Voisiko uhriutumisen aika olla vihdoin ohi?
Uhriutuminen on aiheena helposti hiukan triggeröivä. Monet kokevat, että puhe uhriutumisesta on uhrien ja heidän kokemustensa mitätöintiä.
Haluan heti sanoa, etten kiistä enkä vähättele uhriutta sinänsä. Ihminen voi – totta tosiaan – olla monella tavalla uhri: rikoksen, onnettomuuden, kiusaamisen, hyväksikäytön tai muun törkeän kohtelun. Toivon sydämestäni, että kaikki uhrit saavat asianmukaista apua, tarkoittaa se sitten sairaanhoitoa, oikeuden päätöksiä tai muunlaista yhteiskunnan tukea. Tähän voi myös sisällyttää ympäröivien ihmisten avun ja myötätunnon.
Entä se uhriutuminen sitten? Toisin kuin uhrius, joka ei ole valinta, uhriutuminen on toimintapa ja samalla asenne, jota ympäröivä kulttuuri ruokkii. Siinä, missä uhri on tullut sysätyksi johonkin erittäin negatiiviseen, mistä hän todennäköisesti haluaisi kiihkeästi pois, uhriutuja käyttää negatiivisuutta välineenä.
Uhriutujakin usein pyristelee kohti jotakin sellaista, minkä hän näkee arvokkaaksi. Hän voi haluta huomiota, hyväksyntää, myötätuntoa, valtaa tai tärkeäksi kokemaansa muutosta. Hänen kohdallaan ei kuitenkaan ole kyse siitä, että hän haluaisi pahasta pois, vaan hän haluaa käyttää pahuuden esille nostamista työkaluna tavoitteidensa saavuttamiseen. Ero saattaa kuulostaa pieneltä mutta on olennainen, koska se on samalla ero vilpittömyyden ja myrkyllisyyden välillä. Siinä, missä uhri tarvitsee apua, uhriutuja tavoittelee valtaa ja hakee skandaaleja.
Olen aikoinani postauksessa ”Kaikesta loukkaantumisen jalo taito” – jonka otsikko jo määrittelee uhriutumisen luonnetta – kuvaillut uhriutumisen ilmapiiriä näin:
Kriittisyys nähdään juuri vääryyksien kaiveluna. Teräväpäisin on se, joka saa osoitettua pienimmän asian sikamaiseksi vääryydeksi. Oikeimmalla asialla liikkuu se, joka saa paljastettua suurimman sankarin kuvottavaksi kähmijäksi.
Loputon väitettyjen vääryyksien ympärillä pyöriminen ei ole tehnyt maailmasta parempaa paikkaa. Näin uskallan väittää.
Todellisten, merkittävien vääryyksien korjaaminen – vaikkapa juuri uhrien auttamisen muodossa – on ollut olennainen osa oikeudenmukaista yhteiskuntaa. Itsetarkoituksellinen mikroskooppisten vääryyksien jahtaaminen ja loputon mielipahassa piehtarointi ei sen sijaan ole vienyt asioita parempaan suuntaan. Sekin on saattanut toki tuottaa jotakin hyvää, kuten lisätä tietoisuutta joistakin ilmiöistä. Samalla se on kuitenkin luonut kulttuuria, jossa uhriutuminen on hyve ja ihmiset hiipivät varpaillaan huolestuneina siitä, että he saattavat vaikka vahingossa tehdä jonkin hirveän synnin, joka sitten nostetaan tikun nokkaan. Samalla ilmapiiri on kielteisyyden ja ahdasmielisyyden läpäisemä. Takakireys esiintyy tiedostavana viisautena.
