoan blogin viikon parhaat -postaukseksi arkiviikkoni työasut. Vastaajat olivat yksimielisiä: he halusivat. Niinpä nappasin joka päivä kuvan päivän asusta. Oikeastaan kuvaajana toimi kolmetoistavuotias, jota patistelin joka aamu olohuoneeseen kuvanottosessioon. Vaikka meillä molemmilla taisi paikoin olla kiire, (jonkinlainen) kuva saatiin otettua. Yksi kuva on lauantain laivareissulta, sen otti kollegani. Olin kouluttamassa lauantaina, siksi sekin vaate päätyi kollaasiin.
Esittelyssä viikon työasut
Maanantaina pukeuduin tähän mustaan Nanson pellavamekkoon. Tuunasin sitä kirpputorilta löytämälläni viiden euron villaneuleella, asusteeksi valitsin Marimekon olkalaukun. Oli ihanan lämmin viikko, ja iltapäivisin pärjäsi kivasti ilman mitään takkia tai neuletta. Musta pellavamekko on yksi ikisuosikkini. Tiistaina ja keskiviikkona oli opetuspäivät. Ja erityisesti niinä päivinä yritän panostaa pukeutumiseen. Käytän sellaisia(kin) vaatteita, jotka usein ovat hyvin vähällä käytöllä, vaikka ne ovatkin lemppareitani. Pukeuduin näinä päivinä äitienpäivälahjaksi saamaani Marimekon pitkään hameeseen, valkoiseen toppiin ja siniseen farkkutakkiin. Tämä asu on sellainen, jossa koen olevani ”omimmillani”, mikään ei purista eikä kiristä, on helppo liikkua, olla, tehdä ja touhuta. Ja ennen kaikkea opettaa. Jokin tässä saa oloni tuntumaan itsevarmalta.Kirjoitin syksyn bucket listaani, että uudet farkut pitää hankkia. Ja kas vain ihmettä, keskiviikkona löysin melkein täydelliset farkut iltalenkillä keskustapiipahduksella. Leviksen Rib Cage Wide leg -farkut istuvat hyvin, ovat kivan leveät ja laskeutuvat minulle ainakin hyvin. Lisäksi vyötärö on korkea, mistä juuri nyt tykkään. Haluan ehdottomasti myös tummat tai mustat vastaavat. Näiden kanssa sommittelin valkoisen topin ja viininpunertavan neuletakin. Jatkoon! Kuva on suorastaan kummallinen, mutta sillä mennään. Hah. Kuten mainitsin alussa, aamukuvauksiss aoli melkein joka aamu melkoinen hässäkkä ja kiireentuntu. KUvat ovat mitä ovat, ja niillä kuvilla, mitä puhelimesta löytyi, täytettiin tämä blogipostaus. Tässäkään pellavahousu-kuvuassa ei näe housujen alaosaa, mutta koittakaa kestää. Asu oli kiva. Mustat leveät Nanson pellavahousut, valkoinen paita ja vaaleanharmaa neuletakki päätyi ylleni perjantaina. Olen tosi huono käyttämään pellavahousuja, mutta jälleen totesin, että kivat ne ovat!Lauantaikin oli poikkeuksellisesti työpäivä. Vietin sen Turku-Tukholma-piknik-risteilyllä. Alkumatkan tein hankehommia ja julkaisuhommia, takaisintulomatkalla pidin yhden luennon OAJ:n yhteysopettajille työnhyvinvoinnista. Laivalle pukeudun pitkään mekkoon ja mustaan farkkutakkiin (ei kuvassa). Jalkaan oli pakko laittaa kauheat lenkkarit, mutta jännetulehduksen kourissa oleva vasen jalkani ei nyt oikein tykkää muusta (kokopäiväisessä käytössä). Kuvaajakollegani totesi ottamiensa kuvien jälkeen, että ”hei sun tarttis löytää vähän muotoja näihin kuviin, että sä vaan pönötät”, hän on oikeassa. Tätä poseeraamista en kyllä hallitse lainkaan. Tämä pitkä mekko on ikisuosikki, viime vuoden kirppislöytö, joka on ollut kovalla käytöllä.Olkoon tämä kuva bonuskuva. Laitan siis vielä sunnuntainkin kuvan kehiin, vaikka työasu tämä ei varsinaisesti tällä viikolla ollutkaan. Kirppismekko, sukkikset, musta farkkutakki, Marimekon laukku ja puputennarit olivat ylläni, kun suuntasimme ystäviemme ja kummityttömme kanssa Dennikseen pitsalle.
Uskokaa tai älkää, tämä kysymys kysytään minulta usein. Viimeksi sain postaustoiveen lukijalta, kun keräsin toiveita blogin viisivuotissynttäreiden yhteydessä sosiaalisessa mediassa. Ja nyt vihdoin päätin tarttua aiheeseen.
Miten ihmeessä ehdin kaikkea?
