Kansalaistottelemattomuus ja mielenilmausten rajat

Kysymys kansalaistottelemattomuudesta ja sen oikeutuksesta on viime aikoina noussut pinnalle muuan muassa Eduskuntatalon töhrimisen yhteydessä. Jos joltakulta kyseinen tapaus on päässyt menemään kokonaan ohi, siitä voi lukea esimerkiksi tästä Ylen verkkoartikkelista.

Minua häiritsee varsin paljon, kuinka helposti tuontyyppisten tekojen hyväksyttävyyden mittariksi yritetään asettaa se, onko teon tekijöiden viesti kannatettava vai ei. Moni tuntuu kokevan, että kysymys siitä, onko Eduskuntatalon töhriminen hyväksyttävää, on sama kysymys kuin se, kannattaako töhrijöiden sanomaa. Osa vaikuttaa jopa ajattelevan, että kyse on laajemminkin siitä, millä puolella seisoo. Tämä on kuitenkin varsin ongelmallinen tapa hahmottaa asiaa. Tekisi mieli jopa väittää, että siinä logiikka jossakin määrin pettää.

Meidän pitäisi osata erottaa toisistaan mielipiteet ja keinot niiden ilmaisuun. Jos ajattelemme yksioikoisesti, että tarkoitus pyhittää keinot eli hyväksi katsotun asian eteen voi tehdä mitä hyvänsä, silloin olemme todella vaarallisella tiellä.

Voiko kukaan olla missään asiassa niin oikeassa, että se nostaa hänet lain yläpuolelle ja antaa oikeuden tehdä, mitä huvittaa? Jos on itse oikeassa ja naapuri on väärässä, saako naapurin omaisuutta tärvellä? Joku voisi sanoa, että se riippuu tilanteesta. Mutta eikö silloinkin pitäisi tarkastella, millainen se tilanne sitten on; onko se naapurin omaisuuden tärvely teko, joka sitä omaa oikeaa asiaa edes mitenkään edistää?

Vaikka ajattelisi, että ilmaston pelastamiseksi saa tehdä mitä hyvänsä, eikö vähintään pitäisi esittää se kysymys, että hidastuiko ilmastonmuutos, kun Eduskuntatalo töhrittiin? Ellei hidastunut, eikö viimeistään silloin pitäisi osata hahmottaa kyseinen töhriminen erilliseksi teoksi, joka ei ole yks yhteen sama asia kuin se, haluaako ilmaston pelastuvan?

Se, että tavoitteiden ja keinojen välistä rajaa koetetaan hämärtää ja hyväksyttävää keinovalikoimaa laajentaa tavoitteiden painoarvoon vedoten, on nähdäkseni älyllistä epärehellisyyttä ja halpahintainen silmänkääntötemppu.

Elokapina totesi viestipalvelu X:ssä, että ”harmi, että niihin saumoihin jäi vähän maalia”. Tämän viestin ohessa oli kuva hurrikaanista ja hashtag ”suhteellisuudentaju”. (Asiasta uutisoi Iltalehti.) Tällainen viestintä vaikuttaa luovan asetelmaa, jossa toisessa vaakakupissa ovat hirmuiset luonnonmullistukset ja toisessa maali Eduskuntatalon pylväissä. Kysymys kuitenkin kuuluu: onko universumissa jossakin vaaka, josta nämä kyseiset punnukset löytyvät, eli estikö kulttuurihistoriallisesti tärkeän rakennuksen töhriminen todella jonkin katastrofin? Tai pienensikö edes sen todennäköisyyttä?

Henkilökohtaisesti toivon, että jokainen miettii tällaisia kysymyksiä, ennen kuin muodostaa oman käsityksensä kansalaistottelemattomuudesta ja sen oikeutuksesta. Nämä kysymykset nimittäin muistuttavat siitä, etteivät mielipiteet ja tavoitteet ole suoraan sama asia kuin kaikki se, mitä niiden nimissä tehdään.

Ellei tätä ymmärretä, silloin pahimmillaan avataan portti monenlaiselle vandalismille, jota voidaan koettaa oikeuttaa milloin milläkin tärkeällä ja hyvällä asialla. Tämän syksyn aikana on uutisoitu myös muun muassa siitä, kuinka Helsingissä on tyhjennetty katumaasturien renkaita ja jätetty niiden omistajille pamfletti ajopelien koetuista haitoista. (Aiheesta voi lukea tästä HS:n verkkoartikkelista.)

