Pohdin pitkään, kokoaisinko viikon parhaat tällä kertaa kuvakoontina tai kokoaisinko sen havaintoina ja muistijälkinä. Kun loppuviikon työmatkalenkillä ajattelin asiaa ja sitä, mitkä asiat nostaisin viikon parhaat -postaukseen, huomasin, että kulunut viikko on ollut harvinaisen mukiinmenevä ja onnellinen. Siihen on mahtunut paljon hyvää. Niinpä päätinkin kertoa juuri niistä hyvistä ja onnellisista hetkistä. 

Onnellinen viikko

Kevät on aina ja poikkeuksetta opettajan työssä kiireistä, ruuhkaista ja jopa hektistä. Monen monta työtehtävää pitää saattaa loppuun, ja iltapäivisin tuntuu, että aika loppuu kesken. Olen kuitenkin vakaasti päättänyt, että suljen työkoneen sovitusti ja kalenterin mukaan, kun tietty tuntimäärä on mennyt tai tietyt, tietylle päivälle merkityt työtehtävät on tehty. Sähköpostia tulee paljon, ja välillä tulee tunne, että pitäisi vielä vastata ja viestiä, mutta erityisesti tällä viikolla tunsin huojennusta armollisuudesta itseäni kohtaan: ei, en tekisi yhtään enempää, vaan jatkaisin vasta seuraavana aamuna. Rajaaminen on vapauttavaa ja tuottaa poikkeuksetta hyvää mieltä.

Olen aikaisten aamujen ylin ystävä. Nautin yksinäisestä aamukahvista ja aamupalasta, luen uutisia, selaan somea ja avaan sähköpostit kaikessa rauhassa. Mieli pysyy tyynenä ja fiilis onnellisena, kun huomaa hallitsevansa paketin – kun ne edelliseltä päivältä jääneet postit tulee luettua ja niihin saa vastattua ja kun huomaa, että lukemattomia viestejä ei enää kello 8.00 ole yhtäkään. Aloitan ajoissa, jotta voin liikkua työpäivän aikana, jotta voin ottaa kunnon siirtymätaukoja pitkin päivää ja jotta voin sulkea koneen mahdollisesti jo ennen neljää. Tämä taas tuo rauhaa iltapäivän harrastuskuljetuksiin ja omiin vapaa-ajan menoihin. Kaikkeen.

Toukokuun puoliväli alkaa olla siitä kivaa aikaa, että luonto puhkeaa kukkaan. Tai jos ei kukkaan, niin yhtäkkiä on vihreää. Kaikkialla. Siitä alkaa minun kevääni. Työmatkalenkeillä, ystävälenkeillä ja kodin maisemaikkunasta ulos katsellessani olen tuntenut vahvasti iloa siitä, että pian on kesä. Ja kesäloma. Vaikka työkiireet imaisevat mukanaan, se ei enää tässä viikossa tuntunut pahalta. Enää kaksi kokonaista viikkoa, sitten alkaa kahden viikon virkavapaa, jonka jälkeen edessä on pitkä kesäloma. Melko tyydyttävää. Onnellista.

Kolmetoistavuotias on jaksanut kisaväsymättä seiskaluokan kevään. Edelleen hymyilyttää. Puhuimme eräänä iltapäivänä ruokapöydässä koulujen päätöksestä ja kuluneesta vuodesta. Olin enemmän kuin ilahtunut – olin suorastaan onnellinen – kun lapsi totesi vuoden olleen nopein ja kivoin kouluvuosi ikinä. Syyt olivat selvät. Heidän yläkoulussaan lukuvuosi toteutuu jaksoina, jolloin kaikkia aineita ei ole samassa jaksossa ja mielenkiinto pysyy kivasti yllä, kun ”koko ajan on vähän uutta ja erilaista”. Äidin tyttö. Ymmärrän häntä täysin. Sivusta seuranneena on helppo hymyillä. Kolmetoistavuotias on selvinnyt uuden edessä kiitettävästi, osoittanut innokkuuttaan ja ollut kiinnostunut koulusta.

Torstaina kipaisin Helsingissä Mehiläisen Hoitajapäivä 2025 -tapahtumassa kouluttajana/puhujana. Harvoin jännitän tai olen epävarma omalla asiallani, mutta tällä kertaa minusta tuntui, että olen ”kovassa seurassa”. Minua ennen esiintyivät Jorma Uotinen ja Sami Sykkö, ja heidän esityksensä oli loistava isolla L:llä! Ennen vuoroani iski ajatus siitä, että apua, miten minä vedän heidän jälkeensä…

Mutta joskus se on niin, että kun omasta mielestään on eniten epävarmuusalueellaan ja suurissa saappaissa, meneekin yllättävän hyvin ja palaute on kiittävää ja kehuvaa. Niin kävi nytkin. Junassa mietin, että olipa kokemus, erittäin mielekäs sellainen. Lopulta.

Kaiken kruunasi, kun kolmetoistavuotias ilmoitti tekstarilla, että hän tekisi ruoan valmiiksi, kun tulen. Kotona odotti pätkäspagetti tomaattikastikkeessa – jauhelihaa ei ollut, joten hän oli luovinut ja saanut pöytään varsin kelpo pastan. Ja salaatinkin vielä. Syömisen ja kiitoksen jälkeen vaihdoin vaatteet ja kävelin personal trainerin johtamaan salitreeniin. Sielläkin sujui hyvin. Ensin ajattelin, etten pitkän päivän jälkeen jaksaisi, mutta kas, jaksoin.

Tähän viikkoon tai oikeastaan viikonloppuun mahtui yksi erityisen onnellinen asia: hääpäivän vietto. Hääpäivämme on ensi viikolla, mutta juhlistimme sitä jo nyt. Olin varannut meille hääpäiväkuvauksen hääkuvaustyyliin soveltaen ja olin asioista enemmän kuin täpinöissäni koko viikon. Kun vain mietinkin asiaa, hymyni oli korvissa. On edelleen. Olemme olleet aviossa 25 vuotta, ja se on minusta mielettömän upeaa ja onnekasta.

Hankin hääkukat (tietenkin!), kävin kampaajalla lauantaina lenkin jälkeen ja iltapäivällä tapasimme kuvaajan kanssa venerannassa (hääpäivän postauksessa julkistan muutaman kuvan, puolisoni taipui tähän). Perjantai oli Turussa upea keväinen keli, lauantaina eli kuvauspäivänä sää oli sateinen, mutta onneksi sade taukosi ja väistyi iltapäivällä. Vaikka ei ollutkaan aurinkoista, tämä oli aivan ihana hetki. Yksi vuoden varmasti ihanimmista ja onnellisimmista päivistä. Illalla kävimme vielä syömässä Ravintola Oobussa. Täyskymppi sekin!

Onnelliseen viikoon mahtuivat lisäksi opiskelijoilta saatu positiivinen palaute, 15.5. ollut väitöspäiväni ”viisivuotisjuhla” (miten aika rientääkään), sunnuntain lounastreffit ystävien ja kummitytön kanssa sekä jokirannan kivat neuletaidejutut.

Tähän on tultu.

Minna