Muistan sen syyskuisen aamupäivän aina. Silloin sain sinut syliini ensimmäisen kerran. Saman päivän iltana seisoin sairaalan yhden hengen huoneemme ikkunalla ja katselin Turun päivän ilotulituksia. Ilta oli jo pimeä, ja sinä nukuit käsivarsillani. Pieni kätesi puristi omaani niin, että tiesin, ettei paluuta entiseen enää ollut.

Ensiparkaisustasi minun maailmani pysähtyi. Kaikki oli uutta, ihmeellistä ja samalla aivan kummallisen suurta. Yhtäkkiä minulla oli edessäni elämäni kaikkein tärkein tehtävä, johon mikään kurssi tai kirja ei ollut voinut minua täysin valmistaa. Minusta oli tullut äiti.

26 vuotta äitinä – mitä opin esikoisesta ja itsestäni?

Esikoisen kanssa kaikki on aina ensimmäistä: ensimmäinen hymy, ensimmäinen kiinteä ruoka, ensimmäiset askeleet, ensimmäinen uhmaikä, ensimmäinen murrosikä, ensimmäinen aikuistuminen ja ensimmäinen pesästä lähtö. Uskallan väittää, että samalla juuri esikoisen äitiys on muokannut minua ihmisinä kaikkein eniten.

Olen oppinut (usein kantapään kautta), mitä elämä on vauvan kanssa, taaperon kanssa, isoveljeksi tulleen kanssa, uhkaikäisen kanssa, murrosikäisen kanssa ja kotona jo pois muuttaneen kanssa. Olen opetellut eri ikävaiheiden tapahtumia ja pitänyt niistä huterasti kirjaa, olen yrittänyt vastata vauvan, taaperon, isoveljen, teinin ja aikuisen tarpeisiin. Ja vasta kolmannen lapsemme, kuopuksemme, jälkeen voin sanoa, että olen oikeasti paitsi yrittänyt vihdoin myös oppinut. Olen myös ymmärtänyt, että äitiydessä ei tarvita täydellisyyttä. Pienet ilot ja onnistumiset riittävät.

Esikoispojan kanssa harjoittelin tasapainoilemaan. Piti kokeilla, miten yhdistää äitiys ja samalla pysyä omana itsenäni, aikuisena, puolisona, tyttärenä, opiskelijana, ystävänä ja työntekijänä. Hänestä tuli se pieni ihminen, jonka kautta opettelin kaiken. Sen, miten kasvatetaan, miten neuvotellaan, miten nauretaan yhdessä ja miten pyydetään anteeksi, kun hermot menevät.  

Muutamia oppeja lisää esikoisen äitiydestä:

• Hän on ollut aina sellainen poika kuin hän oli jo vatsassani raskausaikana. Ja nimi, jonka keksimme ultraäänikuvasta, sopii hänelle täydellisesti.
• Esikoinen on se, jonka kanssa testasin kaikki (kummallisetkin) kasvatusperiaatteeni. Seuraavat lapset ovat saaneet rennomman version minusta.
• Äitiys on todistanut minulle, että on täysin mahdollista olla samaan aikaan maailman onnellisin ja maailman väsynein ihminen.
• Esikoisen ansiosta opin jo äitiyteni varhaisvaiheissa, että vauva ja lapsi selviää, vaikka vaatteet eivät olisi värijärjestyksessä, keittiö olisi sotkuinen tai syöttäisin lapsille purkkiruokaa.
• Esikoispoika on luonteeltaan kaltaiseni, ja on ollut parasta voida tyhjännauraa juuri hänen kanssaan.
• Äidiksi tultuani olen myös havainnut, että syyllisyys kuuluu äitiyteen. Onneksi sen vastapainoksi olen saanut kokea valtavaa ylpeyttä niin monesti yhteisen matkamme aikana.
• Esikoisen murrosikä testasi hermojani, mutta se opetti myös, että minun on pakko päästää irti ja ennen kaikkea valittava taisteluni.

Summa summarum, esikoinen on usein se, jonka kanssa äiti tekee eniten virheitä – mutta myös oppii eniten. Koulun alku, teinikapina, nuoruuden irtiotot. Jokainen vaihe kasvatti myös meitä vanhempia. Minun piti oppia päästämään irti ja luottamaan siihen, että olin antanut tarpeeksi eväitä aikuisuuteen.

Nyt, 26 vuoden jälkeen, huomaan katsovani taaksepäin iloisena ja kiitollisena. Kaikki se epävarmuus, kompurointi ja monenlaiset tunteet, joita olen vanhemmuudessa kokenut, on tehnyt minusta aivan omanlaiseni äidin. Ja loppuun haluan muistuttaa, että vaikka lapset kasvavat, äitiys ja vanhemman huoli eivät lopu koskaan. Ne vain muuttavat muotoaan.

Kun mietin Turun päivän poikaamme ja samalla kuvakomboa, jolla kuvitin tämän postauksen, minua hymyilyttää, melkein naurattaa. Niin omanlaisensa, temperamenttinen, nauravainen. Vanhemmiten varsin viisas.

Rakas, pieni esikoiseni, onnea! Olet maailman tärkein.

Tähän on tultu.

Minna-äiti