Talvisen viikon tunnelmia laidasta laitaan

Kolmas sairauslomaviikko lähenee loppuaan. Viikko on jälleen mennyt nopeasti, vaikka ei tekisi mitään sen kummempaa. Tähän viikkoon on mahtunut hyvin erilaisia hetkiä, erilaisia tunnelmia. Pääsääntöisesti on mennyt hyvin, olen voinut erinomaisesti ja minua on hymyilyttänyt usein, mutta kuoppaisuudeltakaan en ole välttynyt. Ajoittain minuun iskee ankeus. Tyhjyys. Tylsyys. Tyytymättömyys.

Päällimmäiseksi tunteeksi ilon tilalle vaihtuukin surkeus. Onko surkeus edes tunne? Onneksi on ollut talvenvalkoista ja valoisaa, olen kuunnellut yhden parhaimmista äänikirjoista ikinä ja kuntoutunut aikataulun ja ohjeistuksen mukaisesti. Kyllä se siitä.

Hymyilevä lumiukko

Mistä surkeus syntyy?

Koska on kiva lopettaa juttu iloisiin asioihin, aloitan ankeilla. Kohta meidän perheessämme on kaksi sairauslomalaista – miehen selkä joudutaan operoimaan ensi viikolla samasta syystä kuin minun kaularankani. Tässä päädyttiin myös kiireelliseen leikkaukseen jalan tuntopuutoksen ja pettämisen sekä liikkumishankaluuden vuoksi. Saamari! Ensin säälin, sitten ymmärsin, mutta lopulta minuun iski hieman lapsellinen ja primitiivinen tunne: enkö saa olla heikoimmillani edes joskus, edes pienen hetken, joka minulle on määrätty?

Taas minun pitää selvitä ja hoitaa ja jaksaa. Kun toinen on poissa pelistä.

Onneksi minulla on kolme ystävää, joille purin tätä tunnettani. Heistä jokainen kertoi sen olevan sekä inhimillinen että ”oikeutettu”. Kaikki heistä ymmärsivät. Yksi heistä, eriviisas ystävä, totesi minun olevan oikeassa, kun arvelin tunteeni taustalla olevan halun olla heti toimintakykyinen, mennä, tehdä ja tulla, kuten normaaliarjessa. Etten pohjimmiltani kestä sitä, etten voi tai pysty tekemään jotain. Heti leikkauksen jälkeen.  Ja siitä se triggeri sitten lähti, hän totesi. Jaoimme huonon päivämme, ja lopuksi hymyilin. Jos en muistanut sinulle sanoa silloin tätä ääneen, nyt sen sanon. Kiitos. Ja sydän perään.

Kukkakimppu pöydällä

Kun ääni ei kestänytkään vielä…

Seuraava kuoppa. Ääni. Joka vääjäämättä saa hienoisen kolauksen kaulan kautta tehdystä leikkauksesta johtuen. Ääni on kuntoutunut kivasti, ja pystyn puhumaan normaalisti, mutta pidempää julistusta se ei ihan vielä jaksa ja kestä. Tämän huomasin, kun pidin sovitusti yhden opintojakson opetuskerran alkuviikosta.

Jouduin toteamaan, että syystähän se sairausloma on minulle kirjoitettu.

Vaikeaa on. Kun haluaisi olla iskussa. Ja heti! Onneksi tämäkin surkeuttaja on ohimenevää.

Talvinen oksa huurteessa

Kaksi äänikirjaa viikossa

Tai ainakin melkein viikossa. Olen sairauslomani aikana lukenut nyt yhteensä viisi kirjaa, kuudes on meneillään. Olen pääsemässä kirja viikossa -tavoitteeseen. Ensimmäinen tämän viikon kirja oli Viisikoksi nimeämämme uuden kirjakerhomme valinta, Elizabeth Stroutin Kaikki on mahdollista, toinen kahden hengen kirjakerhomme valitsema Meri Valkaman Sinun, Margot.

Stroutin kirjaan en päässyt oikein sisälle, en saanut jutun juonesta riittävällä tasolla mielestäni kiinni. Novellimaisuus oli ihan jees, mutta henkilöhahmoja ja tapahtumia itselleni liikaa. Kirja oli kaunistelematon ja hyvin arkea ja arjen ankeutta kuvaava. Teoksessa kuvataan hyvin tunteita ja kaikkiaan kovin köyhää tunnelmaa. Kirjailijalla on havaintokykyä ja draamantajua, mutta sinänsä tarinat eivät ainakaan itseäni yllättäneet tai sykähdyttäneet.

Yksi ja puoli tähteä. Odotin paljon, hieman petyin.

Ja sitten aloitin Valkaman esikoisteoksen. En uskonut, että mikään kirja koskaan yltäisi Hanna Brotheruksen Ainoa kotini -teoksen tasolle, vain harvoin voin kirjalle viittä tähteä antaa. Nyt niin tein. Meri Valkaman teos on pysäyttävä, koskettava ja tunnelmallinen, yhteiskunnallisestikin merkittävä. Mieletön. Sen kerronta on taidokas ja etenee eri tasoissa. Kertomus avautuu kirjan edetessä, ja tuoksut, tunteet ja kosketukset voi miltei itse tuntea. Henkilöhahmot on rakennettu taiten, punainen lanka kulkee kirjan alusta sen loppuun. Niin väkeviä ovat rakkaus, ystävyys ja muistot. Teksti on sujuvaa ja soljuvaa. En ihmettele, että tämä on palkittu kaunokirjallinen teos. Viisi tähteä ja vahva lukusuositus.

Valo osuu ruokapöydän kukkiin ja seinän tauluun

Valoisia hetkiä, hyvää ruokaa ja nukuttuja öitä

Toistan itseäni: valo on ihmeellinen ja kantava voima. Ja tällä viikolla valoa on riittänyt pitkälle iltapäivään, yli päivällisajan. Siitä olen kiitollinen. Olen nauttinut lukuhetkistä sohvalla ja pitkistä lenkeistä pakkasaamuina. Olen kokannut Ruokaboksin antimilla tämän viikon ja saanut makustella ihan uudenlaisiakin makuja. Kerrassaan hyvä boksi!

Lisäksi on ihanaa, kun uni maistuu (se on toki koko ajan maistunut) ja on palauttavaa ja riittävää. Toipumisaikana tämä ei ole mitenkään itsestään selvää.

Olen nukkunut 7-9 tuntia yössä hyvin ja kokenut virkistyneeni, älykellokin kertoo samaa.

Viikon mukaviin hetkiin mahtuivat myös lapsen kanssa vietetyt iltahetket. Se, kun tiedusstelin pilke silmäkulmassa häneltä, tietääkö hän, mikä on käärme japaniksi. Moko-maki mato. Lapsen ilme, hänen kuultuaan superhyvän vitsini, on piirtynyt verkkokalvoilleni ja siitä minä ammennan vielä pitkään. Nauroimme yhdessä tätä kaksi päivää. Olen tosissani.

Tähän on tultu.

Minna

puheenaiheet oma-elama ystavat-ja-perhe ajattelin-tanaan
Kommentit (10)
  1. Tyylimurun Tiina
    15.2.2022, 14:07

    Ei sitä aina pysty olemaan pirteä. Ehkä se kuuluu elämään. Mieluummin tietenkin vähemmän kuin enemmän, sitä surkeutta. Ikäviä nuo sairaslomat, joka kerta.
    Kiva, että mukavia asioita löytyy ja paraneminen tapahtuu kun sen aika on .. eipä meitä ihmisiä luotu vain pötköttelemään ja olemaan. Tsemppiä siis!

    1. Kiitos! Se on juurikin näin. Onneksi tämä on väliaikaista ja edessä on varmasti monta mukavaa asiaa 🙂

      Minna

  2. Oikein paljon voimia sinne toipumisen keskelle! Onneksi tämä on vain väliaikaista.

    1. Kiito paljon! Näin se onneksi on, kaikesta selviää, se on yksi motoistani 🙂

      Minna

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *