Kamppailin itseni kanssa: jaksaisiko koota viikon parhaat kuvakollaasina blogiin vaiko eikö. Mutta koska a) olin ottanut viikon varrelta mukavista hetkistä kuvia ja b) minulla oli kivasti aikaa sunnuntai-iltapäivällä ruoan muhiessa uunissa, päätin tarttua tuumasta toimeen. Viikko on ollut työntäyteinen mutta (ehkä juuri siksikin…) mukiinmenevä: mielekästä hommaa, kiinnostavia harrastuksia ja iloisia kohtaamisia.
Viikonlopulla puuhasin kaikenlaista itselleni mielekästä eli ulkoilin, lenkkeilin, tein kummilastemme joulukalentereita, viivyttelin aamukahvilla, kävin treenaamassa kunnon hien pintaan ja illalla sängyssä katselin Koko Suomi leipoo -ohjelmaa – se on Suuren keramiikkakisan lisäksi yksi lempparini. Rentouttava ohjelma. Suosittelen.
Syksyisen viikon kohokohdat kuvina
Viikko on ollut syksyinen (otsikon mukaisesti): lehdet putoavat puista, on keltaista, on pimeää, tuulee, vihmoo, sataa ja välillä paistaakin. Onneksi. Lokakuu on ollut ihmeellisen lämmin ja hyvä. Jokivarsilenkillä ikuistin syksyisen kuvan pääkirjaston edustalta.Viimeistään silloin, kun pimeys laskeutuu, sytyttelen kotiin kynttilöitä. Tai no, narrasin. Toistaiseksi vain tämän yhden kynttilän. Viikonloppuna polttelin sitä myös päivällä, kun ulkona oli jotenkin niin harmaata.Työmatkalenkit ovat edelleen hyvinvointini peruskallio. Kävelen niin usein matkat töihin kuin ikinä voin. Usein neljästi viikossa. Yhteen suuntaan matkaan menee 48 minuuttia. Hyvällä sykkeellä. Yhtenä aamuna oli usva, sain sen joten kuten tallennettua kuviin…Tässä kaikki. Aina ei huvita, aina ei jaksa, aina ei motivoi lähteä salille tai muuhun treeniin. Kun sinne sitten kuitenkin lähtee, on aina tyytväinen päätökseensä. Aina. Niin tälläkin viikolla. Kokeilin lauantaina ensimmäistä kertaa hyroxia. Pärjäsin, jaksoin ja sain nostettua sykettä hyvin! Menen toistekin.Viisitoistavuotias leipoi halloween-suklaapiirakan lauantaina. Se maistui ja tuntui suussa mutakakulta, oli hieno ja maukas. Minä sen sijaan askartelin kummityttöjemme joulukalentereita into piukassa. Niistä tulee varsin kivat. Pitää vain luottaa prosessiin.Viisitoistavuotiaan kummityttönen on vasta seitsemän kuukauden ikäinen, joten hän saa lorupussin (jota toki voi kummankin sisaruksen kanssa ihmetellä ja lueskella vielä pitkään). Kontaktimuovin räpeltäminen ei ole tällaisen suuripiirteisen ihmisen hommaa, mutta siitäkin selvittiin. Viimeisenä olkoon tämä kuva itsestäni. Siihen liittyy ehkäpä tämän viikon uskomattomin ja ihanin juttu: minua on äänestetty vuosittain Vuoden opettaja -kunniamaininnan saajaksi ja kerran olen sen voittanutkin v. 2022. Tänäkin vuonna sain tämän viestin postiini. Minua on siis taas äänestetty (en tokikaan saanut titteliä, olen sen jo aiemmin saanut) perusteluin: ”Minna on inspiroiva luennoitsija, osallistaa opiskelijoita taitavasti myös etäyhteydellä luomalla turvallisen ilmapiirin, on selvästi innostunut omasta asiastaan ja alastaan ja on siinä asiantunteva. Minna on myös avulias ja ihmisläheinen, eikä ylläpidä turhaa valtasuhdetta (aikuis)opiskelijoihin huolehtien kuitenkin omista rajoistaan. Nöyrä kiitos. Itku tuli. Tuntuu, että teen jotakin työssäni oikein. Ja se on tärkeää.
