Sano se ääneen: En voi sietää hyvesignalointia
Turussa tapetilla ollut Afrikan Tähti -peligate kirvoitti minut pohtimaan hyvesignalointia. Kaupungin varhaiskasvatuksen opettaja erosi työtehtävästään, sillä hänen mielestään Afrikan Tähti -lautapelin kuvasto pelkistää Afrikkaa ja vahvistaa haitallisia mielikuvia, jotka eivät kuulu nykypäivään. Turun apulaispormestari lähti leikkiin mukaan ärhäkästi sosiaalisessa mediassa – peli pitäisi poistaa päiväkodeista mahdollisimman pian, sillä kaupunki on sitoutunut antirasistiseen työhön. Poliittinen ääni pitää saada kuuluviin, sillä kuntavaalitkin on tulossa.
Lautapelisomehässäkkä on oiva esimerkki siitä, miten hyvesignaloinnin esimerkkejä löytää ympäriltään nykyään varsin helposti:
Yksi julkaisee Instagramissa kuvan kierrätysasemalta ylistäen ympäristövastuutaan, vaikka arjessa käyttää jatkuvasti kertakäyttötuotteita. Toinen kritisoi muiden lihansyöntiä, vaikka itse syö lihaa silloin tällöin ”salaa itsekseen”. Kolmas lahjoittaa pienen summan hyväntekeväisyyteen ja tekee siitä suuren numeron sosiaalisessa mediassa. Poliitikko korostaa puheissaan tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia, mutta ei edistä (eikä edes osaa nimetä) konkreettisia toimia niiden parantamiseksi, ja yritys vaihtaa logonsa sateenkaaren väreihin Pride-kuukauden ajaksi, mutta ei tue tai ajattele asiaa millään tavalla muina aikoina.
Hyvesignalointi tarkoittaa siis sitä, että yksittäinen henkilö, julkisuuden henkilö tai organisaatio viestii arvoistaan, tekemisestään tai hyveistään vain saadakseen hyväksyntää, kiitosta tai statusta. Mutta mitä tapahtuu, kun hyvesignaloinnista tulee totuutta muokkaava voima?
Hyvesignalointi johtaa harhaan – ja ärsyttää
Kun arvoja käytetään viestintä- tai markkinointivälineinä, niiden aitous katoaa. Esimerkiksi yritys tai poliitikko, joka kertoo sitoutuneensa kestävään kehitykseen, mutta toimii täysin toisin kulissien takana, ei edistä oikeastaan mitään muuta kuin omaa imagoaan. Sama pätee yksilöihin: on helppo jakaa kauniita lausahduksia ilmastonmuutoksesta, rasismin vastaisesta työstä tai ihmisoikeuksista, mutta vaikeampaa muuttaa omaa arkeaan oikeasti näiden ihanteiden ja puheiden mukaiseksi.
Hyvesignaloinnin ongelma onkin sen harhaanjohtavuus. Kun viestinnän ja todellisuuden välillä on ristiriita, lukijan, katselijan tai kuuntelijan on vaikea luottaa viestiin tai viestin välittäjään. Lopputuloksena on ärsytys, sillä jos arvoista viestiminen ei perustu aitoon tekemiseen, se tuntuu jonkinasteiselta petokselta.
Lisäksi hyvesignalointi luo paineita. Se asettaa jonkinlaisen standardin, jota yksikään meistä ei pysty täysin saavuttamaan. Kun kaikki esittävät täydellistä moraaliaan esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, moni kokee riittämättömyyttä ja kyynistyy.
Mutta mitä hyvesignaloinnin taustalla on?
Hyvesignaloinnin taustalla on psykologisia, sosiaalisia ja kulttuurisia tekijöitä. Hyvesignalointi liittyy ihmisen perustarpeeseen kuulua joukkoon ja saada muiden hyväksyntää. Viestimällä yhteiskunnallisesti hyväksyttyjä arvoja ihminen pyrkii vahvistamaan omaa asemaansa ryhmässä tai yhteisössä. Tällainen käytös on erityisen näkyvää sosiaalisessa mediassa, jossa tykkäykset ja kommentit tarjoavat välittömän ”palkinnon”.
Kriittisessä ja polarisoituneessa ilmapiirissä voi tuntua turvallisemmalta esittää yhteiskunnallisesti hyväksyttyjä mielipiteitä kuin pysyä hiljaa tai kyseenalaistaa.