Yksi uhriutumisen kulttuurin kenties vakavimmista haittavaikutuksista on ollut se, että uhriutujille on myönnetty jonkinlainen veto-oikeus. Asettumalla uhripositioon on voinut varata itselleen oikeuden päättää, mikä on totta ja miten asiasta saa puhua. Samaan pakettiin on kuulunut myös oikeus hiljentää ”väärällä puolella” olevat keskustelijat. Tämä puolestaan on jossakin määrin tölvinyt jo silkkaa sananvapautta ja keskusteluilmapiirin avoimuutta.
Olisiko tunnelin päässä kuitenkin valoa? Olen onnekseni nähnyt joitakin pilkahduksia. On nimittäin havaittavissa – ellen sitten toiveajattele – että yhä useampi uskaltaa kyseenalaistaa uhriutumista ja sanoa ääneen sen, että eiköhän tämä alkaisi jo riittää.
Lauantaina 7.3. TPS pelasi Ilvestä vastaan With Pride from Turku -teemaottelun, jossa yksi TPS:n pelaajista pelasi muista pelaajista poiketen tavallisessa pelipaidassa Pride-teemaisen paidan sijaan. Oman ilmoituksensa mukaan hän teki tämän vakaumuksensa ja mielipiteensä takia. Odotetusti tässä havaittiin vääryys, joka luonnollisesti uhkasi tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta ja koko joukkuetta ja ehkä ylipäätään urheilua. Kuinkas muuten.
En ole varma, ilmoittautuiko teolle yhtään suoranaista uhria, ainakaan kovin julkisesti. Myötäloukkaantumisen välityksellä uhriutumisen ja vääryyksien kokemisen ilmapiiri oli joka tapauksessa vahvasti läsnä. Jos tilanne olisi edennyt sillä kaavalla, jolla sen saattoi pelätä etenevän, kyseinen pelaaja olisi saanut kenkää ja joukkue ja kaikki asiaan etäisestikin liittyvät tahot olisivat olleet rähmällään joka suuntaan pyytämässä anteeksi kaikilta.
Mutta kuinka oikeasti kävi? Kävi niin, että pelaaja sai pitää vakaumuksensa ja paikkansa joukkueessa eikä ketään canceloitu. Kävi jopa niin, että muutamat niistä, jotka olivat valppaina paidan kokoisen vääryyden äärellä heristämässä sormea enemmän kuin isosti, kohtasivatkin itse kritiikkiä. (Tästä sitten saatiin jo syy sille varsinaiselle uhriutumisellekin – mutta se on toinen tarina.)
Juuri tämä – ei siis tämä nimenomainen tapaus vaan sen osoittama hienoinen ilmapiirin tervehtyminen – tuikkii minun silmissäni valona tunnelissa. Työsarkaa on silti yhä. Olen viimeksi pari kuukautta sitten kirjoittanut siitä, miten esimerkiksi mielipahalla ja siihen liittyvällä anteeksipyytämisen paineella manipuloidaan edelleen niin yksittäisiä ihmisiä kuin organisaatioitakin.
Yhtä kaikki ehkäpä jatkuva uhriutuminen ja siihen liittyvä vääryyksien kaivelu ja varpaillaan hiipiminen alkavat viimein väistyä? Ehkä jatkossa tulee taas olemaan enemmän liikkumavaraa ja tilaa myös myönteisille asioille? Kenties uhrienkin ääni tulevaisuudessa kuuluu taas oikeiden uhrien äänenä – ei uhriutujien väsymättömänä valituskuorona?
Uhriutuminen ja sen edessä pokkuroiminen ovat kaiken muun lisäksi karnevalisoineet aitoa uhriutta. Toivottavasti sekin on asia, joka korjaantuu, ja uhrius nähdään jatkossa terveemmässä ja realistisemmassa valossa – kuten se ilman muuta ansaitsee tulla nähdyksi.
Lämpimin terveisin
Rouva R
P.S. Facebookissa sinulla on mahdollisuus seurata ja kommentoida blogin kirjoituksia. Sieltä voit myös lukea kommenttejani joihinkin ajankohtaisiin aiheisiin, jos sellainen kiinnostaa!