Toivepostaus: Ihan tavallista arkea

”Ihan tavallista arkea” on aihe, jota minulta toivotaan ylivoimaisesti eniten. Ajattelen tämän johtuvan siitä, että tavallinen arki on kaikille ainakin jollakin tasolla yhteinen nimittäjä. Meillä jokaisella on ihan omat kiireemme, rutiinimme, kommelluksemme ja pienet ilonhetkemme, mutta pohjimmiltaan ne muistuttavat toisiaan: kun joku kertoo omasta sotkuisesta keittiöstään, hektisistä työ- ja kouluaamuista tai siitä, miten pestyt pyykit päätyivät kaappeihin vasta viidentenä päivänä, tunnemme yhteyden.

Arki tuo ihmiset samalle tasolle. Ja siksi se kiinnostaa enemmän kuin filteröidyt kuvahetket ja elämän huippuhetkistä kertominen. Arki saa meidät huokaamaan helpotuksesta – ai muillakin on tuollaista. Tavallisen arjen esiin tuominen on ikään kuin pieni vastalause kiiltokuvamaailmalle, ja se muistuttaa siitä, ettemme ole yksin kaaoksemme, kiireemme tai keskeneräisyytemme kanssa. Ja se, jos mikä, on varsin lohdullista.

Ihan tavallista arkea

Meidän arkemme ei ole täydellistä eikä erityisen järjestelmällistä. Sanoisin, että arkemme on rytmiä, toistoa, tuttuja ihmisiä ja kaavoja. Se on sitä, että kahvi ehtii jäähtyä ennen kuin sen saa juotua, pyykkikori on aina puoliksi täysi ja kalenterissa on enemmän tekemistä kuin tyhjyyttä.

Pidän siitä, että arjessa on jotakin turvallista ja tuttua mutta myös jokin (jatkuvasti) muuttuva elementti. Päivät toistavat itseään ja saavat toistaa itseään, mutta pidän erityisesti siitä, että aamut, päivät ja illat ovat edes hitusen toisistaan poikkeavia.

Tavalliseen arkiaamuun kuuluu yksi herätyskelloaan loputtomasti torkuttava aikuinen (se en ole minä!), yksi neljä huoneen ovella herätystä vaativa teini, loputonta jääkaapin ovella roikkumista ja ruoan vähäisyyden ihmettelyä. Arkiaamut ovat melkoista piiloleikkiä. Ne pitävät sisällään ruoan etsintää, sukkien etsintää, tiettyjen korvakorujen etsintää, sormikkaiden etsintää, koulukirjojen etsintää, avaimien, puhelimen ja tietokoneen laturin etsintää. Arkiaamuihin mahtuu myös melkoinen määrä ihmeellisiä asioita: aamupalapöydässä hämmästellään tekoälyn tekemiä videoita, kaupungin päätöksiä tai päätöksentekoa ja ajan kulkua. Lopulta kaikilla on kiire.

Ruokapuolella arkemme tarkoittaa sitä, että viikon ruokalista on teoriassa olemassa, mutta käytännössä päädymme syömään spagettia ja jauhelihakastiketta kolme kertaa viikossa, koska “se maistuu kaikille” ja koska kukaan meistä ei ole intohimoinen kokkaaja. Kun teen ruokaa, teen sitä niin paljon, että siitä riittää kahdeksi, jopa kolmeksi päiväksi. Spagetin lisäksi listalla ovat kana-riisi-systeemit, kasvissosekeitto, siskonmakkarakeitto ja lihapullat. Lasagnea teen viikonloppuisin, jos jaksan ja viitsin.

Vaikka olen keittiössä laiska ja mukavuudenhaluinen, haluan kuitenkin noudattaa terveellistä ravitsemusperiaatetta ja teen ruoat ja salaatit tämän tahtotilani mukaan. Aina. Paitsi niinä päivinä, kun on pakko tyytyä eineksiin. Ja silloinkin raapaisen jonkin salaatin tai raasteen annoksen kylkeen.

Siivouspäivä taas on kaunis ajatus, joka toteutuu lähinnä silloin harvoin, kun joku on tulossa kylään. Silloin saan ja saamme jostakin supervoimat, ja tavarat siirtyvät omille paikoilleen, laatikoihin ja hyllyille – ja jos ollaan rehellisiä, myös romukaappiin. Se on sellainen kaappi, johon sullotaan kaikenlaista tavaraa piiloon katseilta. Aiemmin panostin siivouspäiviin, nykyään siivoilen vähän joka päivä, jolloin ympäristö pysyy kivasti siistinä pidempään. Ja nykyään meillä käy kerran kahdessa viikossa siivooja, mikä on ollut oiva ratkaisu helpottamaan ja selkeyttämään siisteyspolitiikkaamme. Mikähän siinäkin on, että ennen siivoojaa pitää kuitenkin vähän siivoilla…?

Työarkeni on suurimmaksi joustavaa ja itseohjautuvaa. Hyvinkin vaihtelevat työpäivät suunnittelen ja allakoin melko tarkoin, mutta kömmähdyksiltä tai sattumilta en voi siltikään välttyä. Omaa suuripiirteistä toimintaani kuvaa hyvin seuraava tapahtumaketju:

On perjantai, ja olen allakoinut viikon viimeiseksi työtehtäväkseni nuorille suunnatun, hankkeessa laaditun palapelin laatimisen. Kun palapeli on valmis, tulostan sen ja alan etsiä laminointikonetta. Löydän masiinan ja asettelen sen postitushuoneen täynnä olevalle tasolle, paperit ja laminointimuovit laitan viereisten paperiroskisten päälle. Kaikki menee periaatteessa kivasti, mutta kun alan muovittaa laminoitavia papereita, luiskahtaa ensin laminointimuovi paperinkeräykseen (lukossa olevat roskikset) sen ainoasta, kapeasta ”postiluukusta” sisään. Sitten seuraavaksi sinne luiskahtaa paperi, joka piti laminoida. Avainta minulla ei tietenkään ole. Joudun aloittamaan alusta. Tulostamaan, laminoimaan, leikkaamaan. Osaa jää silti tekemättä, sillä laminointikelmut loppuivat. Niitä pitää tilata lisää.

Tavalliseen arkeeni mahtuu lukuisia vastaavia tilanteita (sekoilua) eri konteksteissa. Harrastushässäkässä saatan katsoa kellonajat väärin, kuntokeskuksen väärin tai buukata tuplasti. Kauppareissulla unohdan täyden ostoskorin irtokarkkihyllyjen edustalle, ja kassalle päätyvät vain karkit. Joskus lähden vääränä päivänä hammaslääkäriin, toisinaan haen postipakettia aivan väärästä noutopisteestä. Arkiset siirtymät saattavat olla liian tiukkoja, aikataulu mahdoton.

Mutta silti sujuu ihan kivasti! Koska pääasiassa kaikki etenee jonkinlaisen suunnitelman puitteissa. Tavallisen arjen kontekstissa.

Tähän on tultu.

Minna