26 vuotta äitinä – mitä opin esikoisesta ja itsestäni?

Muistan sen syyskuisen aamupäivän aina. Silloin sain sinut syliini ensimmäisen kerran. Saman päivän iltana seisoin sairaalan yhden hengen huoneemme ikkunalla ja katselin Turun päivän ilotulituksia. Ilta oli jo pimeä, ja sinä nukuit käsivarsillani. Pieni kätesi puristi omaani niin, että tiesin, ettei paluuta entiseen enää ollut.

    Ensiparkaisustasi minun maailmani pysähtyi. Kaikki oli uutta, ihmeellistä ja samalla aivan kummallisen suurta. Yhtäkkiä minulla oli edessäni elämäni kaikkein tärkein tehtävä, johon mikään kurssi tai kirja ei ollut voinut minua täysin valmistaa. Minusta oli tullut äiti.

    Esikoisen kuvat

    26 vuotta äitinä – mitä opin esikoisesta ja itsestäni?

    Esikoisen kanssa kaikki on aina ensimmäistä: ensimmäinen hymy, ensimmäinen kiinteä ruoka, ensimmäiset askeleet, ensimmäinen uhmaikä, ensimmäinen murrosikä, ensimmäinen aikuistuminen ja ensimmäinen pesästä lähtö. Uskallan väittää, että samalla juuri esikoisen äitiys on muokannut minua ihmisinä kaikkein eniten.

    Olen oppinut (usein kantapään kautta), mitä elämä on vauvan kanssa, taaperon kanssa, isoveljeksi tulleen kanssa, uhkaikäisen kanssa, murrosikäisen kanssa ja kotona jo pois muuttaneen kanssa. Olen opetellut eri ikävaiheiden tapahtumia ja pitänyt niistä huterasti kirjaa, olen yrittänyt vastata vauvan, taaperon, isoveljen, teinin ja aikuisen tarpeisiin. Ja vasta kolmannen lapsemme, kuopuksemme, jälkeen voin sanoa, että olen oikeasti paitsi yrittänyt vihdoin myös oppinut. Olen myös ymmärtänyt, että äitiydessä ei tarvita täydellisyyttä. Pienet ilot ja onnistumiset riittävät.

    Esikoispojan kanssa harjoittelin tasapainoilemaan. Piti kokeilla, miten yhdistää äitiys ja samalla pysyä omana itsenäni, aikuisena, puolisona, tyttärenä, opiskelijana, ystävänä ja työntekijänä. Hänestä tuli se pieni ihminen, jonka kautta opettelin kaiken. Sen, miten kasvatetaan, miten neuvotellaan, miten nauretaan yhdessä ja miten pyydetään anteeksi, kun hermot menevät.  

    Muutamia oppeja lisää esikoisen äitiydestä:

    • Hän on ollut aina sellainen poika kuin hän oli jo vatsassani raskausaikana. Ja nimi, jonka keksimme ultraäänikuvasta, sopii hänelle täydellisesti.
    • Esikoinen on se, jonka kanssa testasin kaikki (kummallisetkin) kasvatusperiaatteeni. Seuraavat lapset ovat saaneet rennomman version minusta.
    • Äitiys on todistanut minulle, että on täysin mahdollista olla samaan aikaan maailman onnellisin ja maailman väsynein ihminen.
    • Esikoisen ansiosta opin jo äitiyteni varhaisvaiheissa, että vauva ja lapsi selviää, vaikka vaatteet eivät olisi värijärjestyksessä, keittiö olisi sotkuinen tai syöttäisin lapsille purkkiruokaa.
    • Esikoispoika on luonteeltaan kaltaiseni, ja on ollut parasta voida tyhjännauraa juuri hänen kanssaan.
    • Äidiksi tultuani olen myös havainnut, että syyllisyys kuuluu äitiyteen. Onneksi sen vastapainoksi olen saanut kokea valtavaa ylpeyttä niin monesti yhteisen matkamme aikana.
    • Esikoisen murrosikä testasi hermojani, mutta se opetti myös, että minun on pakko päästää irti ja ennen kaikkea valittava taisteluni.

    Summa summarum, esikoinen on usein se, jonka kanssa äiti tekee eniten virheitä – mutta myös oppii eniten. Koulun alku, teinikapina, nuoruuden irtiotot. Jokainen vaihe kasvatti myös meitä vanhempia. Minun piti oppia päästämään irti ja luottamaan siihen, että olin antanut tarpeeksi eväitä aikuisuuteen.

    Piirroskuva esikoisesta

    Nyt, 26 vuoden jälkeen, huomaan katsovani taaksepäin iloisena ja kiitollisena. Kaikki se epävarmuus, kompurointi ja monenlaiset tunteet, joita olen vanhemmuudessa kokenut, on tehnyt minusta aivan omanlaiseni äidin. Ja loppuun haluan muistuttaa, että vaikka lapset kasvavat, äitiys ja vanhemman huoli eivät lopu koskaan. Ne vain muuttavat muotoaan.

    Kun mietin Turun päivän poikaamme ja samalla kuvakomboa, jolla kuvitin tämän postauksen, minua hymyilyttää, melkein naurattaa. Niin omanlaisensa, temperamenttinen, nauravainen. Vanhemmiten varsin viisas.

