Ethän anna egon sanella reaktioitasi?
Muistan vuosien takaa tilanteen, jossa minulle läheinen henkilö kertoi tuohtuneena sattumuksesta työpaikallaan. Hän oli esimiesasemassa, ja eräs hänen alaisistaan oli arvostellut hänen tekemäänsä päätöstä muiden kuullen. Hän kertoi myös, miten oli tilanteen hoitanut: komentamalla alaisensa heti puhutteluun ja painottamalla tälle, että tämän olisi jatkossa parempi olla arvostelematta häntä muiden edessä. Tapa, jolla tapahtuneesta kerrottiin, antoi aihetta olettaa, että asia oli esitetty alaiselle tiukkaan, jopa aggressiiviseen sävyyn. Tällä kertomuksella oli minun korvissani hyvin ikävä kaiku.
Ei ole aina helppo sanoittaa sitä, mikä tekee omasta tai muiden käytöksestä haastavaa tai ongelmallista. Usein meillä on kyllä tieto ja tunne siitä, että tilanne menee tukalaksi eikä kommunikaatio suju, mutta juurisyitä ei ole aina helppo hahmottaa. Minä nyt vain olen tällainen tai tuo toinen nyt vain on aina hankala voivat olla parhaita mieleen tulevia selityksiä – eivätkä ne ole kovin hyviä.
On kuitenkin yksi toimintamalli, jonka olen mielestäni löytänyt monien ongelmatilanteiden ja kommunikaatiohaasteiden taustalta: voimakas egolla reagoiminen.
Tämä selittää usein sitä, miksi jollekulle voi tuntua mahdottomalta sanoa mitään vähänkään kriittisistä ilman, että hän hermostuu. Egolla reagoiminen voi olla taustalla myös siinä, että jotkut pyrkivät ratkomaan ongelmatilanteet ääntä korottamalla tai muuten jyräämällä ja vaientamalla vastapuolen. Jos otetaan peili käteen, omassa käytöksessä egon voi havaita ottaneen vallan esimerkiksi silloin, kun loukkaantuu suunnattomasti jostakin, mistä itsekin pohjimmiltaan aavistelee, ettei niin voimakkaaseen reaktioon olisi aihetta.
Yksi klassinen esimerkki egolla reagoimisesta on toimintamalli nimeltään hyökkäys on paras puolustus.
Jos palaan aluksi mainitsemaani esimerkkiin, nähdäkseni tilanteessa on pinnan alla tapahtunut seuraavaa: Alaisen esittämä arvostelu on tuntunut nolaukselta. Esimiesasemassa ollut henkilö on kokenut, että hänen asemansa ja ehkä koko ammattitaitonsa kyseenalaistetaan ja se tehdään vieläpä kaikkien nähden. Sitä, millä tyylillä arvostelu on esitetty, en voi tietää. Sen perusteella, että läheiseni puhui muutoin kyseisestä alaisestaan myönteiseen sävyyn, oletan kuitenkin, ettei tämä ollut nytkään käyttäytynyt erityisen törkeästi. Voitaneen siis päätellä, että vähintään yhtä paljon kuin siihen, mitä todella tapahtui, läheiseni reagoi siihen, miltä hänestä tuntui.
Miltä hänestä sitten tuntui? Reaktiosta päätellen siltä, että hänen jalustansa horjui; että täytyi puolustautua. Sen hän päätyi tekemään vieläpä hyökkäävällä tyylillä, jolla oli selvästi tarkoitus estää kaikki jatkonäytökset. Vaikka kyseinen henkilö kertoi tapahtuneesta voitonriemuiseen, jopa vahingoniloiseen sävyyn (”sainpas sen kuriin!”), kyseenalaistin jo silloin mielessäni, oliko voittajafiilikseen syytä.
Minun silmissäni kyseessä oli kertomus hauraasta egosta ja siitä, miten se otti vallan. Ja näitä kertomuksiahan ihmisten välinen kommunikaatio on täynnä.

