Olen julkaissut tekstin aiemmin tällä viikolla LinkedIn-kanavallani. Koska kirjoitus herätti siellä keskustelua, päätin julkaista sen hieman modifioituna pitkän harkinnan jälkeen myös blogissani. Tekstin teeman voisin kiteyttää sivustakatsojan vastuuksi ja epäröinniksi puuttua tilanteeseen, jossa lapsen hyvinvointi oli uhattuna. Lisäksi kirjoitus käsittelee itsereflektiona syyllisyyttä ja lupausta toimia jatkossa toisin.

Käsi pystyyn virheen merkiksi – ja anteeksi

Vaikka kuvassa olen toiveikas ja katson tulevaisuuteen hymyillen, nostan käden pystyyn virheen merkiksi. Miksikö?Kerronpa teille tarinan.

Vierailimme neljätoistavuotiaan ja kummityttömme perheen kanssa tivolissa vappulauantaina. Tivolireissun jälkeen päätimme pistäytyä lähipikaruokapaikassa, johon emme kuitenkaan jääneet ruuhkan ja paikan sotkuisuuden vuoksi. Ulkona kohtasimme perheen, jossa vanhemmat olivat päihtyneitä ja selkeästi jonkin aineen vaikutuksen alaisena. Toinen vaihtoehto on, että he olivat niin pitkänlinjan päihteiden käyttäjiä, että he vain vaikuttivat päihtyneiltä. Lapsi oli alakouluikäinen, arvioni mukaan 9-vuotias. Huoleni heräsi. Lausuin sen ääneen.

Seurueessamme pohdimme tilannetta ja esitimme ääneen erilaisia ajatuksia ja perusteluja, miksi poliisia ja päivystävää sosiaalityöntekijää ei kannattaisi kutsua paikalle. Sitten erkaannuimme. Sanoin tyttärelle (olimme kahdestaan puolisoni ollessa reissussa), että en voi vain kävellä kotiin. Käännyimme ja palasimme tapahtumapaikalle. Katselimme ja kuulostelimme, loimme skenaarioita. Olin edelleen huolissani, mutta soitto jäi tekemättä. Kävelimme kotiin.

Tilanne ei jättänyt, eikä jätä vieläkään, minua rauhaan. Kotona avasin tyttärelle ääneen huoltani ja perustelin sitä niin kattavasti kuin pystyin. Neljätoistavuotias lohdutteli, että ”äiti, voidaanko vain ajatella, että se poika oli vanhempiensa kanssa vain sen hetken, että sitten hän palautuu lastenkotiin tai vastaavaan kotipaikkaan?” Minä melkein itkin. Uutisissa kerrotaan, miten isä tappoi äidin lapsen silmien edessä, miten alaikäinen lapsi huutaa rappukäytävässä apua, kun päihtynyt isä kuristaa äitiä ja niin edelleen. Mutta minä äitinä ja ammattilaisena en soittanut apua, ennakoinut parempaa tulevaa.

Jälkikäteen mietin, miksi en tehnyt ilmoitusta. Miksi jäin epäröimään? Tämä ei ole vain henkilökohtainen pohdintani vaan ilmiö, jonka uskon monen tunnistavan. Siksi kerron loput tarinasta me-muodossa.

Me ihmiset suojelemme toisiamme myös silloin, kun pitäisi toimia. Me ajattelemme vastapuolen leimautumista, sitä että “heillähän on jo valmiiksi vaikeaa”, me epäröimme, onko tilanne riittävän vakava, me toivomme, että joku muu reagoisi. Taustalla vaikuttavat mm. sivustakatsojailmiö, empatia ja pelko siitä, että teemme väärin. Erityisesti empatia voi kääntyä liialliseksi varovaisuudeksi: ei haluta pahentaa esimerkiksi päihdeongelmasta kärsivien tilannetta tai aiheuttaa heille tai heidän lapsilleen lisää hankaluuksia. Silti samaan aikaan tiedämme, että lapsen etu menee aina edelle.

Haluankin tässä julkisesti pyytää anteeksi (en voi tavoittaa perhettä tai lasta kuitenkaan ikinä): Sinä pieni poika, anna anteeksi, etten minä puuttunut. En edes varmistanut, että olet saanut vesimukillisen lisäksi ruokaa. Muistan tilanteen loppuelämäni enkä toista virhettäni koskaan.

Tähän on tultu.

Minna

Kuva: Jenna Westerlund