Viisi nykyajan harhakäsitystä, jotka aiheuttavat turhaa mielipahaa
Kärsimys voi kummuta ulkoisista olosuhteista tai ihmisen omassa kehossa tapahtuvista asioista. Väkivaltainen, turvaton tai epävakaa ympäristö ja lukuisat sairaudet, jotka voivat runnella kehoa ja mieltä, ovat omiaan aiheuttamaan kärsimystä. Nämä ovat asioita, joihin voi joskus vaikuttaa muttei läheskään aina. Näiden lisäksi on olemassa eräs kärsimyksen lähde, joka on lähes ehtymätön mutta joka samalla on oman vaikutusvaltamme piirissä: omat käsityksemme ja odotuksemme; ajatuksemme siitä, miten maailma toimii ja miten elämän kuuluisi mennä.
Nähdäkseni nykyajassa on joitakin yleisiä ajatteluvirtauksia, jotka vaikuttavat huomattavan monen ihmisen elämään huomattavan paljon. Esimerkiksi yksilökeskeisyys ja älylaitteiden tukema ja tuottama lyhytjänteisyys ohjaavat ajattelua merkittävästi, samoin kuin vuosikymmenten aikana omaksuttu ajatus yhteiskunnan hyvinvointilupauksesta. Kaikki mainituista asioista eivät ole pahoja tai vääriä. Näistä on kuitenkin kummunnut myös sellaisia ajatuksia ja odotuksia, jotka eivät mielestäni tue hyvinvointia vaan ovat omiaan aiheuttamaan mielipahaa ja jopa sitä kärsimystä – turhaa ja vältettävissä olevaa sellaista.
Käyn tässä läpi muutaman aika yleisen mutta omasta mielestäni hataralla pohjalla olevan ajatuksen.
Vaatiminen on pahasta
Jo pitkään autoritäärisestä johtamistyylistä on puhuttu vanhentuneena asiana ja virheenä. Samoin jo kauan on arvosteltu sellaista opetusta ja koulutusta, jossa opettaja kertoo, mitä pitää oppia ja oppilaat pänttäävät sen päähänsä ja sitten heitä testataan ja kuulustellaan. On korostettu enemmänkin asioita kuten vuorovaikutusta ja itseohjautuvuutta.
Myös muilla elämän osa-alueilla käskemistä, vaatimista ja edellyttämistä kuvataan nykyään ikävänmakuisena, jopa henkisesti väkivaltaisena toimintana. Kyseinen asenne on alkanut valua jopa siihen, miten ihmiset suhtautuvat eläimiin. Nykyään kyseenalaistetaan paljon, saako edes eläimiä käskyttää tai rajoittaa mitenkään.
Todellisuus ei kuitenkaan ole muuttunut niiltä osin, että itse elämä usein vaatii meiltä asioita. Jos aiomme selvitä peruskoulusta, tietyt asiat yksinkertaisesti pitäisi osata. Työelämässä tietylle tasolle pitää yltää, jotta tuotamme työnantajalle riittävästi arvoa ja meidät kannattaa pitää töissä. Yksityiselämässäkin meidän pitää useimmiten suoriutua edes jostakin, esimerkiksi hallita vähintään alkeelliset käytöstavat, jos haluamme ylläpitää ihmissuhteita.
Ylipäätään on asioita, jotka vain pitää tehdä, jotta ongelmia ei seuraisi meille eikä muille. Asioiden esittäminen mahdollisimman tylysti ja alistavasti ei tietenkään ole itsetarkoitus. En silti näe pelkästään myönteisenä sitäkään, että asiat, joiden taustalla todellisuudessa on vaatimus, esitetään niin pehmeästi ja höttöisesti, että varsinainen tavoite hämärtyy.
Se, että suoraan ja selkeästi sanotaan, että tuolla on maali ja siihen pitää osua, voi tuntua tylyltä ja herättää vastustusta. Samalla se on kuitenkin selkeää – ja selkeys on usein myös reiluutta.
Esimerkiksi Suomen Pisa-tulosten romahdus ja nuorten vaikeudet sopeutua työelämään puhuvat omaa karua kieltään siitä, kuinka hyvin vaatimusten ääriviivojen pehmentäminen ja sumentaminen on toiminut – ei siis kovin hyvin.
Aina ei ole vaihtoehtoja ja joskus vain pitää tehdä, ja joku voi sen sanoa ääneenkin. Tämän sisäistäminen ei ole nykyäänkään vahingollista vaan ihan päinvastoin.
Pitää olla viihdyttävää ja helposti omaksuttavaa
Tämä kohta on helppo liittää aiemmin mainittuun opetukseen ja koulutukseen. Opettajille ei liene vieras (sanaton) vaatimus, että opetus ei saisi olla tylsää vaan kaikki pitäisi pukea mahdollisimman viihdyttävään ja helposti omaksuttavaan muotoon. Mikäs siinä, silloin kun tämä on kohtuudella mahdollista. Kaikki asiat eivät kuitenkaan ole hauskoja ja helppoja, ja sellaistenkin asioiden kanssa pitäisi jaksaa olla tekemisissä.
Läheiseni kuuluu harrastusporukkaan, jonka Whatsapp-ryhmässä joku jakoi ohjeet yhteisessä harrastustilassa toimimiseen. Ohje ei mahtunut yhteen eikä kahteen virkkeeseen muttei ollut myöskään mikään useamman A4:n mittainen manuaali. Ensimmäinen vastaus oli: ”V*ttu pitäisikö tuollainen jaksaa lukea?” Tähän joku muu oli kommentoinut, että ellei ohjeita kykene lukemaan, harrastustilasta voi pysyä pois. Tämä kommentti oli nähdäkseni ihan paikallaan.
Ellei aikuinen ihminen – ja ikätason huomioiden lapsikin – kykene millään lailla keskittymään myös vähemmän viihdyttäviin asioihin, vika ei ole näitä asioita esittävässä tahossa vaan ihmisessä itsessään. Vaikka älylaitteiden aikakausi voi ohjata meidät kuvittelemaan muuta, elämä ei ole pelkkä TikTok-videoiden sarja eikä kaikkia asioita voi eikä pidä esittää hauskasti dramatisoituina videoklippeinä, ei edes kuvina.
Joskus pitää vain jaksaa keskittyä. Ellei jaksa, pitää ymmärtää, että tämä on kehityskohta omassa itsessä eikä virhe maailmassa. Usein vieläpä ne kaikkein tärkeimmät asiat ovat juuri niitä, jotka vaativat keskittymiskykyä.
Tärkeintä on hyvä fiilis
Olen useita kertoja elämässäni törmännyt seuraavaan asetelmaan: joku tekee jotakin selkeästi – joskus jopa törkeästi – väärin, ja kun joku toinen huomauttaa asiasta, hän on tarinan roisto, ei se väärintekijä.
Olen esimerkiksi ollut tilanteessa, jossa asiakas odotutti minua varsin pitkään, kun hän oli luvannut tulla hakemaan varaamansa tuotteen. Kun asiakasta ei vain alkanut näkyä, soitin perään. Kävi ilmi, että asiakas oli sittenkin löytänyt tuotteen muualta. Tämän hän kertoi iloisesti, ei mitenkään pahoitellen. Kun kysyin, tuliko mieleen ilmoittaa asiasta minulle, joka odotin edelleen häntä paikalle valmiin tuotteen kanssa, asiakas selvästi pöyristyi minun käytöksestäni.
Ei tietenkään ole pelkästään nykyajan ilmiö, ettei siitä välttämättä ilahduta, kun joku ottaa esiin jotakin ikävää. Kyllähän se on inhimillistä, ettei ikävien asioiden käsittely tunnu kivalta, ja kukapa ilahtuisi saadessaan moitteita? Mielestäni nykyaika on tuonut tähän ilmiöön kuitenkin uuden sävyn. Ikään kuin ei aidosti ymmärrettäisi, että virheistä ja huonosta käytöksestä huomauttaminen on oikeutettua. Ikään kuin ajateltaisiin, että aina ja kaikessa tärkeintä on pitää tunnelma kevyenä ja kaikkien fiilis hyvänä, vaikka se tarkoittaisi asioiden lakaisemista maton alle.
Väitän, että ei niin kovin kauan sitten oli vielä aika, jolloin suurin osa ihmisistä ymmärsi, että on asioita, jotka ovat tärkeämpiä kuin kiva fiilis. Tällaisia ovat olleet esimerkiksi lupausten pitäminen, sovitun noudattaminen ja ylipäätään ryhdikäs ja vastuullinen käytös.
Taas tekisi mieli hieman syyttää älylaitteita. Ne tekevät helpoksi lupailla kaikenlaista ja sitten ehkä pitää se tai ehkä ei, miltä nyt sattuukin tuntumaan. Toinen ihminen jonkin toisen älylaitteen takana ei välttämättä tunnu edes todelliselta. Paitsi sitten, kun hän harmistuneena laittaa viestiä tai soittaa ja kyselee annettujen lupausten perään. Sitten hän on todellinen – ja kovin ikävä.
Nykyäänkin olisi paikallaan ymmärtää, ettei kaikessa ole tärkeintä se, että itsellä on kivaa. Jos joku aiheellisesti ja oikeutetusti ottaa esiin jotakin ikävää, ehkä jopa moittii sinua, hän ei ole siinä se ongelma. Ei edes sitten, vaikka tulisi paha mieli.
Omilla valinnoilla ei saa olla ikäviä seurauksia
Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa on totuttu siihen, että jos sairastut, sinut hoidetaan – myös siinä tapauksessa, että olet koko ikäsi keskittynyt sabotoimaan omaa terveyttäsi. Täällä on totuttu myös siihen, että ihmisiä suojellaan jo lainsäädännön tasolla kattavasti heidän omilta virheiltään. Markkinoilla saa esimerkiksi olla vain tuotteita, jotka ovat turvallisia myös siinä tapauksessa, että niitä käytetään typerästi. Jos joku kuitenkin onnistuu käyttämään jotakin tuotetta liian typerästi ja telomaan itsensä tai rikkomaan laitteen, ensimmäinen kysymys on, miten tällaisia voidaan myydä.
Se, että yhteiskunta ympärillämme on turvallinen myös muille kuin fiksusti toimiville henkilöille, ei ole sinänsä huono asia mutta siihen liittyy ikäviä lieveilmiöitä.
Sähkön hinnat eivät paljonkaan vedä suuta hymyyn, ja jossakin vaiheessa ne vetivät vielä vähemmän. Silloin, kun hinnoissa oltiin pahimmalla katastrofitasolla, mediasta sai lukea tarinoita ihmisistä, jotka olivat määräaikaisilla sopimuksilla kiinnittäneet sähkön hinnan useampaan kymmenen senttiin ja sitten jonkin ajan päästä pettyneet karvaasti. Pettymys oli ymmärrettävää. Se ei ollut, että monien mielestä tämä tuntui olevan jonkun muun kuin heidän itsensä vastuulla.
Vastuuta koetettiin ulkoistaa muun muassa kummastelemalla, ettei määräaikaisesta sopimuksesta voikaan irrottautua. Hyvänen aika, eikö tekemänsä sopimus pitäisi lukea ja ymmärtää sen molemminpuolinen sitovuus? Samoin siitä saatettiin olla käärmeissään, että joku taho oli ylipäätään antanut tehdä moisen sopimuksen ja saattanut jopa aktiivisesti edistää sen tekemistä. Ikään kuin oikeustoimikelpoisen henkilön toimintaa pitäisi jatkuvasti valvoa ja rajoittaa ja ikään kuin sähkön myyjätaho ei saisi koettaa aktiivisesti myydä tuotettaan. Samalla logiikalla varmaan kaikki mainonta pitäisi kieltää.
Sellaiseenkin tapaukseen olen törmännyt, että henkilö oli ostanut auton ja sitten tilanne markkinoilla oli muuttunut niin, että auton arvo käytännössä romahti. Arvatkaapa mitä? Oikein arvattu: syy oli muissa ja jonkun olisi pitänyt estää vapaata kansalaista tekemästä autokauppaa tai ainakin ottaa sen realisoituneet riskit kontolleen.
Vaikkei ole väärin odottaa kehittyneeltä yhteiskunnalta tiettyjä asioita, ei ole perusteltua olettaa, että se suojelee loputtomasti ihmistä häneltä itseltään. Tällainen suojelu ei siksikään olisi hyvä asia, että käytännössä se tarkoittaisi vapauden merkittävää rajoittamista.
Elämästä ja elämänhallinnasta jokaisen kannattaisi sisäistää vähintään nämä asiat: Sinulla on paljon itseesi ja omaan elämääsi liittyvää vastuuta. Vastuu tarkoittaa sitä, että valinnoillasi voi olla seurauksia ja jotkin niistä seurauksista voivat olla ikäviä.
Kaikki herkkyydet ja erityisyydet pitää ottaa huomioon
On myönteinen asia, että huomioidaan erilaisuus. Kaikki eivät ole keskikokoisia, valkoihoisia, terveitä heteroja, eivätkä kaikki ulkoisista seikoista riippumatta reagoi kaikkeen samalla tavalla. Se, että tämä tiedostetaan, tekee maailmasta paremman paikan. Valitettavasti tämä näyttää kuitenkin olevan myös asia, jossa voidaan mennä liian pitkälle.
Yksi median kestoaiheista on henkilö, jolla on vamma, sairaus, erityisherkkyys, ominaisuus tai taipumus, jota ei ole huomioitu aina ja kaikkialla. Usein tällaisten henkilöiden puheenvuorot koskevat sitä, miten heille on tullut paha ja ulkopuolinen olo, kun heiltä koulussa vaadittiin asioita huomioimatta heidän erityisyyttään. Tai kun sosiaaliturvajärjestelmä ei mukautunut juuri heidän tarpeisiinsa. Tai kun kaupassa kieltäydyttiin myymästä alkoholia humalaiselta vaikuttavalle henkilölle, joka ei oikeasti ollut humalassa.
Vaikka ymmärrän tällaisten tilanteiden synnyttämän mielipahan, olen silti sitä mieltä, että toleranssia pitää löytyä myös toiseen suuntaan. (Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin mm. täällä.) Maallikko ei voi tuntea jokaista sairautta ja erityisyyttä, eikä usein ole kohtuuden rajoissa muuta mahdollisuutta kuin toimia omien havaintojen ja niistä tehtyjen tulkintojen varassa, vaikka ne ovat joskus vääriä.
Jotkuthan menevät niinkin pitkälle, että kyseenalaistavat esimerkiksi jaettavien ADHD-diagnoosien määrän. Minusta puhe muotidiagnooseista on vähintään lievästi kyseenalaista, mutta tavallaan ymmärrän taustalla olevaa ajatusta. Palveleeko se, että määritellään reippaalla kädellä erilaisia erityisyyksiä ja ryhdytään niiden perusteella erityisjärjestelyihin, aina kovin hyvin edes ihmistä itseään?
Entä mitä se tekee kulttuurille ja yhteiskunnalle, että kaiken pitäisi olla – kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti – hajutonta ja mautonta ja kaikki mahdolliset erityisyydet ja herkkyydet huomioivaa? Siinä käy helposti vähän samoin kuin kuuluisalle ”kaikettomalle” ruoalle: kun se sopii varmasti kaikille, se ei oikeastaan sovi enää kenellekään.
Eräällä läheiselläni on syntymästä asti ollut vamma, eikä aivan lievä sellainen. Hän on käynyt koko koulu- ja (korkealle yltäneen) opintotaipaleensa ilman erityisjärjestelyjä tai lisätukea. Tämä ei nykytiedon mukaan ole tapa, jolla tulisi toimia, ja silloisenkin tiedon ja resurssien valossa muitakin tapoja olisi ollut. Mielenkiintoista tässä on läheiseni oma kanta asiaan: hänen mielestään meneteltiin juuri oikein, ja hän on asiaan liittyneistä vaikeuksista huolimatta tyytyväinen siihen, että hänen ”annettiin olla normaali” (hänen sanojaan).
Läheiseni kokemukset saavat mietteliääksi ja osaltaan vahvistavat ajatusta, joka minulla on muutenkin ollut: Vaikkei se ole aina mahdollista, joissakin tapauksissa erityisominaisuuksia omaava ihminen hyötyisi siitä, ettei niitä erityisyyksiä huomioitaisi liikaa. Se voi johtaa vaikeisiin tilanteisiin ja edellyttää ponnistelua, mutta se voi myös edistää normaalia toimintakykyä ja mahdollisuutta jäsentyä sulavasti osaksi yhteiskuntaa. Samaan muottiin sovittaminen ei ole aina pelkästään brutaali toimitus vaan avaa joskus ovia, jotka muuten pysyisivät suljettuina.
Uskon, että ajatus siitä, että kaikki pitää erikseen muokata kaikenlaisille ihmisille sopivaksi, aiheuttaa ääripäässä enemmän haittaa kuin hyötyä. On hyvä, että erilaisuutta huomioidaan, mutta myös erilaisuuden sisältä tulisi löytyä ymmärrystä sille, ettei kaikkia variaatioita tosiasiallisesti ole edes mahdollista huomioida. Sopeutumiskyky on siis tarpeellinen ja hyödyllinen ominaisuus, itse kullekin.
Uskoakseni tämän sisäistämisestä ja hyväksymisestä hyötyisi jokainen, henkilökohtaisiin ominaisuuksiin katsomatta: Kaikki ei ole kaikkia varten. Kaikki ei siis myöskään ole juuri sinua varten.
Lämpimin terveisin
Rouva R
P.S. Blogia on mahdollista kommentoida Facebookissa. Lisäksi blogin seuraaminen onnistuu Blogit.fi-sivuston kautta.
Kuvat Gerd Altmann/CC0/Pixabay (ensimmäinen), Erik Lucatero/CC0/Pixabay (toinen), Alexas_Fotos/CC0/Pixabay (kolmas) ja tillbrmnn/CC0/Pixabay (neljäs)