Mainittakoon vielä erikseen, että kertomani tositarinan esimies oli keski-ikäinen mieshenkilö ja alainen oli nuorempi nainen. On vaikea olla tulkitsematta tapahtunutta niin, että mukana taisi olla ripaus myös miehistä egoilua. Miehethän usein onnistuvat paisuttelemaan egonsa melkoisiin mittoihin, mikä tekee siitä myös kolhuherkän. Lisäksi sukupuoleen katsomatta ego on usein taustalla siinä, että erityisesti nuoremmilta henkilöiltä tuleva kritiikki voi saada aikaan voimakkaita reaktioita. Jotkuthan eivät tahdo ollenkaan sietää tilannetta, jossa esimies onkin nuorempi osapuoli.
Mitä sitten oikeastaan tarkoittaa, kun ego sanelee reaktiomme? Mitä siinä tapahtuu? Nähdäkseni siinä tapahtuu ennen kaikkea niin, että käännämme ympärillämme sanotut tai tapahtuneet asiat itseemme ja omaan persoonaamme.
Tekojemme kritiikki ei olekaan tekojemme kritiikkiä, vaan korvissamme se kuulostaa siltä, että meidän sanotaan olevan epäkelpoja. Haastava tilanne ei olekaan haastava tilanne, vaan se on hyökkäys meitä vastaan. Kysymys ei kuulosta kysymykseltä vaan perustavanlaatuiselta kyseenalaistamiselta, joka kohdistuu mahdollisesti koko tekemiseemme ja olemiseemme.
Egolla reagoimisessa tyypillisiä esiin nousevia huolia ja pelkoja ovat aseman horjuminen, oman huonouden paljastuminen, tyhmältä tai epäpätevältä näyttäminen ja naurunalaiseksi joutuminen. Meillä saattaa olla tunne siitä, että olemme ikään kuin paljastuneet, mikä puolestaan johtaa helposti tarpeeseen puolustautua. Sikäli kyse on usein nimenomaan paljastumisen tunteesta, että reagoimme harvemmin egon kautta, ellei meillä ole jo valmiiksi asiaan liittyviä epävarmuuksia.
Onko asialle sitten paljonkaan tehtävissä? Etenkin meistä naisista moni kärsii ns. huijarisyndroomasta, jolloin paljastumisen ja huonouden tunne voi hyökyä päälle lupaa kysymättä ja pahimmillaan jopa kyyneleet voivat nousta silmiin ennen, kuin asiaa on sen enempää edes miettinyt.
Myöskään minä en todellakaan ole ilmiön yläpuolella. Etenkin sellaisissa asioissa, joissa jo valmiiksi koen, etten ole tullut nähdyksi tai arvostetuksi siten, kuin olisi ollut kohtuullista, välitön tunnereaktio vähäiseenkin poikkipuoliseen sanaan on nuijan lailla päähän lyövä epäoikeudenmukaisuuden tunne.
Lääkkeenä ongelmaan olen kokenut tämän: Välittömin tunnereaktio – jolle totta tosiaan ei aina voi mitään – ei saisi muuttua sanoiksi tai teoiksi ilman vahvaa suodatinta. Usein jo se, että annamme itsellemme vähän aikaa, hengittelemme rauhassa ja mietimme hetken, riittää siihen, ettemme tule reagoineeksi tavalla, joka vaikeuttaa tilannetta entisestään.

Omalla kohdallani yllä kuvatun taidon kehittäminen on kytkeytynyt myös ammattiminän kehittämiseen. Melkeinpä riippumatta siitä, mitä tekee työkseen, vahva egolla reagoiminen on yleensä epäammattimaista. Työroolissa on osattava miettiä ensin ja sanoa vasta sitten, eivätkä voimakkaat näkyvät tunnereaktiot yleensä kuulu työpaikalle.
Toisaalta kyse ei ole pelkästään siitä, että opettelee käyttäytymään tietyllä tavalla, vaan kyse on myös tunnereaktioiden hallitsemisesta. Kun osaa olla lähtemättä sen ensimmäisen tunteen kelkkaan, tilanne tasoittuu myös omassa mielessä nopeammin kuin siinä tapauksessa, että on jo tullut luoneeksi ympärilleen draamaa sen ensimmäisen tunteen yllyttämänä.
Haluan vielä korostaa tätä: En tarkoita tällä kirjoituksellani sitä, ettei minusta ihmisellä saisi olla ylpeyttä tai ettei se saisi näkyä hänen reaktioissaan. Terve ylpeys on myönteinen asia, koska se auttaa meitä asettamaan omat rajamme ja suojelee meitä jättäytymästä tilanteisiin, joissa meitä kohdellaan asiattomasti.
Egon sanelemien reaktioiden ja terveen ylpeyden ero on siinä, että ensiksi mainittu kumpuaa pohjimmiltaan heikkoudesta ja viimeksi mainittu vahvuudesta. Egolla reagoiva henkilö reagoi suodattamattomista tunteista käsin, kykenemättä riittävästi tarkastelemaan omia motiivejaan. Terve ylpeys taas sisältää harkintaa ja tilanteen objektiivista arviointia. Vaikka tunnen oloni uhatuksi, onko minua vastaan kuitenkaan hyökätty? Olenko loukkaantunut oman epävarmuuteni vuoksi vai siksi, että toisen käytös todella on loukkaavaa?
Kyky omien tunteiden ja toiminnan itsekriittiseen tarkasteluun on yksi tärkeimmistä taidoista, niin omaa elämänlaatua kuin muiden kanssa toimimista ajatellen. Se näkyy myös tässä asiassa: egolla reagointi hankaloittaa monien elämää siinä, missä egon ja sen oikkujen tiedostaminen helpottaa sitä.
Lämpimin terveisin
Rouva R
P.S. Jos haluat blogipostausteni lisäksi lukea lyhyitä kommenttejani ajankohtaisiin aiheisiin, seuraa blogiani Facebookissa! Blogi löytyy myös Blogit.fi-sivustolta.

Kuvat aryana Golchin (ylempi) ja Rene Rauschenberger (alempi)