Kaikesta loukkaantumisen jalo taito

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, millaisia ongelmia näen nykyisessä asenne- ja keskusteluilmapiirissä. Täytyy myöntää, että nykyään huokaisen hengessäni joka kerta, kun luen – usein tietyistä toistuvista näkökulmista – kirjoituksia siitä, miten kaikki käyttäytyvät väärin, kommentoivat vääriä asioita väärillä termeillä ja miten ylipäätään koko ympäröivä kulttuuri on loukkaava.

On ollut tiettyjä teemoja ja ilmiöitä, joista mainittakoon vaikkapa me too ja kehopositiivisuus. Kumpaakaan vastaan minulla ei periaatteessa ole mitään ja ydinsanoma lienee sekä tarpeellinen että asiallinen. Kuitenkin se, millaisia muotoja tällaiset ilmiöt helposti ottavat, ei vaikuta sen enempää tarpeelliselta kuin aina asialliseltakaan.

Me too levisi aikanaan kuin kulovalkea. Tiettyyn rajaan asti se, että on osattu tuoda ilmi nykyisen, näennäisesti tasa-arvoisen kulttuurin yhä vallitsevia epäkohtia, on ollut hyvä asia. Se raja on vain minun nähdäkseni ohitettu kaasu pohjassa ja side silmillä.

Vaikuttaa siltä, että on erityinen ansio kaivaa esiin mahdollisimman suuri määrä epäkohtia. Kun tuo esiin törkyisiä puheita ja kaikenlaista naisiin kohdistuvaa inhottavaa käytöstä, ei tarvitse säästää historian hämäriä eikä edes vainajia, jotka eivät enää voi puolustautua. Sitten vakuutellaan, miten tavattoman tärkeää on, että tällaista keskustelua käydään.

Tätä tärkeyttä olen aiemminkin kyseenalaistanut, enkä ole muuttanut mieltäni. Voi hyvinkin olla tärkeää tuoda ilmi epäkohtia, mutta suoranaisen vääryyksissä rypemisen tärkeys ansaitsee jo kysymysmerkin peräänsä. Ainakin haluaisin tietää, että jos on kovin tärkeää kaivaa pohjamutia myöten esiin kaikki kamala, uudestaan ja uudestaan, niin mitä hyvää tästä seuraa ja kenelle.

Esimerkkejä rypemisestä on saatu runsaasti myös kehoasioissa. Silmiini pisti jokin aika sitten, kuinka eräs somepersoona oli koonnut yhteen saamiaan, paljolti ulkonäköön kohdistuvia kommentteja – siis juuri niitä negatiivisia ja ilkeitä, suoranaisen törkeitäkin. En halua vähätellä kommenttien aiheuttamaa mielipahaa, mutta silti tuo somepersoonan julkaisema törkeyksien kollaasi hämmensi minua. Vaikken seuraa häntä säännöllisesti, sen verran olen lukenut hänen saamiaan julkisia kommentteja, että tiedän niiden olevan suurelta osin myönteisiä ja jopa ylistäviä.

Kun muiden viesti on hyvin usein ollut, että sä olet upee, mistä tulee tarve korostaa juuri sitä, kuinka kamalasti ja pahasti on sanottu? Miksi tämä on se asia, jota halutaan tuoda erityisesti esiin?

En tarkoita tällä puolustella loukkaavia kommentteja. Törkeä käytös on törkeää käytöstä ja sellaisenaan tuomittavaa. Kaikkeen ikävään kynsin hampain takertuminen ei silti ole mielestäni järin suositeltava elämänasenne tai edes hyvä keskustelunavaus.

Ymmärrän silti, miksi asian voi nähdä toisinkin. Nykyinen keskusteluilmapiirihän suorastaan ohjaa meidät ajattelemaan toisin! Kriittisyys nähdään juuri vääryyksien kaiveluna. Teräväpäisin on se, joka saa osoitettua pienimmän asian sikamaiseksi vääryydeksi. Oikeimmalla asialla liikkuu se, joka saa paljastettua suurimman sankarin kuvottavaksi kähmijäksi.

Ihmekös tuo, että myös keskustelu kehoista ja siitä, miten niitä saa ja ei saa kommentoida, on vähitellen ajautunut nykyiseen pisteeseensä. Monikin on ääneen pohtinut, että olisi parempi, kun kukaan ei sanoisi kenenkään ulkonäöstä koskaan mitään. Ei edes niitä positiivisia asioita, kun nekin voivat jonkun mielestä olla negatiivisia tai ainakin herättää ristiriitaisia tunteita.

Ei tähän ole silti mielestäni ajauduttu pelkästään siksi, että vääryyksien osoittelu ja niissä piehtaroiminen on päivän sana. Onhan se lisäksi tavattoman houkuttelevaa! En usko, että sattumalta juuri me too ja kehopositiivisuus ovat ajautuneet siihen suuntaan, että vääryyden kokemuksia ladotaan valtaviksi keoiksi ja tanssitaan niiden ympärillä. Nehän ovat molemmat aiheita, joiden tiimoilta on todella helppo löytää sellaisia kokemuksia!

Kuka nainen ei milloinkaan olisi kokenut vähääkään asiatonta kohtelua? Kenelle ei teini-ikäisenä ole joku setä jutellut rasvaisia tai kuka ei ole koskaan ollut yli-innokkaan iskuyrityksen kohteena? Kuka ei ikinä ole työelämässä saanut osakseen epämiellyttävää kohtelua, joka on vaikuttanut liittyvän omaan sukupuoleen?

Sama juttu ulkonäön suhteen: Kenelläpä ei olisi omaan ulkonäköön liittyen sitä jotakin juttua, jonka osalta muiden kommentit ovat aiheuttaneet mielipahaa? Jotakuta on haukuttu koulussa läskiksi, toinen on aina saanut kuulla suurista etuhampaistaan tai ulkonevista korvistaan. Joku on kokenut, että rinnat, suuret tai pienet, ovat hankaloittaneet elämää siitä päivästä lähtien, kun ensimmäinen ikätoveri on huomannut niiden olemassaolon.

Jos saisin arvata, seuraava ilmiö voisivat olla vaikkapa valtaa väärin käyttävät esimiehet – tai paskat pomot, jos niin epäkorrekti kielenkäyttö sallitaan. Tästä voisi hyvinkin saada seuraavan yleisen mielipahan pyörteen aikaiseksi, koska hei, kenellä ei ole asiasta mitään kokemusta?

Onhan näitä. Juuri siksi uskonkin, että vääryyksissä rypemisen pyörre imaisee herkästi mukaansa. Elämään ja arkeen mahtuu paljon pientä mielipahaa, ja toisinaan vähän suurempaakin. Kun lähdemme mukaan tiettyihin ilmiöihin kertomalla, mikä kaikki on pahoittanut mielemme, ja saamme vahvistusta ja myötäelämistä muilta, se tuntuu parhaimmillaan voimaannuttavalta.

Eikö tämäntyyppisessä voimaantumisessa ole kuitenkin kitkerä sivumaku? Sehän lähtee äärettömästä negatiivisuudesta; siitä, että pahat ja huonot asiat seulotaan kaiken muun joukosta, nostetaan esiin ja ravitaan sekä omaa että yleistä mielipahaa. Samalla jää kokonaan kertomatta – ehkä myös muistamatta? – että vaikka somessa on huudeltu ilkeitä kommentteja, suurin osa kohtaamisista muiden kanssa on ollut asiallisia. Että vaikka erilaiset naisvartalot eivät tuntuisi olevan riittävän monipuolisesti esillä mediassa, sitä on itse kehoineen todennäköisesti useammin mahtunut porukkaan mukaan kuin ollut mahtumatta.

Tilanteisiin, jotka omasta mielestäni ovat ehkä kaikkein hölmöimpiä, ajaudutaan, kun ei tyydytä vain loukkaantumaan vaan myös myötäloukkaannutaan erittäin herkästi. Parhaimmillaan siltä ihmisryhmältä, jonka joku sensitiivinen henkilö kokee olevan loukkauksen kohteena, ei edes kysytä, loukkaantuivatko he. Mielipahan pyörä on jo pyörähtänyt liikkeelle, ja nykyisessä somemyllytyksessä sitä seuraa herkästi anteeksipyytely ja suoranainen itsesensuuri. Anteeksi nyt kauheasti, miten tällainen lipsahtikin, irtisanoudumme täysin rasismista, transfobisuudesta, kolonialismista ja amisten halveksimisesta ja varmuuden vuoksi poistamme itse kaiken materiaalin, joka voisi mahdollisesti loukata jotakuta.

Tällaisena aikana kaikenlaista toksisuutta nähdään vähän joka puolella. Voisi kuitenkin kysyä, eikö juuri loputon loukkaantumisen kehä ole toksista – oikein supermyrkyllistä?

Kuten jo sanoin, muiden tahallinen loukkaaminen törkeillä kommenteilla ei tietenkään ole hyväksyttävää. Toisaalta en näe mitään mieltä siinäkään, että kaikkinainen mielipahan välttäminen saa suhteettoman suuren roolin julkisessa keskustelussa. Se, mistä kaikesta voi loukkaantua – tai etenkään se, että kaikesta voi loukkaantua – ei saisi loputtomasti määritellä sitä, miten voi elää ja mistä saa keskustella. Jos niin annetaan tapahtua, käsissämme on alati pienenevä kehä, jonka sisään ei lopulta mahdu juuri kukaan eikä juuri minkäänlainen keskustelu.

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuvat Gerd Altmann/CC0/Pixabay (ylempi) ja Fábio Almeida de Oliveira Adônes/CC0/Pixabay (alempi)