Hyvästi, Elmo-lemmikkisiili!

Perhettämme kohtasi suru, kun jouduimme tekemään raskaan päätöksen ja lopettamaan Elmo-lemmikkisiilimme perjantaina 3.heinäkuuta. Kuten aiemmin kirjoitin tyttösiilimme Selman kuoltua, musertavinta on lapsen suru – niin nytkin. Kun katsoin pientä touhukasta siiliämme, kurkkuani kuristi, mutta kun kyyneleet alkoivat valua neljätoistavuotiaan poskilla eutanasia-päätöksen jälkeen, aloin itkeä. Tytär itki ääneen, minä nyyhkin vieressä. Kun istuimme tyhjin käsin autoon, lapsi huutoitki ja minä yritin lohduttaa parhaan kykyni mukaan häntä. Musertavinta on lapsen suru.

Miksi Elmo sitten päätettiin lopettaa?

Olimme seuranneet Elmon vatsanalueen silloin tällöin esiin tulevaa punaista ”palluraa” kolmisen viikkoa. Kun ”pallura” ei enää viimeisinä päivinä poistunut näkyvistä ja siihen ilmaantui musta täplä, päätimme viedä siilin eläinlääkäriin. Elmo ei missään vaiheessa vaikuttanut huonovointiselta tai kipeältä, se söi, joi ja kakkasi, kuten ennen. Yöt se vipelsi juoksupyörässään. Se oli yhtä antisosiaalinen oma itsensä kuin aina ennenkin. Ainoa muutos oli pissaaminen, Elmo alkoi ruikkia, kun otimme sen iltaisin matolle juoksentelemaan.

Elmo, kuten siilit yleensäkin, on yöeläin, joten se oli ihmeissään, kun herätimme sen perjantaina keskellä päivää, siirsimme pyyhkein vuorattuun kenkälaatikkoon ja lähdimme autolla matkaan. Pääsimme kokeneen eläinlääkärin vastaanotolle, ja nopeasti selvisi, mistä oli kyse.

Kuten olin tyttärelle ääneen aavistellut, kyseessä oli Elmon penis, joka siileillä sijaitsee keskellä vatsaa. Diagnoosina oli penisprolapsi. Se on tilanne, jossa eläimen penis työntyy esinahan ulkopuolelle eikä vetäydy takaisin normaalisti. Kyseessä on eläinlääketieteellinen päivystystilanne, sillä pitkään jatkuessaan se voi johtaa kudoksen kuivumiseen, turvotukseen, verenkierron häiriintymiseen ja jopa kudoskuolioon. Elmolla osa peniksestä oli alkanut mennä kuolioon.

Lemmikkisiileillä penisprolapsi on kuulemma melko harvinainen. Sen taustalla voi olla esimerkiksi virtsaamisvaikeus tai virtsateiden tukos, tulehdus, vamma, vierasesine tai karva peniksen ympärillä tai kasvain tai muu rakenteellinen muutos.

Hoitolinjoja oli kolme: 1) Elmo nukutettaisiin ja eläinlääkäri koettaisi saada peniksen pelastettua, työnnettyä siis takaisin ja poistettua kireää ja kuoliossa olevaa kudosta, 2) Elmo jatkaisi elämäänsä meillä kotona, kuten tähänkin asti, ja me koettaisimme saada jollakin geelillä hoidettua Elmoa tai 3) Elmo saisi eutanasian. Lääkäri kertoi, että eksoottiset eläimet eivät usein kestä nukutusta eikä toimenpiteen onnistumiselle ole taetta. Me taas emme halunneet ottaa siiliä kotiin siten, että se kärsii ja lopulta kuolee esimerkiksi verenmyrkytykseen. Lopulta päädyimme eläinlääkärin asiantuntevaa mielipidettä kuunnellen eutanasiaan.

Päätös oli raskas mutta ainoa oikea. Elmo olisi täyttänyt syyskuun ensimmäinen päivä neljä vuotta. Afrikkalaisen kääpiösiilin keskimääräinen elinikä on kolmesta viiteen vuoteen. Elmo oli siis jo vanha mies.

Oli outoa palata kotiin tyhjin käsin. Elmon huone (keskimmäisen poikamme entinen huone) on tyhjillään, ilman pientä hauskaa asukastaan. Vaikka siilin elämä on vain muutaman vuoden mittainen, ehti siitä tulla varsin rakas otus ja tärkeä osa perhettämme ja arkisia rutiinejamme. Nyt pienen uteliaan kuonon väpätys on pysähtynyt.

Illansuussa katoimme neljätoistavuotiaan kanssa jäähyväiskahvit terassille. Ilta-auringossa istuimme hiljaa ja mutustelimme pulliamme. Hyvää matkaa, Elmo! Uskon, että Selma oli sinua vastassa.

Tähän on tultu.

Minna

Puheenaiheet Oma elämä Ystävät ja perhe Ajattelin tänään

Tyttären rippileiri opetti minulle jotakin tärkeää elämästä

Neljätoistavuotias vietti liki viikon rippileirillä. Konfirmaatio ja rippijuhla ovat edessä viikon kuluttua. Rippileiri järjestettiin Harjattulan kartanolla, Kakskerrassa. Nuorilla oli siis hulppeat olosuhteet: kartanotalomajoitus, ruokailu Paasikiviopiston ravintolassa, meri ihan vieressä ja tilaa pelata, leikkiä ja viettää aikaa nurmikenttä tolkulla. He pääsivät näkemään kartanolla lukuisia golfareita ja yhdet häätkin leirinsä aikana.