    Rakas, pieni esikoiseni, onnea! Olet maailman tärkein.

    Tähän on tultu.

    Minna-äiti

    Puheenaiheet Oma elämä Ystävät ja perhe Vanhemmuus

    Toivepostaus: Rakas ruokapäiväkirjani – mitä syön viikon aikana?

    Olemme jälleen toivepostauksen äärellä. Minulta toivotaan paitsi my day -tyylisiä juttuja myös juttuja siitä, miten pukeudun työssä ja vapaalla ja mitä kaikkea syön tavallisen viikon aikana. Tällä kertaa päätin vastata ruokapäiväkirja-toiveeseen. Kuvasin yhden kokonaisen viikon ajan, mitä syön.

    Kuviin on koottuna aamiaiset, lounaat, iltapäiväruoat ja iltapalat muttei välipaloja. Paljastettakoon tässä, että noin kello 13–14 syön aina välipalan. Se voi olla proteiinivanukas, hedelmiä, voileipä, kalkkunaleikettä ja raeujuustoa, porkkanaa, kurkkua ja niin edelleen. Usein keitän myös kahvit. Paljastan myös sen, että aamu- ja iltapalani ovat liki päivittäin täysin samat (kahvia ja teetä en ole kuvannut), ja kyllä, olen tosissani. Eli en ole vain iskenyt samaa kuvaa aina kehiin, vaan minä ihan oikeasti syön samoja ruokia aamuisin ja iltaisin.

    Rakas ruokapäiväkirjani – mitä syön viikon aikana?

    Ruokailuni ajoittuvat arkisin tavallisesti seuraavasti: aamupala 6.30, lounas 11.00, välipala 13–14, päivällinen 16.30–17, iltapala 20.30–21. Syön siis hyvin säännöllisesti päivittäin. Jos päivään on mahdutettu salitreeni tai ryhmäliikunta, lisään ruokamääriä (etenkin proteiinia) per ateria jonkin verran. Ruokapäiväkirjaviikkoon on mahtunut perusruokia ja perusaamu- ja iltapaloja. Kaksi ravintola-annosta, molemmat tämän ns. seurantaviikon aikana lounasannoksia.

    Aamu- ja iltapalaleivät
    Aamu- ja iltapalaleipiä kuvattuna. Joka päivä liki sama aamiainen ja iltapala, kuvakollaasi osasta näistä.

    Aamupalalla syön aina kaksi kauraleipää. Niiden päälle lisään sydänmerkkistä margariinia, paljon 93–95 lihapitoista kalkkunaleikkelettä sekä Polar vähäsuolaisen juuston. Kaiken kruunaa kasa juustohöylällä leikattua kurkunviipaleita. Tuorebasilika on myös ihanaa! Lisäksi kahvia.

    Iltapalalla syön (lähes) aina kaksi oikeasti isoa ruisleipää, määrä on liki tuplaten aamiainen. Pyrin panostamaan täysruisleipään, toisinaan menee ns. perusruisleivällä. Päälle samat tykötarpeet kuin aamiaisella, joskus myös tomaattia. Näiden leipien päälle mahtuu tuplamäärä sekä kalkkunaa että juustoa. Niin, ja kurkkua.

    Lounaan syön joka päivä. Joskus korvaan kunnon lounaan patonki- tai leipälounaalla, ja se on minusta suorastaan ihanaa. Pidän erilaisista täytetyistä leivistä. Paljon enemmän kuin esimerkiksi karkista, keksitä, pullasta ja niin edelleen. Seurantaviikon lounaslistalle mahtuivat kasvisosekeitto, kalakeitto ja salaatti, kanakeitto ja salaatti, lohisalaatti ja annos dirty kukkakaalia, itsetehty kanasalaatti kahdesti. Niistä toiseen panostin, toiseen en… Kerran nautiskelin Saarioisten pinaattikeittoa. Keittojen kanssa syön usein salaattiannoksen ja jotain proteiinia, esimerkiksi raejuustoa.

    Lounaskoonti
    Viikon lounaat, osa 1.
    Lounaskoonti
    Viikon lounaat osa 2.

    Päivällisen syömme usein perheen kesken. Seurantaviikolla ruokalistallamme oli spagettia kahdesti (kyllä, usein on, ja usein on myös eilisen jämiä jäljellä…), pestopastaa paistetulla broilerilla, tortillapitsoja, makaronilaatikkoa, lohta, perunaa ja sienikastiketta, kermaista kanapastaa spagetista sekä pyttipannua broilerin jauhelihalla. Jokaisella aterialla on aina jonkinlainen salaattitarjoilu. Täytän lautaseni, kuten kuvista näkyy, kokonaan, syön kunnollisia annoksia ja kerään lautaselleni aina liki puolet tai puolet kasviksia tai vihanneksia.

    Päivälliskoonti
    Päivälliskoonti, osa 1.
    PÄivälliskoonti
    Päivälliskoonti, osa 2.

    Näiden lisäksi välipalat, joita en kuvannut. Mutta joita joka päivä söin.

    Tähän on tultu.

    Minna

    Puheenaiheet Ruoka ja juoma Oma elämä Ystävät ja perhe