Ihminen osana luontoa
Nykyajan luonnonsuojelussa narratiivi on helposti ihmisvihamielinen. Ihminen tulee, tunkeutuu ja tuhoaa. Usein tarinassa on nimenomaan jonkinlainen luontoon – pahat mielessä – tulemisen elementti. Voidaan kuitenkin kysyä, että mistä se ihminen muka tulee. Joltakin toiselta planeetalta, vai?
Siinäkin tapauksessa, että luonnoksi mielletään vain urbaanin elinympäristön ulkopuoliset osat, ihminen on jo vuosikymmenet lähinnä mennyt. Suunta on ollut vahvasti pois luonnosta ja luonnon välittömästä läheisyydestä.
Nykyihminen on tallannut tätä planeettaa 300 000 vuotta. Suomeen ihmiset ovat löytäneet tiensä noin 11 000 vuotta sitten. Ihminen ei siis ole uusi tulokas maapallolla eikä edes Suomen luonnossa.
Yksi niistä asioista, jota ihmisvihamielinen luonnonsuojelunarratiivi ei juuri tuo ilmi, on se, ettei ihminen ainoastaan vie muilta lajeilta elintilaa vaan myös luo elintiloja. Tätä ihminen on tehnyt jo kauan. Erittäin suuressa osassa sitä luontoa, jota me ihailemme ja haluamme kenties suojella, näkyy tosiasiassa ihmisen kädenjälki.
Ihmisen luomien elintilojen arvoon on havahduttu muun muassa ns. perinnebiotooppien osalta. Perinnebiotooppeja ovat kedot, niityt, hakamaat ja metsälaitumet. Nämä ovat olleet perinteisen karjatalouden muovaamia luontotyyppejä, joissa monet eri lajit ovat viihtyneet. Kun Suomesta ovat vähitellen lähes kadonneet pientilat ja maataloustuotanto on keskittynyt isoille, suuren tehokkuuspaineen alla oleville maatiloille, myös perinnebiotoopit ovat uhanneet hävitä. Ihmisen toiminnan ja käden jäljen katoaminen tietyistä maisemista on siis tunnistettu luonnon kannalta negatiiviseksi asiaksi, ja tilannetta on pyrittty korjaamaan muun muassa maataloustukien kautta. (Perinnebiotoopeista voi lukea lisää tästä ympäristöhallinnon verkkoartikkelista.)
Aika moni kenties muistaa joidenkin vuosien takaa havahtumisen siihen, että joitakin lintuja nähdään nykyään paljon aiempaa vähemmän. Samalla ehkä muistetaan sekin, että syyksi tähän tunnistettiin juuri pienten karjatilojen ja laiduntavien lehmien väheneminen. (Aiheesta voi lukea esim. tästä MT:n verkkoartikkelista.)
Ihminen on jättänyt jälkensä luontoon ja ottanut siitä oman siivunsa myös jo kauan ennen maanviljelystaidon kehittymistä. Jo varhain ihminen on ollut metsästäjänä varsin tehokas. Ihmislajille on jopa arveltu kuuluvan kyseenalaisen kunnian mammuttien sukupuuttoon metsästämisestä – asiasta, joka tapahtui monia tuhansia vuosia sitten. Ja sitten nykymetsästäjät kaikkine sääntöineen, rajoituksineen ja kestävän metsästyksen periaatteineen pahimmassa tapauksessa esitetään verenhimoisina kummajaisina, jotka tunkeutuvat luontoon brutaaleine harrastuksineen. Voisiko ajatus olla biologiselta ja historialliselta pohjaltaan juuri huterampi?

Metsätalouden osalta päätehakkuut eli niin kutsutut avohakkuut ovat malliesimerkki ihmistoiminnasta, joka usein esitetään totaalituhona. Valokuvatkin käydään ottamassa mieluusti heti hakkuun jälkeen – jolloin maisema kieltämättä näyttää rujolta. Se, mitä avohakkuiden vastustajat usein jättävät näyttämättä, on sama maisema vain muutamaa vuotta myöhemmin, saati vaikkapa kymmentä vuotta myöhemmin! Ei siellä mitään kuumaisemaa tai taistelutannerta ole, vaan vehreys valtaa nopeasti alaa. Päätehakkuun jälkeen syntyvät taimikot eivät ole eläintenkään kannalta autiomaata, vaan taimikko ympäristönä sopii monille eläinlajeille.
Tästä päästään siihen, että ihmisvihamieliseen luonnonsuojelunarratiiviin kuuluu myös se, että ihmisen toiminnasta puhutaan, kuin kaikki vain koko ajan yltyisi ja pahenisi. Esimerkiksi metsäkone saatetaan esittää jonakin helvetinkoneena, ikään kuin metsien hyödyntäminen olisi tämän ajan tuhoisa keksintö.
Todellisuus on jotakin muuta. Huoli siitä, että Suomen metsät hakataan maan tasalle, on kaikkea muuta kuin uusi. Itse asiassa huoli saavutti eräänlaisen lakipisteen yli sata vuotta sitten. Tähän liittyy huomio, joka voi tulla monille yllätyksenä: silloin kyseiseen huoleen oli myös paljon enemmän syytä kuin nykyään! Terva oli pitkään, 1600-luvulta 1800-luvulle, Suomen tärkein vientituote. Tämä verotti Suomen metsiä raskaasti, vaikka oli samalla tärkeä talouden tukijalka. (Metsätalouden historiaa on käyty lyhyesti läpi tässä Metsäammattilaisten artikkelissa.)
Tänä päivänä esimerkiksi metsien raivaaminen pelloksi saa osakseen ankaraa kritiikkiä. Maatalous on Suomessa kuitenkin alun perin perustunut kaskiviljelyyn. Tässä on tiivistetysti ollut kyse siitä, että metsä on kaadettu, poltettu ja tämän tuloksena syntynyttä tuhkaista maata on viljelty. Ero nykyisen kaltaiseen maanviljelyyn on ollut se, että tällä tavoin syntyvää viljelysmaata ei ole voitu hyödyntää viljelyyn kovinkaan monta vuotta, eli kyse on ollut näiltä osin varsin lyhytjänteisestä toiminnasta. (Jos kaskiviljely kiinnostaa, aiheesta voi lukea esim. tästä MT:n verkkoartikkelista.)
Eräs melko voimakkaita luonnonsuojelutaipumuksia omaava läheiseni joutui kerran myöntämään asian, joka oli päässyt yllättämään hänet. Hän oli nimittäin tutustunut vanhoihin valokuviin kotiseuduistaan ja huomannut, että kuvissa maisema oli ällistyttävän avara – ei juuri puun puuta yhtään missään! Ero tähän päivään oli selvä ja nimenomaan niinpäin, että näkymä on nykyään paljon metsäisempi.
Saman havainnon voi halutessaan itsekin tehdä etsimällä mahdollisimman vanhoja valokuvia. Erityisesti niillä seuduilla, joilla ylipäätään on ollut vähänkin enemmän asutusta, voi monessa tapauksessa löytää samankaltaisen maiseman: taloja, peltoja, laidunmaata, matalaa ja avaraa maisemaa.
Ajatus siitä, että Suomen metsät oltaisiin tässä 2000-luvulla laitettu tai niitä oltaisiin laittamassa matalaksi, ei siis perustu juuri mihinkään. Itse asiassa puuston määrä Suomessa on viimeisen sadan vuoden aikana kasvanut voimakkaasti. (Aiheeseen liittyviä lukuja löytyy Luonnonvarakeskuksen sivuilta.)

Onko minun tarkoitukseni sitten kiistää ihmisen negatiivinen vaikutus luontoon? Ei suinkaan. Ihminen on tehnyt ja tekee edelleen paljon tuhoa. Hyvin yksipuolinen, ideologinen ja populistinen tapa puhua asiasta ei kuitenkaan välitä tilanteesta oikeaa kuvaa. Ihmisvihamielisyys puolestaan on asia, jonka taustoja ja motiiveja kannattaa aina kyseenalaistaa.
Luontoon tunkeutumisnarratiivissa on myös sellainen ongelma, että se indikoi ajatuksen siitä, että elämällä jollakin (kulloisenkin puhujan agendaan sopivalla) tavalla ihminen voisi olla kajoamatta luontoon. Näinhän asia ei ole. Me jokainen hyödynnämme luonnonvaroja ja jätämme jälkemme luontoon. Ero syntyy lähinnä siitä, kuinka suoraan tämä tapahtuu ja kuinka näkyvää tämä meille itsellemme on. (Olen kirjoittanut aiheesta jo aiemmin täällä.)
Nykyihminen voi paheksua maataloutta ja sen luontovaikutuksia suu täynnä ruokaa, jonka tuottamisesta hän ei tiedä mitään. Läheskään aina ristiriitaa ei nähdä edes siinä, kun pahvimuki kädessä moititaan metsäkoneen kuljettajaa tai metsänomistajaa, joka hakkauttaa metsäänsä.
Ei meidän onneksi ole pakko olla noin tekopyhiä eikä vihamielisiä toisiamme kohtaan väärillä perusteilla. Voimme koettaa nähdä asiat myös realistisessa valossa ja useammalta kantilta, ilman että se silti estää meitä arvostamasta luontoa.
Lämpimin terveisin
Rouva R
P.S. Blogin seuraaminen ja kommentoiminen onnistuu myös Facebookissa! Blogin voi löytää lisäksi Blogit.fi-sivustolta.

Kuvat Mikko Oja/CC0/Pixabay (ylempi) ja maxxs515/CC0/Pixabay (alempi)