Yksi juurisyy ilmiön taustalla on se, että kriittisessä ja polarisoituneessa ilmapiirissä voi tuntua turvallisemmalta esittää yhteiskunnallisesti hyväksyttyjä mielipiteitä kuin pysyä hiljaa tai kyseenalaistaa. Hyvesignalointi on myös tapa korostaa omaa moraalista tai älyllistä ylemmyyttä, ja se on seurausta sosiaalisista normeista ja ryhmäpaineesta. Kun tiettyjen arvojen tai mielipiteiden esittäminen on kulttuurisesti suositeltavaa, ihmiset saattavat tuntea tarvetta osallistua, vaikka eivät olisi täysin sitoutuneita asiaan.
Jos henkilön teot ja arvot ovat ristiriidassa, hyvesignalointi voi olla tapa lievittää ns. kognitiivista dissonanssia: esimerkiksi joku, joka ei elä ekologisesti, voi viestiä voimakkaasti ilmastotietoisuudestaan, koska haluaa tasapainottaa sisäistä ristiriitaa ja näyttää muille (ja itselleen) välittävänsä ympäristöstä.
Aitous on uusi musta
Hyvesignalointi muuttaa totuutta, koska se hämärtää aidon ja kulissin välisen rajan. Totuuden esittäminen pinnallisesti, liioitellusti tai viihteellistämällä heikentää sen merkitystä ja uskottavuutta. Ihmisten on enää vaikea erottaa aitoja arvoja niistä, joita käytetään vain maineen tai esimerkiksi henkilöbrändin kiillottamiseen.
Mikä sitten on vaihtoehto hyvesignaloinnille? Vastaus on yksinkertainen: aitous. Aidot arvot näkyvät teoissa, eivät pelkästään sanoissa tai someneliöissä. Aito ei huuda ääneen omaa hyvyyttään, vaan toimii eräänlaisena esimerkkinä ja esittää totuutensa teoillaan ja toistuvalla käytöksellään.
Aitous on hyvesignalointia hiljaisempaa mutta vaikuttavampaa, koska ihmiset tunnistavat sen ja uskovat siihen. Ja aitous syntyy keskeneräisyyden hyväksymisestä – ei tarvitse olla täydellinen ollakseen hyvä.
Älkääkä nyt oikeasti viekö sitä peliä päiväkodeista.
Tähän on tultu.
Minna
Kuvat: Koontikuva/kuvakollaasi on itse tekemäni, Afrikan Tähti -pelin kuva kuvakollaasissa Martinex, muut aidot kuvat Canva.
Hyvä kirjoitus, piti ihan kahdesti lukea, koska laittoi ajattelemaan. En taida osata jäsentää ajatuksiani järkevästi tähän, mutta jokainen voidaan katsoa välillä peiliin. Enemmän tekoja, vähemmän itsensä nostamista.Totuudesta on hyvä pitää kiinni.
Tuossahan se tärkein onkin, enemmän tekoja, vähemmän feikkiyrittämistä ja itsensä nostamista. 🙂
Minna
Hyvä kirjoitus! Mua pännii se, että nykyään on niin tiukkapipoista, että kaikkien pitäisi ajatella ”oikein”, olla samalla linjalla. Ja jos esittää kritiikkiä, se jyrätään hyvin helposti. Ehkä kaikkein hulluinta on se, että ystävät valitaan sen mukaan, että onko ajatukset samanlaisia. Jos jossakin kohdassa ajattelu poikkeaa, lempataan surutta. Sitä kai sanotaan kuplautumiseksi. Mulla on jotenkin sellanen fiilis, että vaikka 80-luvulla ei ollut ihan tämmöstä. 🤔
Kiitos!
Totta joka sana – minusta oman lisämausteensa tähän tuo polittiininen keskustelu/poliittinen ympäristö. Elämme jollakin tavalla hyvin kärjistettyä vastakkainasettelun aikakautta. Tai niin se on varmasti aina ollut, mutta juuri ynt minusta tuntuu, että tämä korostuu kaikessa.
Minna
Arvot ja niiden ilmentyminen lienevät usein joka tapauksessa löyhästi sidoksissa toisiinsa, koska arvo on abstrakti representaatio ja useimmiten arvo (esim. oikeudenmukaisuus, terveys, valinnavapaus) luo mielikuvan ideaalista, ei objektiivisesti osoitettavaa tai mitattavaa totuutta.
Kun ihminen, yhteisö tai yritys haluaa ”edustaa” joitain arvoja, ei se ole vakuutus sille, että arvon esille nosto olisi täydellinen läpileikkaus edustajastaan.
Toisinaan näyttää käyvän niin, että esim.vaikuttajatyötä tekeviä kohtaan rakennetaan niin konkreettiset vaatimukset, että heidän tulisi olla korkealuokkaisten arvojen ruumiillistumia 24/7, jolloin häviää ymmärrys arvojen olemuksesta joustavina mielikuvina, moraalin karttoina monimutkaisessa maailmassa.