Ennen kuin vastaan kysymykseen, haluan kertoa teille lyhyen tarinan. Haastattelin kerran erästä paljon työtä tekevää ja kiireistä henkilöä, joka kertoi kirjoittaneensa pöytälaatikkoon lukuisia käsikirjoituksia. Minä kysyin muina toimittajina, miten ihmeessä hän ehtii kaiken työn, edustamisen ynnä muun tärkeän lisäksi kirjoittaa. Haastateltava (joka tuntee minut ja työtapani melko hyvin) katsoi suoraan silmiini, hymyili ja sanoi: ”Kyllähän sinä, Minna, tiedät, miten arjessa ehtii kaikenlaista. Ennen työpäiviä on aikaa ja työpäivien jälkeen on aikaa, viikonloppuisin on aikaa ja lomalla on aikaa. Aina on aikaa, jos vain itse kovasti haluaa tehdä jotakin itselleen mielekästä.”
Niinpä, ajattelin. Olen tästä asti aina aika ajoin pohtinut asiaa ja tullut täysin samaan johtopäätökseen: meillä on melkoisesti aikaa arjessamme, kunhan me tiedämme, mitä me tahdomme ja alamme toteuttaa tahtoamme. Ajattelinkin olevani ennen kaikkea tahtonainen. Joku voisi väittää, että nopeuteni on valttikorttini, mutta minä väitän, että kaiken taustalla on vahva tahto tehdä asioita, joita teen.
Juuri tahtoo ohjaa niin päätyön ja sivutyön tekemistä, harrastamista, kotitöitä, ystävien tapaamista, matkustelua kuin loma-ajanviettoa. Ja kun oikein tahtoo ja kun oikein pitää jotakin asiaa mielekkäänä, huomaa, että sille löytyy arjessa tilaa melko helposti.
Toinen taustatekijä on se, että minä en elä pikkulapsiarkea, vaikka ruuhkavuosissa ajattelenkin vielä olevani. Tai roikkuvani. Ehkä muutamien vuosien kuluttua, kolmetoistavuotiaan kasvettua ”täysimittaiseksi”, en enää sijoita itseäni ruuhkavuosiin.
Tämän taustatekijän parhaisiin puoliin lukeutuvat lapsen harrastus ja sen aikainen vanhemman vapaa-aika – voin lenkkeillä, haahuilla, shoppailla, käydä ruokakaupassa, treenata, olla möllöttää kotona tai tavata ystäviä näiden peräkkäisten kahden tunnin aikana. Kaksi tuntia on melkoisesti aikaa, siinä ehtii tehdä melkein mitä tahansa! Kolmetoistavuotias harrastaa kolmesti viikossa kaksi tuntia, ja sen ajan olen pyhittänyt itselleni tai itselleni ja puolisolleni. Tai itselleni ja ystävilleni.
Kolmas ehtimisen taustatekijä on sen huomaaminen, että minä tarvitsen paljon tekemistä. Olen ollut aina sellainen. Olen ikiliikkuja, tykkään mennä, tehdä ja tulla. Tykkään siitä, että minulla on monta rautaa tulessa ja täytän kalenteriani mieluusti mutta sopivasti. Olen aina mieluummin hieman kiireinen kuin yhtään toimeton. Toisaalta esimerkiksi viikonloppuisin pidän myös olla möllöttämisestä. Se tarkoittaa sitä, että voi syödä irtokarkkia, makoilla sohvalla, katsella ulos ikkunasta ja kuunnella vaikkapa kirjaa. Tai jutustella perheen kanssa.
Nautin siis siitä, että saan liikkua ja pysyn siten kunnossa, tunti viidesti viikossa ei vaadi juurikaan kalenterointia. Pidän ja nautin myös siitä, että minulla on jokin mukava homma melkein aina meneillään. Nautin lisäksi opiskelusta ja juuri siksi olenkin jatkuvan oppimisen ja kouluttautumisen puolestapuhuja. Tarvitsen vastapainoa työlleni, ja opiskelu tuo juuri sitä arkeeni. Lisäksi se on jotakin ihan minulle itselleni – en siis koe, että opiskelu on raskasta ja voimia vievää, sillä minulle juuri se tuo jaksamista perusarkeen.
Neljäs taustatekijä voisi olla asenne: omaan positiivisen ja erityisen optimisten asenteen liki kaikessa. Ehtiminen ja tekeminen vaatii (ainakin toisinaan) tietynlaista asennetta. Sen lisäksi, että se vaatii suunnitelmallisuutta. Kun suunnittelee ja aikatauluttaa jumpat, zumbat, humpat, kirjoittamisen, kaveritreffit ja sivutyöt ajoissa allakkaan, ehtii aivan varmasti.
Ja sitten mainitsen sen, että kaikenlaisen tekemisen ei tarvitse olla jatkuvaa sykkimistä, paljon aikaa vievää tai koko illan proggis. Pieniä iloja ja harrasteita saa mahtumaan arkeen helpommin, onhan meillä joka päivä työpäivän jälkeen aikaa monta tuntia, viikonloppuina aikaa on mielestäni liki loputtomiin. Opiskelutkin kannattaa suunnitella siten, että päättää tehdä kaksi tuntia kerrallaan. Uskon, että siihen meillä ihan jokaisella on aikaa.
Lopulta kysymykseen ”Miten ihmeessä ehdin kaikkea?” vastaus on aika yksinkertainen: minä ehdin, koska haluan ehtiä. Tahto, suunnitelmallisuus ja innostus omiin juttuihin pitävät liikkeessä ja antavat voimaa arkeen. En välttämättä ehdi kaikkea, mutta ehdin kaiken sen, mikä on minulle tärkeää ja mielekästä. Ja juuri siinä taitaa piillä koko salaisuus.
