Yhdeksän kuukautta sitten kuoli mummo, ja viime viikolla vaari lähti hänen peräänsä.

Vasta joulukuussa vietimme hautajaisia, ja nyt olemme taas samojen asioiden äärellä. On aika jäähyväisten. Sitten tulevat muistot. Suru. Hiljaisuus. Ja jonkinlainen kummallinen uusi todellisuus. Havainto siitä, että ihminen, joka vielä vähän aikaa sitten oli täällä, on poissa.

Uskallan väittää, että toinen menetys tekee ensimmäisestäkin uudella tavalla totta. Kun mummoni kuoli, oli vain hänen kuolemansa, mutta nyt vaarin kuoleman myötä tuntuu kuin suruun olisi tullut toinen kerros. Yhtäkkiä en surekaan vain vaaria, vaan ajatuksiin tulevat myös mummo, lapsuuteni, nuoruuteni, aikuisuuteni ja yhteinen aikamme. Eletty elämä kliseisesti vilisee filminauhana silmieni edessä. Pikakelauksella. Ja hiukan rakeisena.

Kun joku läheltä kuolee, tapahtuu jotain kummallista. Kaikkein kummallisinta on se, että elämä vain jatkuu. Aamulla ihmiset menevät töihin. Bussit kulkevat. Kaupat aukeavat. Joku valittaa säästä ja toinen suunnittelee viikonloppua. Jossain nauretaan. Ja samaan aikaan omassa elämässäni on tapahtunut jotain peruuttamatonta.

Kuoleman lopullisuus on ehkä juuri se asia, jota on vaikeinta ymmärtää. Vaikka järki tietää sen, mieli tuntuu pitkään odottavan, että menehtynyt ilmestyisi vielä jonnekin. Että puhelin soisi. Että kuulisi tutun äänen. Että kaikki palautuisi ennalleen. Mikään ei palaudu ennalleen, ja silti elämä jatkuu. Pitää syödä. Nukkua. Käydä töissä. Maksaa laskut. Huolehtia perheestä. Hoitaa kauppa-asioita. Treenata. Kirjoittaa. Lukea Wilma. Laittaa tiskit.

Läheisen kuoleman jälkeen alkaa muistelu. Ja muistotkin ovat kummallisia. Ne eivät välttämättä ole suuria hetkiä, joiden kuvittelisi jäävän päällimmäisiksi, tärkeimmiksi. Usein mieleen tulvahtelevat aivan tavalliset asiat. Jokin tapa sanoa sana. Nauru. Ilme. Tuoksu. Automatka. Jokin lapsuudesta tuttu sanonta. Pihamaasta repäisty multainen porkkana. Ehkä ihminen jääkin lopulta elämään juuri näissä pienissä asioissa. Muistoissa. Tavoissa. Tarinoissa.

Viisas ystäväni lausui minulle viisaat sanat: kuoleman hetkellä suru kumuloituu. Ensimmäinen menetys avaa oven surulle, mutta seuraavat menetykset eivät alakaan tyhjästä. Aiempi suru kulkee mukana, joskus hiljaisena pohjavireenä, joskus aivan pinnassa. Jokainen uusi menetys voi nostaa pintaan myös ne surut, joiden kanssa luuli jo oppineensa elämään. Suru kerrostuu. Se ei katoa vaan asettuu meihin kerroksiksi. Uuden kuoleman hetkellä kaikki aiempi värähtelee mukana. Ja tästähän minä juuri hetki sitten kirjoitin.

Läheisen kuolema tekee myös oman elämän rajallisuudesta konkreettisen. Nuorena (ja kuolemattomana) kuolema on helppo pitää etäällä – kuolemahan kuuluu vanhuksille, sairaille, kauas tulevaisuuteen. Sitä ei tarvitse ajatella. Kun oma läheinen kuolee, kuolema tulee vääjäämättä lähemmäs.  

Sitten sitä joutuu väistämättä ajattelemaan myös omaa elämäänsä, sitä, että joskus joutuu hautaamaan vanhempansa, ehkä myös puolisonsa, ihmisen, jonka kanssa on jakanut vuosikymmeniä, kodin, arjen, kokonaisen elämän. Ja lopulta joutuu kohtaamaan myös oman kuolevaisuutensa. Meillä on rajallinen määrä päiviä. Rajallinen määrä tavallisia tiistaita. Rajallinen määrä kesäiltoja, syntymäpäiviä, joulupöytiä ja kesälomia, hassunhauskoja uima-allashetkiä.

Kuoleman ajatteleminen on joskus tuntunut elämän vastakohdalta. Nyt se on kuitenkin alkanut tuntua enemmän siltä, että kuoleman tiedostaminen tekee elämästä näkyvämpää. Kun tietää, ettei mikään jatku ikuisesti, yhteisistä aamukahveista, kesken päivän soitetuista puheluista, tyhjän nauramisesta ja päivällispöydässä vaihdetuista kuulumisista on tullut tuiki tärkeitä. Elämän ehtoja. Sitä alkaa sanoa enemmän ääneen ja himmailla vähemmän. Koska kukaan ei ole luvannut meille huomista.

Nyt kun vaari on kuollut, tuntuu kuin yksi aikakausi olisi päättynyt. Yksi sukupolvi on poistunut elämästäni, ja minä olen samalla tullut yhden sukupolven lähemmäs sitä paikkaa, jossa vastuu muistoista ja tarinoista siirtyy eteenpäin. Se on pysäyttävää.

En tiedä, voiko kuolemaan koskaan oikeasti tottua. En usko, että voi. Mummo ja vaari ovat poissa, mutta onneksi he elävät muistoissa, valokuvissa ja kaikenlaisissa tarinoissa. On jollakin tavalla hienoa ja ennen kaikkea etuoikeutettua, että he ovat osa minun ja lasteni historiaa. Kuolleinakin.

Tähän on tultu.

Minna