Täysin uusi ilmiö tämäntyyppiset teot eivät ole. Aikanaan puhuttiin niin ikään väriaineilla tehdyistä tihutöistä, jotka eivät silloin kohdistuneet historiallisiin rakennuksiin vaan turkisvaatteisiin käyttäjiensä päällä. En ole varma, tapahtuiko tätä nimenomaan kotimaassamme laisinkaan, mutta sen sijaan turkistarhaiskuja on tapahtunut myös Suomessa. Tavallaan ei siis ole mitään uutta auringon alla: jo pitkään jotkin ryhmät ovat kokeneet soveliaaksi ilmaista tyytymättömyyttään ja ajaa asiaansa muiden omaisuuteen kajoamalla.

Haluan vielä tarttua siihen, miksi ajatus siitä, että tarkoitus pyhittäisi keinot, on ylipäätään vaarallinen – myös niissä tapauksissa, kun keinot ehkä oikeasti palvelevat tarkoitusta. Me nimittäin elämme demokraattisessa yhteiskunnassa. Se tarkoittaa sitä, että meillä on käytössämme viljalti asiallisia ja laillisia vaikuttamiskeinoja. Voimme äänestää ja voimme tuoda julki mielipidettämme lukuisissa eri kanavissa lukuisin eri tavoin ilman sen kummempaa sensuuria.

Joskus kyseenalaisten tekojen kohdalla vedotaan siihen, että historia on moneen kertaan osoittanut, että suoraa toimintaa tarvitaan. Saatetaan kertoa, kuinka kansalaistottelemattomuus on ollut keskeisessä roolissa ties missä ihmisoikeustaistelussa ja ties minkä hirmuvallan murtamisessa.

Tämä voi tietysti olla tottakin. Jos eletään yhteiskunnassa, jossa laillisia keinoja saada omaa ääntä kuuluville ei ole, laittomat keinot saattavat silloin olla ne ainoat. On kuitenkin erittäin oleellinen havainto, että me emme elä sellaisessa yhteiskunnassa. Mikä oikeuttaa laittomat keinot, jos laillisiakin on käytettävissä?

Autoritäärisessä yhteiskunnassa kansalaistottelemattomuus voi olla ainoa tie demokraattisempaan maailmaan. Demokraattisessa yhteiskunnassa kansalaistottelemattomuus puolestaan helposti loukkaa demokratiaa. Tässä on hyvin merkittävä ero!

Ellei demokraattisessa maassa jokin asia saa niin paljon huomiota ja kannatusta, kuin tätä asiaa kiihkeimmin ajavat tahot toivoisivat, mistä se kertoo? Siitä, ettei asian takana seiso niin moni eikä sillä tavoin, kuin asian edustajat toivoisivat. Jos tämä saa sortumaan häiriköintiin ja ilkivaltaan, eikö tätä voida pitää kamppailuna demokraattista päätöksentekoa vastaan ja pyrkimyksenä viedä asiat läpi oman käden oikeudella? Entä moniko todella haluaa kannattaa tällaista toimintaa – jos ajattelee asian ihan loppuun asti?

Jos turhautuminen siitä, etteivät itselle tärkeät asiat saa sellaista huomioita tai varsinkaan kannatusta, jota niille toivoisi, saa tärvelemään ”väärällä puolella” olevien omaisuutta – tai ihan vain jotakin omaisuutta huomion tavoittamiseksi – tällainen toimintamalli vaikuttaa jopa suoranaisen kypsymättömältä. Jos muut eivät leiki minun leikkejäni, potkin niiden hiekkalinnat hajalle!

On silti sanottava, että demokraattiseen yhteiskuntaan kuuluu ehdottomasti myös oikeus osoittaa mieltään. Tämä oikeus on hyvin tärkeä asia! Se, että mielenilmauksille on laissa osoitettu pelisäännöt ja rajat, on kuitenkin ihan yhtä tärkeä asia. Meillä on mahdollisuus vaikuttaa, mutta jotta myös kaikilla muilla olisi yhtäläiset mahdollisuudet eikä touhu menisi pelkäksi hulinoinniksi, vaikuttamisella ja siihen käytettävillä keinoilla on oltava rajat.

Kehotan jokaista miettimään tarkkaan myös sitä, että jos sinulla tai edustamallasi ryhmällä on jokin tärkeä asia, jota haluatte ajaa, niin kannattaako todella toimia niin, että se asia alkaa vaikuttaa verukkeelta – tekosyyltä häiriköintiin ja tihutöihin. Jo aiemmin totesin, kuinka ajatus siitä, että tarkoitus pyhittää keinot, on hyvin vaarallinen, ja sitä se todella on, useammallakin tavalla. Kyseinen periaate vaarantaa pahimmillaan yhteiskuntarauhan ja turvallisuuden – ja kääntyy myös hyvin helposti taustalla olevaa tavoitetta vastaan.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuvat Daniel Kirsch/CC0/Pixabay (ylempi) ja Miguel A. Padrinan/CC0/Pixabay (alempi)