Kahdenlaista onnellisuutta
Onnellisuus ja keinot sen saavuttamiseksi ovat varmasti yksi mietityimmistä aiheista ihmiskunnaan historiassa. Mistä onnellisuus muodostuu? Miten siihen päästään?
Minulla ei toki ole näin suureen kysymykseen tyhjentävää vastausta, mutta uskon oivaltaneeni onnellisuudesta jotakin. Nähdäkseni onnellisuutta on kahdenlaista ja nimenomaan niin, etteivät nämä onnellisuudet lajit ole vaihtoehtoisia tai toisensa poissulkevia. Päinvastoin niitä molempia tarvitaan onnelliseen elämään. Ne ovat ikään kuin onnellisuuden kaksi eri puolta, vaikka tuntuvatkin usein repivän eri suuntiin ja kilpailevan keskenään.
Ensimmäisen lajin onnellisuus on onnellisuutta hetkessä, mutkatonta mielihyvää. Tämä onnellisuus on niitä pieniä hetkiä, joissa on hyvä fiilis: herkullisen ruoan syömistä, kauniin auringonlaskun katselemista, oman kullan kainaloon käpertymistä. Tämä on onnellisuutta, joka ei esitä vaikeita kysymyksiä tai tarvitse syvällistä analyysia. Sanoisin jopa, että tämän lajin onnellisuutta tuntevat todennäköisesti muutkin kuin ihmiset: kesälaitumelle laskettu lehmä tai hevonen, omalle pehmeälle vuoteelle käpertyvä kissa tai koira.
Toisen lajin onnellisuus onkin sitten mutkikkaampaa ja liittyy enemmän juuri ihmisenä olemisen haasteisiin. Tämä onnellisuuden muoto ei ole hetkellistä nautintoa, eikä se aina päästä helpolla. Kyseessä on tyytyväisyys siihen, mihin on elämässään päässyt ja mihin on matkalla. Tämä on sellainen onnellisuuden laji, joka ei ole niinkään kiinni tästä hetkestä vaan on perusteellisemman pohdinnan lopputulos. Se on vastaus niihin kysymyksiin, että mitä minä elämältä haluan, mikä on minulle tärkeää, millainen haluan olla, ja arvio siitä, miten tämä on toteutunut.
Viimeksi mainittu onnellisuuden laji tietyllä tavalla kiipeää hetkellisen mielihyvän yläpuolelle. Vaikka juuri nyt olisi oikeastaan aika paha olo, sen alla voi kuitenkin olla tyytyväisyys omaan elämään. Ehkä tänään päätä särkee, on liikaa töitä ja nälkäkin painaa, mutta siitä huolimatta voi tuntea elävänsä hyvää elämää, jos kaikki tärkeät asiat ovat kohdallaan.
Niin, tavallaan tuo viimeksi mainittu onnellisuuden muoto on hetkellisen mielihyvän yläpuolella – ja sitten kuitenkaan ei ole. Nimittäin mitä useammin ja pidempään on niin, että tässä hetkessä koettava hyvä olo loistaa poissaolollaan, sitä todennäköisemmin huomaa selittelevänsä itselleen, että minullahan on kaikki tosi kivasti. On tämä mahtava työ, kaunis koti, kivoja harrastuksia ja kaikki, mitä olen halunnutkin. Kaiken pitäisi olla hyvin – mutta kun ei vain yhtään tunnu siltä!
Me kerta kaikkiaan tarvitsemme myös yksinkertaisia iloja; myös sitä, että on iloinen mieli, hyvää ruokaa, pehmeä vuode ja hauskaa seuraa. Jos tätä on elämässä liian vähän, oman elämänsä onnellisuutta huomaa nimenomaan selittelevänsä. Vaikka kaikki olisi paperilla mahtavasti ja suorastaan kadehdittavaa, niin jos onnellinen tunne puuttuu elämästä, omia selityksiä on lopulta vaikea uskoa.
Sitten taas toisaalta… Täysin hetkessä ja hetkellisen mielihyvän varassa elävä henkilö havahtuu luultavasti aina silloin tällöin siihen kuristavaan tunteeseen, että näinkö haluan ainoan elämäni käyttää. Mitä muisteltavaa minulla on kuolinvuoteellani ja mitä voin sanoa saavuttaneeni? Vaikka sitä rypisi kaikessa mukavassa ja hauskassa kuin onnellinen pikku porsas, niin kyllähän se vetää mielen pitkällä tähtäimellä matalaksi, jos kokee, että on täysin tuuliajolla. Että kaikki tavoitteet ovat saavuttamatta eikä niitä kohti ole edes matkalla. Että kaikki on vain epämääräistä haahuilua ja jää kesken. Että itsestään ei voi olla missään määrin ylpeä.
Voisi tietysti pohtia sitäkin, ovatko nämä onnellisuuden eri lajit sitten aina niin erillään. Voisiko olla, että samat asiat, jotka tuottavat mielihyvää, vievät myös elämää siihen suuntaan, johon sen haluaa menevän? Uskon vastauksen olevan, että kyllä näin voi olla. Jos näin on, silloin kyse on poikkeuksellisen täydestä ja tasapainoisesta onnesta.
Tässä on kuitenkin se ”mutta”. En nimittäin usko sen toteutuvan kovinkaan usein, että hetkellinen mielihyvä ja syvä tyytyväisyys omaan elämään tulevat täsmälleen samasta lähteestä. Tämä taas johtuu siitä, että usein pitkän tähtäimen tavoitteiden saavuttaminen vaatii asioita kuten epämukavuuden sietoa, pinnistelyä, epäonnistumisten kohtaamista ja niin edelleen. Nämä ovat asioita, joista harva saa puhdasta, mutkatonta mielihyvää samalla tavalla kuin niistä elämän pienistä iloista.
Joitakin kohtaamispaikkoja tavoitteiden eteen ponnistelulla ja mielihyvällä voi tietysti olla. Kyllä monikin saa mielihyvää esimerkiksi liikunnasta. Toisaalta harvalle tavoitteellinen liikunta saati urheilu on yhtä euforian ilotulitusta, vaikka se tekisikin onnelliseksi sitä kautta, että se vie elämää haluttuun suuntaan. Samoin kyllähän esimerkiksi uraansa panostava ihminen voi saada mielihyvää onnistumisista työssään. Yhtä kaikki mukana lienee paljon myös kovaa työtä ja pinnistelyä, joka ei tuo onnellisuutta mielihyvätasolla, vaikka auttaisikin tavoitteiden saavuttamisessa.
Yksi oman elämäni suurimmista, pysyvimmistä haasteita on se, että minulla nämä kaksi esiteltyä onnellisuuden lajia ja tasoa ovat hyvin kaukana toisistaan. Jos ilmaisen asian kaunistelematta, niin olen pohjimmiltani äärimmäisen laiska ihminen. En nauti juuri lainkaan minkään asian tekemisestä. Saan puhtaimman mielihyvän passiivisuudesta: herkuttelusta, levosta, ystävien kanssa jutustelemisesta… Tämä ei kuitenkaan pitkällä aikavälillä riitä sisällöksi sellaiseen elämään, johon voisin olla tyytyväinen – ja harvalle kai riittää. Vaikken voi luonnehtia itseäni poikkeuksellisen kunnianhimoiseksi, niin jonkin verran kunnianhimoinen kuitenkin olen. En voi olla pidemmän päälle tyytyväinen sellaiseen elämään, jossa teen ihan vain jotakin ja jotenkin elätän itseni ja sinnittelen päivästä toiseen. Se ei vain riitä.
Siinähän sitä jo onkin melkoinen kuilu kahden lajin onnellisuuden välillä: Mielihyvää tavoitteleva puoli minusta sanoo, että tässähän voisi istua kesän terassilla lukemassa kirjoja ja syömässä suklaata. Kunnianhimoinen, tavoitteellinen puoli minusta sanoo, että ei muuta kuin täysillä eteenpäin tavoitteita kohti ja kyllä sitä vielä voi puristaa itsestään vähän lisää. Kuilu on tosiaan leveä ja syvä, ja siihen koko onnellisuuden on helppo vajota.
Olen joutunut miettimään tätä asiaa paljon. Olen tullut siihen tulokseen, että tärkeintä on tasapaino kahden erilaisen onnellisuuden välillä. Mutkatonta mielihyvää tarvitaan mutta myös niitä ponnisteluja, joilla itsestään ja elämästään saa sellaisen kuin haluaa, tuntuivat ne ponnistelut itsessään hyvältä tai eivät.
Valitettavasti näiden kahden asian välistä tasapainoa ei ole erityisen helppo löytää. Tämä on nähdäkseni yksi suurimmista syistä siihen, miksi ihmiskuntaa aina vain jaksavat askarruttaa onnellisuuteen liittyvät kysymykset. Mielihyvän ja syvempien tavoitteiden välinen tasapainoilu on herkkää ja tarkkaa kuin nuoralla kävely.
Juuri tämän samaisen tasapainon hakeminen on monen arkisen ja myös suuremman, mieltämme askarruttavan kysymyksen ja valinnan takana. Jäänkö kotiin siivoamaan (koska sitten koti olisi sellainen, kuin sen toivoisin olevan) vai menenkö rannalle syömään jäätelöä (koska se on kivaa)? Jäänkö ylitöihin (koska minun tarvitsisi säästää omaan asuntoon) vai lähdenkö kotiin (koska lepo tekisi jo poikaa)? Lähdenkö toiselle paikkakunnalle opiskelemaan (koska sitä kautta voisi urjeta unelmien ura) vai jäänkö tänne (koska se olisi tuttua ja turvallista)?
Lyhyesti sanottuna korkeammat tavoitteet ja se, mikä juuri nyt tuntuisi hyvältä, repivät meitä usein eri suuntiin. Ikään kuin jo tämä ei olisi tarpeeksi vaikeaa, meidän ei pohjimmiltaan ole edes tarkoitus valita näiden kahden asian väliltä vaan meidän pitäisi onnistua vallitsemaan sopivassa suhteessa kumpaakin. Ei todellakaan helppo tehtävä!
Itse olen viime vuodet horjahdellut tasapainottelussani nimenomaan sille puolelle, jolla on paljon kovaa työtä tavoitteiden eteen mutta varsin vähän mielihyvää. Tämän asian korjaaminen ei olisi välttämättä edes vaikeaa. Se sen sijaan on vaikeaa, että korjausliike todella palauttaa tasapainon eikä saa vaakakuppia pahasti kallelleen sinne toiseen suuntaan.
Lämpimin terveisin
Rouva R
Kuvat Rafael Javier/CC0/Pixabay (ylempi) ja Briam-Cute/CC0/Pixabay (alempi)
Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättelevä postaus!
Pohdin itse(kin) usein onnellisuuden ja onnellisen elämän ”salaisuutta” (olenpa myös muutaman blogipostauksen aiheesta aikoinaan kirjoittanut).
Ajatteluni onnellisuuden avaimista on siinä mielessä ollut aika yksinkertaista, että olen aina yhdistänyt onnellisuuteen mahdollisuuden elää ns.omannäköistä elämää ja mahdollisuuden toteuttaa itseään. Toisekseen olen kokenut että pohjimmiltaan onneen riittää (pitäisi riittää?) se, että on katto pään päällä ja saa laskut maksettua. Kaikki muu on extraa.
Viime aikoina olen kuitenkin pohtinut onnellisuutta hiukan syvemmin ja hiukan erilaisesta näkökulmasta. Sillä, todellakin, kaikki voi päällisin puolin olla hyvin ja ”näyttää” hyvältä, mutta ihminen voi silti olla onneton/”tyhjä”. Näinpä ollen, ehkä kaikkein tärkein onkin meissä itsessämme, ajattelussamme ja suhtautumisessamme asioihin.