Hyvesignalointi- käsitteessä on melko kärjekäs kaiku, mutta mikä lopulta erottaa jonkun teeman esille noston esim. sosiaalisessa mediassa opportunistiseksi ja mikä vilpittömäksi? Jos henkilö päättää puhua esim. Joulupuukeräyksestä, kuukautisköyhyydestä tai hallituksen kaavailemasta paperittomien terveyspalvelujen lakkauttamisesta, parhaimmillaan nosto tavoittaa monia ihmisiä, jotka tulevat tietoisemmaksi em. asioista. Toisaalta sitten taas esim. jossain verenluovutuspisteellä napatut selfiet saattavat herättää epäilyksiä ko. otoksen tarkoituksesta. Mikä määrittää tuolloin presentaation oikeutuksen? Henkilö antaa itsestään kuvan välittävänä kansalaisena, eli hän on vastuullinen toisten silmissä ja hyötyy siitä sosiaalisen myötämielisyyden kautta. Samalla joku muukin saattaa miettiä, että pitäisikö tehdä joku yhteisesti hyödyttävä teko. Onko hyveiden signalointi sisäänrakennettua sosiaalisen median toimintamalleissa ? Voiko se toimia kyynisyyden lievittäjänä vaikkapa tällaisessa Suomen kaltaisessa maassa, jossa avoin ylpeys tulkitaan yleensä leuhkaksi käytökseksi.
Kiitos ajatuksia herättävästä pohdinnasta! Arvojen ja niiden ilmentymisen välinen suhde on todellakin monitahoinen, ja erityisesti sosiaalisen median kontekstissa tämä dynamiikka korostuu. Ne arvot, joihin pyrimme, ovat usein ideaaleja, mutta kuten mainitsit, ne eivät ole täydellisiä peilikuvia todellisuudesta – eivät yksilöille, yhteisöille, saati yrityksille.
Hyvesignalointi on käsite, joka herättää helposti voimakkaita reaktioita, mutta kuten kuvaat, sillä voi olla myös positiivisia vaikutuksia. Esimerkiksi tärkeiden teemojen esille tuominen voi lisätä tietoisuutta ja rohkaista ihmisiä toimimaan yhteisen hyvän eteen. Mainitsemasi suomalaisen kulttuurin varautuneisuus avoimen ylpeyden suhteen lisää tähän oman ulottuvuutensa. Ehkä hyvesignalointi voi joskus toimia jopa siltojen rakentajana, jos sen kautta voidaan normalisoida positiivisten tekojen esille tuomista. Tärkeintä lienee, että arvojen esittämisestä seuraa jotakin konkreettista – inspiraatiota, toimintaa tai ymmärryksen lisääntymistä – eikä se jää pelkäksi mielikuvien hallinnaksi.
Minna
On tietysti totta, ettei ole olemassa sataprosenttisen varmaa keinoa erottaa joka tilanteessa toisistaan hyvesignalointi ja itselle aidosti tärkeiden asioiden julkituominen. Melko usein hyvesignalointi silti paistaa läpi jopa häiritsevän voimakkaasti.
Näin tapahtuu esimerkiksi silloin, kun ihmisellä tuntuu olevan suuri tarve tuoda julki kantansa asiasta, josta hän ei kuitenkaan mitä ilmeisimmin tiedä paljon mitään – mistä voidaan päätellä, että kovin aidosti ei olla niiden ns. sydämenasioiden äärellä. Toinen melko räikeä esimerkki hyvesignaloinnista on se, jos painostuksen edessä – tai toisaalta vähän liiankin suurella (vahingon)ilolla – ollaan valmiita erityisesti niihin kannanottoihin, joiden liittyy muiden paheksuminen ja tuomitseminen.
Mielestäni hyvesignaloinnissa on myös kyse syvemmästä ja laajemmasta ilmiöstä kuin vain siitä kysymyksestä, kuinka vilpitön joku yksittäinen henkilö on omissa ulostuloissaan. Kyse on kokonaisesta keskusteluilmapiiristä, joka suosii pinnallista moraalin esittelyä ja jopa painostaa siihen. En esimerkiksi taannoisessa raakku-casessa ollut lainkaan varma, oliko ongelmallisempaa se, kuinka moni asiaan mitenkään liittymätön henkilö katsoi tarpeelliseksi julkituoda syvää paheksuntaansa, vai se, kuinka monelta sitä oltiin kärttämässä.
