Suuri ikäero lapsilla – uhka vai mahdollisuus?

Nakuttelin otsikkoon yhden minulta ja meiltä eniten kysytyn kysymyksen. Jengi haluaa tietää, miltä tuntuu olla äiti ja isä, vanhempi, aikuisille pojille ja alakoululaiselle tytölle. He urkkivat, mikä on ollut hankalinta tai haastavinta, mikä on tuntunut ihanalta, miksi iltatähti kannattaa ja mitä kaikkea vanhemmuus eri ikäkausina on meille tarkoittanut.

Mies ja lapset kävelevät

Ensinnäkin heti alkuun haluan sanoa, että eniten tässä maailmassa olen kiitollinen lapsistani. Siitä, että olen ja olemme heidät saaneet. Jokainen heistä on ollut toivottu ja jokaisen kohdalla olen yllättynyt iloisesti – voi, mitä sieltä tulikaan! Toiseksi haluan mainita, että yksi elämäni parhaista päätöksistä on ollut antaa iltatähden tulla, jos on tullakseen. Ja meidän onneksemme hän tuli. Kolmanneksi muistutan, että kaksi ensimmäistä lasta, poikaa, ovat syntyneet yhden vuoden ja neljän kuukauden (kyllä, luit oikein, yhden vuoden ja neljän kuukauden) ikäerolla.

Lisään heti perään, että hulinaa, valvottuja öitä ja kaikenlaisia veljesriitoja on ollut ja koettu. Siinä ei ihan heti pohtinut kolmatta…

Poikien syntyessä olimme nuoria, minä esikoisen kohdalla 22- ja mies 24-vuotias. Vanhemmuus kaikkinensa oli uutta, ihmeellistä ja hämmentävää. Siihen totuttelu ja oman ”linjansa” löytämiseen meni melko pitkään. Vaikka alku oli raskas kahden vaippaikäisen kanssa, on poikien pieni ikäero kuitenkin ollut mahtava juttu vaippaiän jälkeen. Tyttären kohdalla tilanne oli toinen. Me vanhemmat olimme 34- ja 36-vuotiaita, esikoinen 12 ja keskimmäinen kymmenen. Minä olin suorittanut kaksi tutkintoani valmiiksi, saanut vakituisen työpaikan ja aloitellut väitöskirjaurakkaani. Asuimme mukavalla alueella, kivassa asunnossa, lähellä luontoa ja kaikkia mahdollisia palveluja. Meillä kaikilla oli järkeä päässä.

Muistan kuin eilisen seuraavat vaiheet iltatähti-tytön olemassa ololle: kaukaisen haaveeni, miehen suostuttelun, miehen epäilyn siitä, että olemme liian vanhoja moiseen touhuun, positiivisen raskaustestin (tai ne kymmenet testit, joilla vakuuttelin itselleni ja epäilevälle miehelleni, että totta se on), ensimmäisen ultran, toisen ultran, pojille kertomisen – heille uutinen ei alkuun ollut mieleinen – rakenneultran, johon pojat tulivat mukaan, synnytyksen käynnistymisen, ensiparkaisun ja sen, kun esikoinen otti hänet ensikertaa syliinsä. Keskimmäinen itki.

Voi Anna, minkä teit!

Olin varma kolmannesta pojasta, mutta jo rakenneultrassa näin, ettei jalkovälissä ollut mitään. Myöhemmin 4D-ultra vahvisti tiedon tytöstä. Alkushokin jälkeen veljet olivat täysillä mukana. He kysyivät päivittäin, koska vauva syntyy, he kokosivat vauvanhoitotarvikkeita ja he katselivat kasvavaa vatsaani. Kun sisko syntyi, he olisivat halunneet esitellä hänet välittömästi kaikille kavereilleen. Sitten he kisasivat, kumpi saa työntää vaunuja tai kylvettää vauvaa. He paijasivat, lauloivat, lukivat ja leikkivät. He valitsivat vaatteita. Iso ikäero poisti mustasukkaisuuden – ei kisattu samanlaisesta huomiosta, sylistä tai saamisista. Pikkusiskon kasvaessa heistä kasvoi suojelijoita. Sitä he ovat yhä edelleen, aikuisina.

Elias pitää Annaa sylissä

Äitinä ajattelen, että nämä liki kymmenen vuotta ovat olleet elämäni parhaita. Kysyn joskus itseltäni, voisinko kuvitella, ettei iltatähtityttöä olisi. En voisi. Olen kasvanut poikien äitinä vanhemmuuteen ja elänyt toisen vanhemmuuskauden tytön kanssa. Aikuisena. Samalla olen saanut olla kotona ja seurata poikieni kasvua teini-ikäisiksi ensimmäiset kolme vuotta tyttären syntymän jälkeen.

Muistan esikoisen sanat aina: ”Äiti, ihanaa, kun sä oot kotona!”

Myöhemmin hän on palannut tähän ja todennut, että kanssani on ollut hyvä kasvaa. Uskon, että kolme kotona vietettyä vanhemmuusvapaavuotta ovat tehneet tehtävänsä – olin kotona esikoisen pahimmat murkkuvuodet. Mieheni matkustaa työkseen paljon, ja olen äitinä ollut päävastuussa lasten hoidosta ja kasvatuksesta. Kun nyt asiaa hieman etäämmältä tarkastelen, olen siinä mielestäni onnistunut melko hyvin.

Mikä sitten on ollut haastavaa, mikä ihaninta?

Haastavaa on se, että sitä aloittaa kaiken ikään kuin alusta. Kaikki pitää opetella uudelleen, eikä yövalvomisiin meinaa tottua. Vaikka pojilla ja tytöllä on iso ikäero, se ei tarkoita, etteivätkö he joskus kisaisi vanhempiensa huomiosta. He kisaavat. Kunkin lapsen pitää saada huomiota ja tulla nähdyksi. Usein he ovat tarvinneet kaiken samaan aikaan, ja kaikki huutavat yhteen ääneen.

Ihaninta on ollut huomata pystyvänsä siihen, vanhemmuuteen ikään kuin kahdessa eri jaksossa. Ihaninta on ollut myös sanoa, että kyllä, kaikki lapset ovat samoista vanhemmista. Sitä kysytään usein ja joka paikassa. Me olemme selvinneet puolisoina ja perheenä. Siitä olen onnellinen, otettu ja kiitollinen. Ihanaa on ollut myös se, että vanhemmista lapsista on ollut paljon apua koko pikkusiskon eliniän.

He huolehtivat, hoitavat, kannustavat ja ennen kaikkea suojelevat. Molemmat omalla tavallaan.

Myös me vanhemmat olemme ”suorittaneet” vanhemmuutemme omin tavoin. Olemme uskaltaneet heittäytyä rooleihimme, olla omia persooniamme. Keskustelemme lastemme kanssa, katselemme heitä ihaillen ja kuuntelemme niin aikuisia poikiamme kuin alakouluikäistä tyttöäkin. Pyrimme läsnäoloon, tasapuolisuuteen ja turvallisuuteen. Käytämme päivittäin huumoria. Autamme, kannustamme ja  hermostumme. Kasvatamme. Kun olemme kaikki saman katon alla, minusta tuntuu, että olemme luoneet jotain suurta ja ihmeellistä.

Päivääkään en vaihtaisi pois. Tai no, ehkä muutaman.

Tähän on tultu.

Minna

Kommentit (4)
  1. Eija Kedonpää
    11.9.2021, 01:45

    Kiitos Minna kertomuksestasi. Aika hauskaa, että meidän perheen lasten syntymät ovat sikäli samat, että 1. ja 3. syntymillä sama väli. 1. ja 2. väli oli 2v 9 klo. Meillä poika,tyttö,poika. Ja meillä aloitus myöhemmin, olin 27v kun tulin äidiksi. Vanhemmilla lapsilla ihana lapsuus-sisarusaika ja kuopus pääsi mukaan mukavasti myöhemmin. Hänestä tuli mun ”väitöskirja”, sen ajatuksen jätin.
    Tärkeimmät minun ja mieheni saavutukset. Niin ihania lapsia ja oikein yhteiskuntakelpoisia vielä. Juniori oli hieno juttu, on pitänyt vähän nuorempana meitä vanhempia.

    1. Kiitos, kun luit! Kiitos myös kommentist – ihana trio teilläkin!
      Se tunne kantaa, kun voi katsella omiaan iloiten, liikuttua siitä, kuinka upeita lapsia onkaan saanut <3

      Minna

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *