Eläinoikeudet vai eläinten ihmisoikeudet?
Olen jo aiemmin kirjoittanut eläinten oikeuksista ja niitä koskevasta keskustelusta. Kyseisessä postauksessa kirjoitin pääasiassa siitä, miten eläinoikeuksia usein käytetään moraaliposeerauksen välikappaleena. Nyt aion käsitellä enemmänkin sitä, millä tavoin eläinoikeudet ja niiden rikkominen ylipäätään mielletään – ja onko tämä tapa aina järkevä.
Ensin haluan kuitenkin sanoa, että mielestäni läheskään kaikki eivät suhtaudu eläinten ottamiseen sillä vakavuudella, jolla siihen pitäisi suhtautua. Kun itselleen ottaa lemmikin tai ylipäätään jonkin eläimen, se on iso ajallinen ja taloudellinen sitoumus. Vastuut ovat suuret, ja ne pitäisi myös tunnistaa. Yhä edelleen eläimiä otetaan liikaa siksi, että ne ovat niin kivoja ja söpöjä, ja sitten todetaan, ettei minulla kyllä ole aikaa lenkitellä tuntikausia mitään koiraa. (No miksi sitten otit sen koiran?!)
Paljon olisi siis vielä työsarkaa siinä, että annettaisiin riittävä painoarvo sille vastuulle, jonka eläintenpito tuo tullessaan. Usein se tarkoittaa jopa sitä, että pitäisi kyseenalaistaa koko eläinten hankkimisen mielekkyys omassa senhetkisessä elämäntilanteessa.
Toisaalta asian ympärillä on myös paljon turhaa huokailua ja syyllistämistä. Osa tuntuu unohtaneen, ettei eläimillä itse asiassa ole ihmisoikeuksia. Välillä keskustelua kuitenkin käydään siitä lähtökohdasta, että jos eläimen kohdalla eivät toteudu samat oikeudet kuin ihmisten kohdalla, on tapahtunut vääryys. Ja että nämä ovat aina heikkouksia eläinsuojelulainsäädännössä ja pahuuden ja julmuuden merkkejä ihmisten toiminnassa.
Osa on rakentanut eläimille varsin korkean jalustan, joka kohoaa paikoitellen jopa ihmisten yläpuolelle. Tästä on yksi oire ajattelutapa, joka kyseenalaistaa sen, onko meillä oikeus vaatia eläimiltä mitään ja rajoittaa niitä mitenkään. Tämä näkyy ennen muuta sellaisten eläinten kohdalla, joita ylipäätään käytetään johonkin. Saako koiraa käskyttää ja rajoittaa? Miksi koiran pitäisi käskystä istua hiljaa ihmisen jalan vieressä, ellei se halua? Saako hevosta hallita kuolaimin ja kannuksin? Saako sen selkään ylipäätään nousta ja vaatia siltä asioita, joita se ei välttämättä haluaisi tehdä?
Näitä kysymyksiä voisi lähteä purkamaan monesta suunnasta, mutta minä valitsen tämän suunnan: Oletko itse koko elämäsi vain hengaillut kotona, syönyt jonkun toisen eteesi kantamaa ruokaa ja tehnyt juuri sitä, mitä lystää? Jos et, miksi eläinten hyödyntäminen ja käyttäminen olisi väärin, kun ihmisenkin on ansaittava leipänsä? Sitä paitsi tämä eläinten hyödyntäminen esim. harrastustarkoituksiin kattaa useimmiten varsin pienen osan eläimen elämästä verrattuna täyttä työviikkoa tekevään ihmiseen. Melko helpolla eläin sen ”leipänsä” siis ansaitsee.
Tiedän useampia vanhempia ja myös ei niin vanhoja ihmisiä, joiden kroppa tai mieli on hajalla työnteosta. Miksei tämä useinkaan laukaise keskustelua ihmisoikeuksista, mutta se saa peräänkuuluttamaan eläinten oikeuksia, jos jossakin todetaan, että hevosille tai koirille voi aiheutua vammoja tai traumoja niiden käytöstä? Miksi kyseenalaistamme sen, saako ihminen käyttää eläimiä yhtään mihinkään edes vähän, kun samalla moni meistä joutuu itse tekemään töitä kahdeksan tuntia päivässä henkensä pitimiksi? Eikä muuten aina kysytä, onko kivaa, terveellistä ja lajityypillistä!
Kannattaa miettiä tarkkaan, mitä syitä meillä on vaatia eläimille elämää kullatussa häkissä hemmoteltavina, kun itsekin elämme todellisuudessa, jossa emme aina voi tehdä vain sitä, mitä itse haluaisimme.
Tilanteen huvittavuutta kuvaa hyvin se, kun verrataan eläinten ja lasten kohtelua: Eräällä tuttavallani on lapsi ja lemmikki. Hän alkoi kerran pohtia ääneen lemmikkinsä ruokintaa, joka oli jo valmiiksi tarkkaan harkittua. Hänen mieltään painoi epäilys siitä, että mitä jos ruokinnassa on sittenkin jotakin pielessä. Huvittuneena kysyin, miettiikö hän lapsensa ruokkimista samalla tarkkuudella. Hiukan nolostuneena hän vastasi, että no ei kyllä mieti.
Vaikka lasten ja lemmikkien vertaaminen on tietysti ongelmallista, jatkan vielä hiukan samalla tiellä: Lasten kohdalla suurin osa on jo huomannut, että lapset tarvitsevat rakkautta ja rajat. Eläinten osalta monet elävät vielä sitä vaihetta, jossa kaikenlaisen kaltoinkohtelun pelossa eläimille syydetään vain sitä rakkautta, kinuskikastikkeella ja vaahtokarkeilla kuorrutettuna. Kaikenlaiset rajat – vaatimukset, pettymysten aiheuttaminen jne. – ovat monien silmissä pahuutta ja kaltoinkohtelua tai ainakin vaarassa lipsahtaa siihen. Virhe on sama kuin curling-vanhemmuudessa. Ehkä voitaisiinkin puhua curling-lemmikinpidosta?
Tuotantoeläimistä en tässä yhteydessä viitsi kirjoittaa kovin pitkästi. Sehän on selvä, että jos eläimen rinnastaa mielessään ihmiseen, tuotantoeläinten pito on jotakin järisyttävän kauheaa. Usein tätä kauheuden tunnetta vielä ruokitaan keksityillä vertailukohdilla: Monien silmissä vaikuttaa siintelevän se lehmän vaihtoehtoinen, ihana elämä, jonka ihminen on siltä riistänyt orjuuttaessaan sen tuotantoeläimeksi. Unohtuu tyystin, kuinka pitkä taival monilla tuotantoeläimillä on nimenomaan tuotantoeläiminä – ja ettei niillä ole mitään vaihtoehtoista paratiisimaista olotilaa, johon ne voisivat mennä, kunhan ihminen lakkaisi käyttämästä niitä omiin tarkoitusperiinsä.
Haluan antaa vielä yhden kuvaavan esimerkin vääristä, keksityistä vertailukohdista: Luin taannoin aika asenteellisen kirjoituksen siitä, kuinka paljon broilerin poikia kuolee ihan omia aikojaan ja sitten vain siivotaan pois – kuin jäte. Eikö kuulostakin kauhealta? Kyllä. Mutta miksi se kuulostaa niin kauhealta? Pitkälti siksi, että huomaamattamme asetamme vertailukohdaksi pitkän, onnellisen elämän, jossa jo eläimen sairastuminen on tragedia, kuolemasta puhumattakaan. Ajattelemme, että tämän elämän tuotantoeläimiä pitävä ihminen on eläimeltä riistänyt. Mutta onko? Eräs tuttavani oli viime kesänä seurannut sorsapoikueen elämää läheisellä lammella. Sorsanpoikia oli ollut kymmenkunta. Arvatkaa, moniko niistä eli aikuiseksi sorsaksi? Ei yksikään. Monien lintujen kohdalla raju poikaskuolleisuus on mitä luonnollisin asia, mutta muuttuu monien silmissä silti luonnottomaksi pahuudeksi, jos asiaan yhdistyy ihminen.
Kaikesta huolimatta teemme mielellämme vertailuja, jonka synkässä päädyssä ovat tuotantoeläimet ja valoisassa päädyssä rakastetut, hemmotellut lemmikit – ja jossakin siinä varjoisassa, vähintäänkin hiukan epäilyttävässä välitilassa ne eläimet, jotka ovat periaatteessa lemmikkejä mutta myös käyttöeläimiä.
Tässä vertailussa meiltä unohtuu se tärkeä tosiasia, että aiemmin mainittu kullattu häkki on sekin häkki. Lemmikki itse asiassa on meidän omaisuutamme. Kyllä, omaisuutta – silti, vaikka kutsuisimme sitä ystäväksi, rakkaaksi ja perheenjäseneksi. Ei ainoastaan parressa oleva lehmä tai ratsastajaa kantava hevonen täytä tehtävää, johon omistaja on sen sijoittanut, vaan aivan sama koskee lemmikkikissaa ja sylikoiraa. Myös ne elävät sellaista elämää, kuin elävät, siksi että me olemme ne siihen hankkineet. Ostaneet.
Hemmoteltuihin lemmikkieläimiin liittyvä rakkauteen ja perheenjäsenyyteen viittaava diskurssi ei todellisuudessa nosta niiden pitoa kaiken arvostelun yläpuolelle. Kerrostalossa elävä kissa ei välttämättä elä lajityypillisempää ja parempaa elämää kuin tuotantoeläin vain siksi, että kissalla on nimi ja se on omistajalleen rakas. Vaikka olemme tottuneet ajattelemaan, että oma rakkautemme oikeuttaa ja ylevöittää eläimen pidon, asian voi nähdä toisinkin: kumpi lopulta on tarpeellisempaa ja perustellumpaa, tuottaa ruokaa vai pitää eläimiä ihan vain huvikseen ja omaksi ilokseen?
Tämä näkökulma voi olla julma ja paljastaa kaksinaismoralismimme – tai sitten se voi suunnata huomioimme sinne, mihin se minusta pitäisikin suunnata: Ei meidän tule kieltää omistajuuttamme ja valtaamme eläimiin eikä piilotella sitä korulauseisiin tai vastakkainasetteluihin. Meidän tulee sen sijaan opetella käyttämään valtaamme ja vastuutamme viisaasti ja arvolla, joka sopii sekä omaan ihmisyyteemme että eläimen arvoon – eläimenä.
Lämpimin terveisin
Rouva R
Kuvat huoadg5888/CC0/Pixabay (ylempi) ja Pexels/CC0/Pixabay (alempi)
Ajatuksia herättävä teksti!
Miten hahmotat tehotuotannon ja ”vanhan ajan maatalouden” eläinten oikeuksien kannalta (tai yleisen eläinoikeuspuheen kannalta)? Onko niissä mielestäsi eroa?
Mielestäni eläinten käyttämiseen pohjautuvaa tehomaataloutta on vaikea nykyaikana Suomen kaltaisessa vauraassa ja valistuneessa maassa perustella millään argumenteilla, vaikka eläinoikeudet jättäisi kokonaan pois laskuista. Argumenteilla haen tässä siis yhteiskunnallisesti, tieteellisesti jne merkityksellisiä seikkoja, en subjektiivisia elinkeinon menettämiseen tai vaikka tuotevalikoiman laajuuteen liittyviä tekijöitä. Sen sijaan perinteinen omaa ruokakuntaa ja/tai lähiyhteisöä palveleva eläintalous on minusta nykyaikanakin ihan ok ja neutraalia.
En tiedä lähdinkö sivuraiteelle, mutta tällaista pohdintaa postauksesi herätti 😊
Tehotuotantoa ja sitä ns. vanhan ajan maataloutta lähestyisin muistuttamalla siitä, että molempiin liittyy vahvoja mielikuvia, jotka eivät kuitenkaan ole sama kuin todellisuus. Tehotuotanto kuulostaa kylmältä ja tehdasmaiselta. Se kuulostaa siltä, että liukuhihnan yhdestä päästä menee nauta sisään ja toisesta päästä tulee jauhelihapaketti ulos. Todellisuudessa suomalaiset karjatilat ovat edelleen pitkälti perhetiloja, vaikka eläinten määrä on toki erilainen kuin vaikkapa sata vuotta sitten. Nykyiseen tehotuotantoon kuuluu myös asioita kuten toiminnan varsin tarkka sääntely esim. lainsäädännön ja maataloustukien ehtojen kautta. Tämä ei ole eläinten hyvinvoinnin kannalta yleisesti huono asia.
Vanhan ajan maatalous on jopa vielä suuremmissa määrin mielikuva tai jopa fantasia. Usein se koostuu ”mummolan lehmistä ja kanoista”, kesäisistä mielikuvista, joissa eläimet ovat osa perhettä. Todellisuudessa vanhan ajan maatalous on sisältänyt elementtejä, joita nykyihminen kauhistuisi. Eläintenpito-olosuhteet ovat olleet hyvin monenlaisia, ja esim. pitkät talvet on voitu viettää erittäin ahtaissa tiloissa. Jopa eläinten rehujen riittävyydessä on toisinaan ollut ongelmia. Tietenkään nämä asiat eivät yleisesti ole johtuneet pahuudesta vaan ovat olleet heijastuma omasta ajastaan: siitä niukkuudesta, jossa ihmiset itsekin ovat eläneet. Toisaalta pitää muistaa, että sama pätee myös nykyiseen eläintuotantoon: se on paljolti taloudellisten realiteettien sanelemaa, vaikka ne realiteetit tarkoittavat osin erityyppisiä asioita kuin sata vuotta sitten.
Yhteiskunnallisesti merkityksellisistä seikoista meillä taitaa olla hieman eri käsitys. 🙂 Maatalous on elinkeinona nimenomaan yhteiskunnallisesti erittäin merkittävä asia, ja kotimainen eläintuotanto kytkeytyy muun muassa huoltovarmuuteen. Nähdäkseni näitä asioita ei mitenkään voi pitää vain subjektiivisina.
Olen samaa mieltä siitä, että päätöksemme eläinten kohtelusta on mielivaltainen ja söpöysperusteinen: koiraa (yleensä) hellitään ja possu pistetään teuraaksi ja poskeen.
…Sitten en olekaan enää ihan samoilla linjoilla 😀
Sain kirjoituksesta kuvan, että eläimillä ei ole ihmisten oikeuksia, mutta niillä on ihmisten kaltainen velvollisuus tehdä töitä? Ihmiset ovat luoneet monimutkaisen kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän, pitäisikö eläimen käsittää että sen pitää ”ansaita leipänsä”? On mielestäni vähän kaukaa haettua kadehtia lemmikkiä joka köllii kotona ja saa ruuan eteen. Jos ihmiselle laitettaisiin kuolaimet suuhun, se olisi väkivaltaa. Silti hevosen pitää laittaa ne suuhunsa vaikkei sille edes syytä voi sanallisesti selittää kuten ihmiselle. Omistajan osaamisesta riippuen se voi kokea tilanteen pikku pakkona josta saa herkkupalkan tai rangaistuksena syystä jota se ei ymmärrä.
Mitä tuotantoeläimiin tulee, oletan että jos karjatalous jossain utopiassa ajettaisiin alas, eivät eläimet kirmaisi onnessa ja vapaudessa vaan hiljalleen niiden määrä vähenisi ja niitä eläisi maltillinen määrä lähinnä eläin-,ympäristö- ja kulttuurihistoriallisisra syistä jossain mahdollisimman hyvissä ja lajityypillisissä olosuhteissa. Lemmikin pitäminen sikalaa vastaavissa olosuhteissa olisi rikos, sika taas saa aika kolkkoa kohtelua ihan lain puitteissa ja vielä vähän extraa sen ulkopuolella. Mitä kukonpoikiin tulee, koen että luonnon kiertokulku on läsnä siinä jos lokki nappaa sorsanpojan, ja vähän vähemmän siinä kun ihminen kerää ”turhat” kukot kanalan lattialta silppuriin jossa ne hyvällä tuurilla kuolevat. Jos ei kukkopoikien lyhyt elämä harmita, niin mites sitten se suunnaton resurssien hukkaaminen? Kilokaupalla kanoja roskikseen. Halpa on jämäelukan henkiriepu kun tuotetaan broiskua pöytään. Luonnossa sentään päätyy useimmiten syödyksi tai muuten mätänee maaksi nopeammin.
Luulen että niin lemmikkien , luonnon eläinten kuin syötäväksi kasvatettujen koneistossa pyörivien elukoiden oikeuksien ajattelu on vaikeaa siksi, koska mahdollinen muutos pistäisi koko maailmanjärjestyksemme uusiksi. Suuri osa toivoo eläimille hyvää, tai ei ainakaan pahaa, mutta keskustelu vaikenee kun kysyy että mitä se tarkoittaisi käytännössä.
Tuotantoeläinmatskua ja -mainontaa on riittämiin, perusteellista eläinoikeuspohdintaa vähemmän. Asialle on omistautunut esimerkiksi Elisa Aaltola, jolla ajattelen olevan tutustumisen arvoisia ajatuksia vaikka itse olisikin väitteistä toista mieltä 🙂
Totta tuo, että eläimet ovat ihmisen omistuksessa, ostamia ja kaikin puolin vallan alla. Minäkin toivoisin että me emme oikeuttaisi itselemme kivun tuottamista ja julmuutta eläimiä kohtaan ja olisimme esimerkiksi jalostamatta maailmaan ihan överiä määrää eläimiä – ajatellaan vaikka kulkukissojen ja hylättyjen koirien valtavaa määrää ympäri maailmaa.
Kiitos kommentista – silti tai jopa siksi, että olemme tosiaan aika eri linjoilla. 😀
En ajattele, että eläimellä olisi niinkään ihmisen kaltaista velvollisuutta tehdä työtä, vaan enemmänkin ajattelen, ettei minkään elollisen olennon elämä ole luonnostaan vailla vaivaa. (Tai ihan kaikkiin eläinlajeihin en ole perehtynyt…) Luonnossa niin peto- kuin saaliseläintenkin on nähtävä vaivaa ”leipänsä” hankkimiseksi ja siinä sivussa väisteltävä monenlaisia vaaroja. Ihmisenkään elämään vaivannäkö ei ole ilmestynyt kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän myötä vaan jo metsästäjä-keräilijät joutuivat punnertamaan ravintonsa eteen. Sellainen elämä, joka koostuu vain köllöttelystä ja ruoan syömisestä suoraan kupista, on täysin keinotekoista. Mikä omituisinta, kyse ei tosiaan ole edes siitä, että jakaisimme eläimille sitä hyvää, mikä moderniin ihmiseloon kuuluu, koska edes siihen ei oikeastaan kuulu se, että olisi vapaa kaikesta vaivasta. On siis vaikea käsittää, mistä tällainen tavoite ja ihanne lemmikinpitoon on edes syntynyt ja miten sellaista voi perustella.
Kaiken huipuksi tämä ei ole edes eläimille hyväksi. Ihminen on onnistunut siirtämään elintasosairaudet myös lemmikeille. Silti monien mielestä keskeiset syynäyksen kohteet eläinoikeusasioissa ovat juuri niitä, että onko oikein, jos koiraa hallitaan kaulapannalla ja hevosta kuolaimilla…
Tuon kuolainasian näen lähes päinvastaisella tavalla kuin sinä. Kuolainten käyttöä ei mielestäni tee epäoikeutetummaksi se, ettei asiaa voi hevosille sanallisesti selittää. Sehän on päinvastoin yksi syy siihen, että kuolaimia käytetään: koska ratsastaja ei voi vain huudella hevoselle ohjeita selästä ja hoitaa kommunikaatiota tätä kautta.
Useinkin sellaisten välineiden ja keinojen käyttö, joissa jotkut uskovat näkevänsä väkivaltaa, lähtee juuri kahdesta asiasta: mahdottomuudesta kommunikoida asiaa eläimelle muuten riittävän selkeästi sekä eläimen suuresta koosta. Jos eläin on kooltaan sellainen, että se voi vahingoittaa ihmistä, on tärkeää, että se on hallittavissa siinäkin tilanteessa, kun hento pyyntö ei riitä. Pienten lemmikkien kanssa – etenkin jos niillä ei harrasteta vaan niiden kanssa lähinnä oleillaan kotona – vastaavaa tilannetta ei yhtä helposti synny, koska jos kissa tekee jotakin ei-toivottua, sen voi vaikka napata kainaloon. Samaa ei voi soveltaa väärään suuntaan rynnivään ratsuhevoseen tai sikaan.
Siitä olen toki samaa mieltä, että eläintuotanto on parhaimmillaan silloin, kun turhaa haaskausta esiintyy mahdollisimman vähän. Mitä vähemmän on eläimiä tai edes eläinten osia, jotka päätyvät silkaksi jätteeksi, sitä suurempi oikeutus eläintuotannolle on. Tämä koskee myös sitä, mitä eläimelle tapahtuu teurastuksen ja kaupan hyllyyn päätymisen jälkeen. On kaikkea muuta kuin ihanteellista, että (liha)ruokaan suhtaudutaan niin mässäilevästi, että ties kuinka suuri osa päätyy hävikiksi.