Pitääkö työn olla mukavaa – ja pitääkö työssä olla onnellinen?

Saan yhtään valehtelematta viikoittain toiveita ja pyyntöjä kirjoittaa työstä. Työelämästä, omasta työstä, työssäjaksamisesta ja niin edelleen. Myös synttäriarvontapostauksen kommenteissa ja postauksen somessa tätä toivottiin. Päätinkin tarttua aiheeseen erään sellaisen näkökulman kautta, josta taannoin keskustelimme hyvän ystäväni kanssa. Olemme molemmat pohtineet työelämää, unelmaduunia, työssäjaksamista ja sitä, mitä uutta keksisi joko omaan päätyöhönsä, sivutyöhönsä tai omien nykytöidensä oheen, jotta työntekemisen ilo ja into säilyisivät.

Pitääkö työn olla mukavaa – ja pitääkö työssä olla onnellinen?

Monesti ajatellaan, että hyvä työ on sellainen, jossa viihtyy, työkaverit ovat kivoja ja maanantaiaamuna tekee mieli lähteä töihin. Mutta tarvitseeko työn oikeasti tehdä onnelliseksi? Itse ajattelen, että työn ei tietenkään pidä olla joka hetki mukavaa. Sen sijaan työn pitää tuntua hyvältä ja pääosin mukiinmenevältä kokonaisuutena.

Olen aiemmin kirjoittanut, että olen lehtorin ja projektipäällikön työssäni unelmaduunissa: saan tehdä monipuolisia ja vaihtelevia työtehtäviä, saan itse suunnitella työtäni ja saan tehdä asioita, joita osaan vieläpä sellaisten ihmisten kanssa, joista saan lisää virtaa. Onnistun, saan palautetta ja voin kerryttää osaamistani. Bingo!

Minulle tärkeintä on työn sisältö. Jos itse työ ei kiinnosta, on aika vaikea viihtyä työssään. Pidän tärkeänä sitä, että saan tehdä asioita, joissa on haastetta ja joissa voin oppia uutta, kehittyä. Vielä tärkeämpää on kuitenkin tunne siitä, että voin onnistua. Pärjään ja osaan, opin koko ajan lisää. Onnistuminen on yllättävän tärkeä osa työssä viihtymistä. Kun asetan itselleni (tai esihenkilö on asettanut minulle tai tiimilleni) tavoitteen ja saavutan sen, tulee tunne, että oma tekeminen on merkityksellistä. Merkityksellisyys taas vaikuttaa onnellisuuteen. Tutkimustenkin mukaan työntekijät viihtyvät työssään paremmin, kun he kokevat työnsä olevan jollain tavalla merkityksellistä, että sillä on tarkoitus ja että omalla tekemisellä on vaikutusta johonkin itseä suurempaan.

Siksi ajattelen myös, että työssä pitää olla tavoitteita, mielellään jopa kunnianhimoisia sellaisia. Jos kaikki on liian helppoa, mielenkiinto katoaa. ”Kova” tavoite voi joskus ärsyttää ja stressata, mutta sen saavuttaminen tuntuu aina yhtä hyvältä.  Unelmaduuni ei siis välttämättä olekaan millään tavalla helppo tai rento – päinvastoin. Jos työstä tulee liian iisiä, tylsistyn. Alan kärsiä boreoutista. Ja se on eri asia kuin burnout. Boreout tarkoittaa työssä syntyvää pitkäkestoista kyllästymisen, alikuormituksen ja merkityksettömyyden kokemusta. Se on tavallaan työuupumuksen vastapari, sillä burnoutissa työtä on liikaa, boreoutissa liian vähän haastetta ja kiinnostavuutta.

Peruspsykologiasta tiedetään, että työssä ei tarvitse onnistua koko ajan, mutta tunne siitä, että asiat menevät eteenpäin, on merkittävä työhyvinvoinnin lähde. Tutkimuksessa puhutaan progress principle -ilmiöstä: pienikin edistyminen merkityksellisessä työssä voi parantaa motivaatiota ja mielialaa.

Kolmas tärkeä ja työssä viihtymistä ja työperäistä onnellisuutta lisäävä asia on autonomia. Minusta on hyvä (elinehto!), että työssä saa itse päättää ainakin osasta asioita ja tehdä asioita omalla persoonallisella tavallaan, omiin ratkaisuihin luottaen. Uskallan väittää, että kukaan ei halua tilannetta, jossa jokaista liikettä valvotaan ja kaikki työ on jonkun toisen kalenteroimaa tai säätämää. Mutta. Samalla uskon vahvaan johtamiseen. Oikeastaan nämä asiat eivät ole ristiriidassa keskenään, sillä minusta hyvä johtaja antaa selkeät raamit ja kertoo, mihin ollaan menossa. Sen jälkeen työntekijälle voi antaa tilaa toimia. Kaiken ei tarvitse olla jatkuvasti neuvoteltavaa. Jos sävelet ovat selvät, on paljon helpompi keskittyä itse tekemiseen.

Työssä jaksamisen, viihtyvyyden ja onnellisuuden näkökulmista myös työkavereilla on väliä. Työssä vietetään niin paljon aikaa, että on aika vaikea olla onnellinen ympäristössä, jossa muut ihmiset tekevät arjesta raskasta. Hyvät työkaverit eivät tarkoita sitä, että kaikkien työntekijöiden pitäisi olla toistensa parhaita kavereita. Ehei, ehei. Ei sinne päinkään. Riittää, että toisia arvostetaan, yhteistyö toimii ja työpaikalla voi luottaa kollegoihin. Jo siinä kuuluisassa, aina mainitsemassani peruspsykologiassa tiedetään, että työkavereilla on iso merkitys. Ihminen on laumaeläin, jolle on ensiarvoisen tärkeää kokea kuuluvansa joukkoon.

Ehkä työssä onnellisuus syntyykin juuri siitä, että useampi asia osuu kohdalleen: työ on kiinnostavaa, tavoitteet riittävän haastavat, onnistumisista saa hyvän fiiliksen, omaan tekemiseen voi vaikuttaa, johtaminen on selkeää ja ympärillä on hyviä tyyppejä. Jos jokin näistä puuttuu, huomaan viihtyvyyden laskevan nopeasti. Seuraavana kolhun saa onnellisuus.

Palataanpa alun kysymyksiin. En ehkä kysyisi, pitääkö työn olla mukavaa. Kysyisin mieluummin, tuntuuko työ sellaiselta, että haluan kehittyä siinä, onnistua siinä ja nähdä vaivaa sen eteen. Unelmaduuni ei välttämättä ole työ, jossa on aina tai edes joka toinen päivä kivaa. Se voi olla työ, jossa joutuu välillä venymään, epäonnistumaan ja yrittämään uudelleen. Mutta kun tavoitteet ovat selvät, tekeminen kiinnostaa ja onnistumisista saa palkinnon tunteena siitä, että pystyi johonkin, työ voi parhaimmillaan olla yksi hieno ja merkittävä osa elämää.

Tähän on tultu.

Minna