Kukaan ei tässä elämässä välty vastoinkäymisiltä, surulta, ja henkisesti ja/tai fyysisesti raskailta ajanjaksoilta. Ehkä on viisautta oppia aidosti hyväksymään em. asiat osana elämää, ja oppia aidosti olemaan kiitollinen kaikesta siitä hyvästä mitä omassa elämässä kaiken raskaankin keskellä kuitenkin on. Ehkä on tärkeintä oppia olemaan vertaamatta omaa elämäänsä (sen onnea tai onnettomuutta) toisten elämiin. Ehkä on ratkaisevaa sisäistää se, että elämä on aina sekä että, ei joko tai. Elämä on aina sekä valoa että varjoa. Ehkä on kaikkein keskeisintä opetella oikeasti elämään tässä hetkessä, vellomatta menneessä tai murehtimatta tulevaa. Varsinkin raskaassa elämäntilanteessa aika-ikkunaa on hyvä kaventaa – riittää kun selviän tästä päivästä, huomenna on jo uusi, hivenen helpompi. Jos sydänsuru tuntuu musertavalta voi kuitenkin olla onnellinen siitä että on kyennyt rakastamaan. Lyhytkin ihmissuhde on merkityksellinen. Jos jonkin unelman toteuttamiseen säästetetyt rahat joutuukin yhtäkkiä käyttämään johonkin muuhun yllättävään menoon voi kuitenkin olla tyytyväinen siihen että on kyennyt unelmoimaan, ja tyytyväinen siihen että ne rahat ylipäätään ovat olemassa.
Se kuuluisa suhtautuminen asioihin. Ja se, että antaa kaikkien tunteiden tulla ja olla – ne kyllä hälvenevät aikanaan, vastaan ei kannata taistella.
Omannäköisen elämän eläminen on hyvin sanottu. Itsekin uskon, että se on onnellisuuden kannalta hyvin tärkeää. Ne tilanteet, joissa elämä näyttää täydelliseltä mutta kyseistä elämää elävä ihminen ei ole onnellinen, johtuvat käsittääkseni usein kahdesta asiasta. Yksi selitys tilanteeseen on se, mitä käsittelin postauksessa, eli mielihyväpuoli ei ole kunnossa. Sitä kenties suoritetaan varsin täydellistä elämää, mutta iloa, hauskuutta ja mukavuutta ei vain ole tarpeeksi. Toinen mahdollinen selitys on juuri se, ettei se täydellinen elämä ole itselle täydellistä. Kenties eletään jonkun muun täydellistä elämää tai ympäröivästä kulttuurista omaksuttua täydellisen elämän kuvaa.
Oma asenne on tietysti monella tavalla ratkaiseva. Jotkut onnistuvat näkemään varjoja paratiisissakin, jotkut taas löytävät kultareunuksen jokaisesta pilvestä. On silti pakko sanoa, että suhtaudun jossakin määrin kriittisesti asenteen korostamiseen. Tavallaan on totta, että oma suhtautumisemmehan sen määrää, mitä asiat meille ovat. Toisaalta ajattelen, että valoisa asennekin vaatii polttoainetta jostakin. Joillakin se polttoaineen lähde on ehkä persoonassa, mutta ainakin tällaiselle hiukan synkälle ihmiselle tulee jossakin vaiheessa sellainen olo, että sitä valehtelee itselleen, jos loputtomasti koettaa selittää parhain päin asioita, joista positiivisia puolia saa etsimällä etsiä.
Minulle on tullut esimerkiksi viime aikoina sellainen tunne, että tarvitsisin kunnon onnistumisen. Siis oikein mojovan onnistumisen, joka saisi hihkumaan ilosta. En ole erityisen huono näkemään onnistumisina myöskään sellaisia puolinaisia onnistumisia. Kyllä minä osaan sanoa itselleni, että no jaa, vaikka pahalta näytti, niin tärkeintä on, että tästäkin selvittiin. Osaan olla tarvittaessa kiitollinen siitäkin, ettei pahin skenaario toteutunut. Mutta kun sen tekee loputtoman monta kertaa… Jossakin vaiheessa vain tarvitsisi sen puhtaan, kirkkaan onnistumisen. Sen, joka ei vaatisi oikeaa suhtautumista näyttääkseen onnistumiselta. Ehkä sitä sitten taas jaksaisi paremmin pitää onnistumisina niitä muunlaisia. 🙂
Itse tarkoitin asenteella/suhtautumisella tässä kohtaa ehkä ennemminkin sitä, että yrittää nähdä kokonaisuuden (jossa uskon jokaisella olevan joka hetki sekä jotain hyvää että jotain huonoa), en sitä että yrittäisi väkisin repiä huonosta hyvää. Esimerkkinä oma elämäntilanteeni – meillä on mieheni kanssa takana ihan järkyttävä noin kahden vuoden univelka (kiitos taaperon), minkä lisäksi olen olosuhteiden pakosta ollut viimeiset kaksi vuotta lähes kokonaan ilman omia harrastuksia tai sosiaalista elämää (työn ulkopuolella), ylipäätään vailla ns. omaa aikaa. Tämän seurauksena huomasin alkaneeni lipsumaan lievään masennukseen, jopa tietynlaiseen katkeruuteen. Asiaan auttoi sen sisäistäminen että kyllä, olen väsynyt, ja kyllä, hyvinvoinnistani puuttuu tällä hetkellä aika monta tärkeää asiaa, mutta – olen kuitenkin terve, taloudellinen tilanteeni on stabiili, työni on mielekästä, ja olen onnekas kun ylipäätään sain lapsen – ihanan vaikkakin valvottavan sellaisen – vielä tässä iässä. Plus se, että kaikki on väliaikaista. Minun tilanteeni on siis ihan hyvä ja se riittäköön ”arkipäiväiseen” onneen juuri nyt.