Kyllähän jotakin on hivenen vinksallaan, jos kannanottoa raakkujen yliajosta kysellään kaikilta mahdollisilta tahoilta alkaen ex-urheilijoista ja päättyen kuvanveistäjiin – on silti, vaikkei pohdittaisi jokaisen yksittäisen henkilön motiiveja heidän ulostulojensa taustalla.
Siitä, mikä lievittää kyynisyyttä, meillä taitaa olla hieman eriävä käsitys. Minusta se, että ihmiset pahimmillaan hyvinkin tarkoitushakuisesti poseeraavat hyvien tekojensa ja oikeamielisten ajatustensa äärellä, ei lievitä kyynisyyttä vaan päinvastoin lisää sitä.
Tämä on hyvä ja pohdiskeleva näkökulma! Tiiviissä vastauksessa voisi painottaa keskusteluilmapiirin ja yksilön motiivien merkitystä, esimerkiksi näin:
Hyviä huomioita! Olet oikeassa siinä, että keskusteluilmapiiri itsessään voi painostaa pinnalliseen moraalin esittelyyn, mikä tekee aitojen arvojen ja hyvesignaloinnin erottamisesta entistä haastavampaa. Ehkä ongelman ydin ei aina ole yksilön motiiveissa, vaan siinä, miten kulttuurimme suosii kannanottojen määrää laadun kustannuksella.
Raakku-esimerkki kuvastaa hyvin, kuinka julkinen paine voi vääristää keskustelua – kaikkien ei tarvitse olla asiantuntijoita kaikessa, eikä hiljaisuus aina tarkoita välinpitämättömyyttä.Ehkä kyynisyyttä lievittäisi, jos yhteiskunnassamme arvostettaisiin enemmän tekoja, jotka puhuvat puolestaan ja vähemmän tarvetta tuoda kaikki julki.
Minna
Kiitos ajatuksia herättävästä pohdinnasta! Arvojen ja niiden ilmentymisen välinen suhde on todellakin monitahoinen, ja erityisesti sosiaalisen median kontekstissa tämä dynamiikka korostuu. Ne arvot, joihin pyrimme, ovat usein ideaaleja, mutta kuten mainitsit, ne eivät ole täydellisiä peilikuvia todellisuudesta – eivät yksilöille, yhteisöille, saati yrityksille.
Hyvesignalointi on käsite, joka herättää helposti voimakkaita reaktioita, mutta kuten kuvaat, sillä voi olla myös positiivisia vaikutuksia. Esimerkiksi tärkeiden teemojen esille tuominen voi lisätä tietoisuutta ja rohkaista ihmisiä toimimaan yhteisen hyvän eteen. Mainitsemasi suomalaisen kulttuurin varautuneisuus avoimen ylpeyden suhteen lisää tähän oman ulottuvuutensa. Ehkä hyvesignalointi voi joskus toimia jopa siltojen rakentajana, jos sen kautta voidaan normalisoida positiivisten tekojen esille tuomista. Tärkeintä lienee, että arvojen esittämisestä seuraa jotakin konkreettista – inspiraatiota, toimintaa tai ymmärryksen lisääntymistä – eikä se jää pelkäksi mielikuvien hallinnaksi.
Minna
On tietysti totta, ettei ole olemassa sataprosenttisen varmaa keinoa erottaa joka tilanteessa toisistaan hyvesignalointi ja itselle aidosti tärkeiden asioiden julkituominen. Melko usein hyvesignalointi silti paistaa läpi jopa häiritsevän voimakkaasti.
Näin tapahtuu esimerkiksi silloin, kun ihmisellä tuntuu olevan suuri tarve tuoda julki kantansa asiasta, josta hän ei kuitenkaan mitä ilmeisimmin tiedä paljon mitään – mistä voidaan päätellä, että kovin aidosti ei olla niiden ns. sydämenasioiden äärellä. Toinen melko räikeä esimerkki hyvesignaloinnista on se, jos painostuksen edessä – tai toisaalta vähän liiankin suurella (vahingon)ilolla – ollaan valmiita erityisesti niihin kannanottoihin, joiden liittyy muiden paheksuminen ja tuomitseminen.
Mielestäni hyvesignaloinnissa on myös kyse syvemmästä ja laajemmasta ilmiöstä kuin vain siitä kysymyksestä, kuinka vilpitön joku yksittäinen henkilö on omissa ulostuloissaan. Kyse on kokonaisesta keskusteluilmapiiristä, joka suosii pinnallista moraalin esittelyä ja jopa painostaa siihen. En esimerkiksi taannoisessa raakku-casessa ollut lainkaan varma, oliko ongelmallisempaa se, kuinka moni asiaan mitenkään liittymätön henkilö katsoi tarpeelliseksi julkituoda syvää paheksuntaansa, vai se, kuinka monelta sitä oltiin kärttämässä.
Kyllähän jotakin on hivenen vinksallaan, jos kannanottoa raakkujen yliajosta kysellään kaikilta mahdollisilta tahoilta alkaen ex-urheilijoista ja päättyen kuvanveistäjiin – on silti, vaikkei pohdittaisi jokaisen yksittäisen henkilön motiiveja heidän ulostulojensa taustalla.
Siitä, mikä lievittää kyynisyyttä, meillä taitaa olla hieman eriävä käsitys. Minusta se, että ihmiset pahimmillaan hyvinkin tarkoitushakuisesti poseeraavat hyvien tekojensa ja oikeamielisten ajatustensa äärellä, ei lievitä kyynisyyttä vaan päinvastoin lisää sitä.
Tämä on hyvä ja pohdiskeleva näkökulma! Tiiviissä vastauksessa voisi painottaa keskusteluilmapiirin ja yksilön motiivien merkitystä, esimerkiksi näin:
Hyviä huomioita! Olet oikeassa siinä, että keskusteluilmapiiri itsessään voi painostaa pinnalliseen moraalin esittelyyn, mikä tekee aitojen arvojen ja hyvesignaloinnin erottamisesta entistä haastavampaa. Ehkä ongelman ydin ei aina ole yksilön motiiveissa, vaan siinä, miten kulttuurimme suosii kannanottojen määrää laadun kustannuksella.
Raakku-esimerkki kuvastaa hyvin, kuinka julkinen paine voi vääristää keskustelua – kaikkien ei tarvitse olla asiantuntijoita kaikessa, eikä hiljaisuus aina tarkoita välinpitämättömyyttä.Ehkä kyynisyyttä lievittäisi, jos yhteiskunnassamme arvostettaisiin enemmän tekoja, jotka puhuvat puolestaan ja vähemmän tarvetta tuoda kaikki julki.
Minna
Ajankohtainen aihe. Hyvesignaloinnissa on se iso ongelma, että se muokkaa käsitystä siitä, mitä hyveellinen ja moraalinen toiminta ylipäätään on. Se antaa aivan liikaa painoarvoa ulospäin välittyville viesteille ja katsojien silmille tarkoitetuille rituaaleille ja eleille, jotka syvemmässä tarkastelussa voivat osoittautua hyvinkin köykäisiksi ja tarkoituksettomiksi.
Mielestäni huolestuttava merkki moraalikäsityksen muutoksesta on se, kuinka nykyään ei ainoastaan hyvesignaloida vaan myös peräänkuulutetaan hyvesignalointia. Saatetaan alkaa esim. ihmetellä, jos joku ei ole somessa julistanut kantaansa johonkin pinnalla olevaan kiperään asiaan. Tämä ilmaisee mielestäni jo aika hälyttävää suhtautumista: ikään kuin moraalia ei olisi, jos siitä ei viestitä riittävän näkyvästi. (Se, täytyykö jokaisella edes olla mielipide ihan kaikesta, on tietysti vielä erillinen kysymys.)
Oma käsitykseni on, että ihmisen moraali näkyy ennen muuta siinä, miten hän joka päiväisessä elämässään toimii. Kaikki asiat eivät tosin ylipäätään ole erityisen näkyviä ulospäin, mutta miksi niiden tarvitsisikaan olla? Moraali on omatunnon asia eikä julkinen performanssi.
Hei ja kiitos kommentistasi! Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että hyvesignaloinnissa piilee riski, jossa moraali alkaa näyttäytyä enemmän ulkoisena performanssina kuin sisäisenä arvopohjana. Tämä saattaa johtaa siihen, että aidot teot ja arjen moraalinen toiminta jäävät vähemmälle huomiolle, kun huomio keskittyy näkyviin eleisiin.
Olen samaa mieltä kanssasi myös siitä, että moraali näkyy ennen kaikkea arjen teoissa – siinä, miten kohtelemme muita ja toimimme silloinkin, kun kukaan ei ole katsomassa. Tuo huomiosi siitä, että moraalista viestimisestä on tullut lähes odotus, on todella osuva. Tuntuu, että hiljaisuus voidaan joskus tulkita jopa moraalin puutteeksi, mikä ei ole reilua eikä realistista.
Mielestäni on tärkeää pitää keskustelua yllä siitä, mitä moraalisuus todella merkitsee ja miten voimme tukea aidosti hyviä tekoja ilman, että ulkoinen viestintä tai signalointi syrjäyttää ne.
Minna