Minulla ja miehelläni oli edessä kuusi päivää yhteistä, kahdenkeskeistä aikaa, aikuisaikaa. Se tosin oli allokoitu kokonaan sijaiskodista pois muuttoon, siivoamiseen, oman kodin järjestelyyn ja viimeisten remonttihommien säätöön. Valehtelisin, jos väittäisin, etten olisi odottanut tätä aikuisaikaa. Olimme vastikään palanneet matkalta ja olleet koko perhe tiiviisti viikon yhdessä. Silti jaksoin odottaa yhteistä aikaa puolisoni kanssa. Vailla minkäänlaisia takaraivossa jatkuvasti häilyviä lapsivelvollisuuksia.

Kun torstai-illansuussa veimme neljätoistavuotiaan leiripaikalle ja vilkutimme hyvästeiksi (hän ei antanut meidän nousta autosta, saati tulla tupatarkastukselle), minuun iski valtava vapaudentunne. Ja se oli ihana. Ja oikeastaan siihen liittyy otsikossa mainitsemani ”opetus”.

Tyttären rippileiri opetti minulle jotakin tärkeää elämästä

Olen liki koko yhdessäoloaikamme pohtinut, pitäisikö meillä puolisoni kanssa olla jokin yhteinen harrastus. Olen märehtinyt asiaa ja pohtinut harrastevaihtoehtoja aina lenkkeilystä, kuntosaleilusta ja shakinpeluusta golfaamiseen. Purjehtimista en edes harkinnut – joku järki on ollut koko ajan päässäni.

En ole pohdinnoistani huolimatta löytänyt sellaista yhteistä harrastusta, joka saisi minut (tai mieheni) innostumaan ja kiljumaan riemusta. Me olemme erikseen harrastajia. Minä vahvasti yksintekijä, hän joukkuepelaaja. Minun lajini ovat erilaisia kuin hänen. Minä en pidä padelista, jääkiekosta tai muista joukkuepeleistä, hän ei viihdy salilla eikä juuri lenkkipoluillakaan. Keramiikka- tai kuvataidekurssia en edes viitsi ehdottaa. Ajattelen, ettei oma kärsivällisyyteni riitä golfiin, aika käy pitkäksi ja niin edelleen. Mies taas jaksaa golfata.

Harrastusta ei ole löytynyt, ja aina välillä se kalvaa ja jopa pelottaa minua. Sillä miten ihmeessä selviämme, kun viimeinenkin lapsi lentää pesästään?

Nyt, tyttären ollessa rippileirillä, oivalsin, että me emme tarvitse yhteistä harrastusta. Meillä on paljon muuta yhteistä. Lisäksi viihdymme kahdestaan omissa nurkissamme, tykkäämme käydä ajeluilla, syömässä, kahvilla ja ihan vain puuhastella kotona. Uskallan väittää, että tämä kotona puuhastelu on siirrettävissä mihin tahansa arkiseen yhteiseen ympäristöön. Lisäksi yksi tärkeimmistä yhteisisä asioistamme on aivan omanlaisensa arkihuumori.

Minna ja puoliso Montenegrossa istumassa hotellin keinussa

Kuusi päivää olimme tiiviisti keskenämme ja saimme asioita aikaiseksi, teimme remonttisiivousta, purimme laatikoita, järjestelimme kotia yhteistuumin. Välillä kinasimme jostakin älyttömästä. Kun meille tuli nälkä tai kahvijano, lähdimme syömään tai keitimme kahvit. Juttelimme tai olimme vain hiljaa. Sitten minä juttelin, ja mies oli hiljaa. Illalla valvoimme niin kauan kuin huvitti, katsoimme sarjaa tai kuuntelimme ja luimme kirjojamme.

Ja sitten minä sen äkkäsin: minun ei enää tarvitse pelätä. Minulla on sellainen tunne, että kun jäämme muutamien vuosien päästä kahden, siitä vasta jotakin tuleekin! Kirjoitin tämän oivallukseni miehelleni hänen lähdettyään työmatkalle yhtä iltaa ennen tyttären rippileirin päättymistä. Kirjoitin myös sen, miten hänen kanssaan on helppo olla. Sitä helpompi, mitä vähemmän paikalla on muuta perhettä. Kun ollaan vain kaksi aikuista, voidaan tehdä, mitä tykätään ja mennä, mihin huvittaa ja milloin huvittaa. Kukaan ei vaadi mitään, enkä minä ole vastuussa kenestäkään. Se tuntuu ihanalta. Vapaalta. Kevyeltä.

Kun kirjoitin tätä miehelleni (ja tähänkin…), minua alkoi itkettää. Olemme olleet 30 vuotta yhdessä, 26 vuotta naimisissa, ja yhtäkkiä enää minun ei enää tarvitse pelätä tulevaa. Me selviämme kyllä. Kahdestaankin. Ja erityisesti silloin.

Tähän on tultu.

Minna

Puheenaiheet Oma elämä Parisuhde Ajattelin tänään