..ehkä onnellisuuden tunteen saavuttamiseen voisi auttaa sen hyväksyminen ettei kaiken ”kuulukaan” olla aina hyvin – riittää kun edes jokin/jotkut asiat ovat(?)
Tuossa kokonaisuuden näkemisessä kenties auttaa se tärkeä elämäntaito, että osaa hyväksyä tunteet sellaisina, kuin ne tulevat – ei lähde sen enempää torjumaan niitä kuin myöskään vellomaan niihin. Ehkä silloin se kokonaiskuvakin pysyy parhaiten mielessä, kun se ei katoa ohimenevien tunteiden taakse.
Tietysti tuo on helpommin sanottu kuin tehty silloin, kun tunne ei ole kovin ohimenevä. Jos tunne ei olekaan sitä, että väsyttää tänään, vaan tunne on sitä, että on väsyttänyt kaksi vuotta, niin onhan siinä tuota vaikeuskerrointa… Vaikka täysin eri syistä, niin väsymyksen tunne on itsellenikin tuttu. Hiljattain vapaapäivien välissä oli ”pikkuruinen” puolen vuoden katkeamaton työputki, ja täytyy sanoa, että joskus väsymys voi lähennellä epätoivoa.
Mukava kuitenkin kuulla, että olet ilmeisesti onnistunut luovimaan haastavien tunteiden kanssa ja että ainakin tällä hetkellä taas näet kokonaiskuvan valoisana. Ja totta tosiaan, minkä tiedätkin jo, eivät ne tämän hetken haasteet ja hyvinvointiin liittyvät puutteet ole todennäköisesti ikuisia vaan aikanaan niihin tulee helpotus. 🙂
Tosi mielenkiintoinen kirjoitus! Olet selvästikin pohtinut tätä asiaa monelta kantilta.
Uskon myöskin tuohon perustyytyväisyyteen onnellisuuden lähteenä. Ilmaisisin sen kuitenkin eri sanoin.
Kun ihmisellä on mielen ja sielun rauha ja tasapaino, silloin pienet (eivätkä suuretkaan) vastoinkäymiset heilauta.
Henkinen – ja toisille hengellinen – hyvinvointi luo perustasapainon.
Henkisesti tasapainoinen ja tyytyväinen ihminen ’pysyy kasassa’ vaikka elämä kohtelee joskus rankastikin.
Pienet ilahduttavat asiat arjessa tuovat iloa ja nautintoa. Niistä nauttija elää parempaa elämää. Puoliksi täynnä oleva lasi ilahduttaa, puoliksi tyhjää kirotaan.
Jokainen päivä voi olla seikkailu ja mahdollisuus.
Huonosti voivan ihmisen on vaikea jaksaa kivoista pikkuasioistakaan nauttia.
Uskon onnellisuuteen vanhan sanonnan mukaan: ei päämäärä vaan se matkanteko.
Kiitos mielenkiintoisesta blogista!
Kiitos, kun luet ja kommentoit! 🙂
Se on totta, että onnellisuus edellyttää paljolti juuri kykyä nauttia matkasta. Sitähän arkemme suurelta osin on, elämän matkaa. Erilaisten päämäärien saavuttaminen – vaikka se onnistuisi hyvinkin – on joka tapauksessa pieni osa elämäämme. Tämän vuoksi arjen elämisen taito on onnellisuudessa usein paljon suuremmassa roolissa kuin niin sanotut huippuhetket.