”Palaako tuollaisen aina positiivisen pinna koskaan?”

Palaa. Useinkin. Kiitos kysymästä.

Olisi ihanan idyllistä vastata, että kun omaa positiivisen elämänkatsomuksen ja hymyilee päivittäin, ei hermostu koskaan mistään. Mutta totuus on toisenlainen. Pinna palaa, ja sitä ei ole ulkopuolistenkaan vaikea huomata.

Se palaa, jos suunnitellut asiat eivät suju, kuten pitäisi tai kuten oli ajatellut.

Se palaa, kun joku tai jokin on liian hidas tai asiat sujuvat tahmaisesti. Jonot eivät ole minua varten.

Se palaa, kun oma aamuhetki on uhattuna tai on päättänyt lykätä heräämistä puolella tunnilla, jolloin joku muu ehtii herätä samaan aikaan sen aina positiivisen kanssa.

Se palaa, jos koti on sotkuinen.

Se palaa, jos sovituista asioista ei pidetä kiinni.

Se palaa, jos joutuu jankuttamaan ilmiselvistä asioista. Kuten roskien vieminen tai Panadolin kerta-annoksen maksimimäärä.

Se palaa myös, jos minulle jankutetaan riittävän kauan samasta asiasta tai joku muistuttelee asiasta, jonka muistan ilman muistutteluakin.

Se palaa, kun tietokone ei toimi halutusti tai aloittaa päivityksen väärällä hetkellä.

Se palaa, jos on sata asiaa (liikaa) to do -listalla. Heti tai huomiseksi.

Se palaa, jos kotona on liikaa meteliä. Meteli on minulle yhtä kuin sotku. Tai kaaos.

Se palaa erityisesti väsyneenä, kuormittuneena, hermostuneena ja niinä hetkinä, kun mikään ei huvita. Se kun on niin epätyypillistä sille aina positiiviselle.

Se palaa myös silloin, kun koen vääryyttä. Koen vääryyttä kohtuuttomuudesta, tyhjistä lupauksista ja siitä, ettei toimita tasa-arvoisesti.

Se on siitä ihmeellinen pinna, että se syttyy ja sammuu nopeasti. Märehtimään – saati tuleen makaamaan – ei kannata jäädä.

Pääsee helpommalla ja jaksaa taas hymyillä.

Tähän on tultu.

Minna