Kapeat kultaiset keskitiet ja kasvatus
Kohtuus on yksi onnellisen elämän tärkeimmistä elementeistä ja samalla valitettavasti yksi vaikeimmin opittavista asioista. Ammumme asiassa kuin asiassa helposti yli – ja yhtä helposti korjausliikekin lipsahtaa liikaa sinne toiseen ääripäähän.
Elämänpolun taivaltaminen on usein kuin juopuneen horjahtelua kapealla polulla: harvoin osuu ihan kohdalleen, useammin menee ohi joko ojan tai allikon puolelle. Sitä kapeaa polkua voisi sanoa myös kultaiseksi keskitieksi. Niitä asioita, joissa keskitielle olisi hyvä onnistua osumaan, ihmiselämässä riittää.
Viime aikoina olen pohtinut kohtuutta ja siihen liittyviä kultaisia keskiteitä kasvatuksen näkökulmasta. Tämä ei ole tapahtunut niinkään tarkkailemalla lapsia vaan tekemällä huomioita siitä, kuinka moni aikuinen oireilee sitä, ettei kasvatus ole tukenut kultaisen keskitien etsintää. Moni joutuu aikuisiällä itse ryömimään syvältä ojan pohjalta kohti tolkullista elämää. Onkin vaikea olla surematta sitä, millaisia karhunpalveluksia vanhemmat joskus onnistuvat tekemään lapsilleen.
Yksi kasvatuksen kenties vaikeimmista tasapainotteluista liittyy siihen, missä määrin opetellaan käytöstapoja ja muiden huomioimista ja missä määrin itsensä kuuntelua ja kunnioittamista. Yhdessä ääripäässä kasvetaan siihen, että tärkeintä on olla häiritsemättä muita ja olla muiden silmissä kiva ja helppo, viis siitä, miltä itsestä tuntuu tai miten itseä kohdellaan. Tästä moni ns. kiltti tyttö yrittää kasvaa ulos vielä keski-ikäisenäkin ja nuolee ajattelutavan synnyttämiä haavoja.
Toisessa ääripäässä henkilö voi olla jo lapsena niin hankala, itsekäs ja vaativa, että edes aikuiset eivät tahdo jaksaa hänen seuraansa. Kun tällainen henkilö kasvaa aikuiseksi, on kaksi vaihtoehtoa: Rajattomasti käyttäytyvästä lapsesta tulee rajattomasti käyttäytyvä aikuinen, jolloin lapsuuden oikuttelu muuttuu pahimmassa tapauksessa rikolliseksi käyttäytymiseksi. Parhaassakin tapauksessa käsillä on työpaikkojen ja kaveripiirien kauhu. Toinen vaihtoehto on se, että muiden huomioiminen opitaan aikuistumisen myötä kantapään kautta. Mitä matalammalta tasolta oppi täytyy aloittaa, sitä kylmempää kyytiä se tulee olemaan. Ilman terveitä rajoja kasvaminen ei siis tosiaankaan ole ongelma vain muiden kannalta vaan vahingoittaa myös ihmistä itseään.
Kapea keskitie on sekin, että opitaan huolehtimaan itsestä ja omasta edusta ja samalla kasvatetaan vastuun- ja velvollisuudentuntoon. Näiden vastaparien välillä tasapainottelu ei toden totta ole aina helppoa. Samaan aikaan, kun olemme usein ainoita, jotka ovat kiinnostuneista omasta hyvinvoinnistamme, meidän tulisi esimerkiksi tehdä, mitä olemme luvanneet. Uskoakseni monet löytävät itsensä silloin tällöin tilanteesta, jossa velvollisuus kutsuu mutta samalla väsymys painaa niin, että pääsee melkein itku.
Jotta tuollaisissa tilanteissa olisi edes jonkinlaiset mahdollisuudet kohtuullisen ratkaisun löytämiseen, pitäisi sisäistää tämä: Olemme oman hyvinvointimme vartijoita, mutta aina ja kaikessa ei ole kyse siitä, miltä nyt tuntuu ja onko fiilistä. Joskus pitää vain tehdä, vaikka kuinka väsyttäisi ja harmittaisi. Esimerkiksi lupausten rikkomisen ja sovitun tekemättä jättämisen kynnyksen kuuluukin olla korkea, kuulostaa se periaate miten vanhanaikaiselta hyvänsä.
On valitettavasti tullut todistettua, kuinka aikuiset, jo itsekin kasvatusvastuussa olevat henkilöt kiukuttelevat kuin pikkulapset, kun heiltä edellytetään, että sovitusta pidetään kiinni, tai heitä arvostellaan lupausten rikkomisesta. Noissa tilanteissa on vaikea olla ajattelematta, että aikuisuudesta huolimatta jokin kasvuvaihe on jäänyt väliin. Sekin pohdituttaa, miten aikuinen opettaa lapsilleen, että näiden pitäisi miettiä tarkkaan, mitä lupaavat, ja pitää lupauksistaan kiinni, ellei se suju häneltä itseltäänkään.
Tämänkin huonosti viitoitetun keskitien haluan vielä nostaa esiin: meidän tulisi kasvaa työteliäiksi ja epämukavuutta sietäviksi ihmisiksi, jotka kuitenkin osaavat myös levätä, laiskotella ja nautiskella. Ns. luterilainen työmoraali huolehti pitkään siitä, että työteliäisyys oli arvossaan ja että se oli enemmänkin se lepo, jossa oli monelle opettelemista. Nykyään vaaka on kallistunut jo reilusti toiseen suuntaan. Nautinnonhaluista elämää ei juuri kukaan edes paheksu, ja työ- ja arkielämä vaativat yhä vähemmän fyysistä ponnistelua.
Lopputuloksena nykyään on paljon ihmisiä, joiden silmissä melko pienikin ponnistelu ja epämukavuus on häiriötila. Painokas vaatiminen ja patistaminen muiden taholta voidaan puolestaan tulkita jopa henkiseksi väkivallaksi.
En halua kiistää, etteikö edelleenkin olisi paljon ihmisiä, joilla on vaikeuksia riittävässä levossa ja palautumisessa. Yhtä kaikki työteliäisyyteen kasvamisessa näyttää olevan isoja puutteita, jotka eivät kumpua vain yksilöiden kasvatusvalinnoista vaan joiden taustalla on laajempi kasvatusajattelun muutos. (Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin koulunkäynnin näkökulmasta.) Tässäkään asiassa pykälän verran vanhanaikaisempi ajattelu ei välttämättä olisi pahaksi. Sillä työteliäisyydellä kun on edelleen paikkansa, niin yhteiskuntaa kuin hyvää elämää rakentavana voimana.
Ihmisellä, joka onnistuu useimmiten pysyttelemään kultaisen keskitien tuntumassa, on hyvät mahdollisuudet kohtuutta noudattavaan, tasapainoiseen elämään. Lisäpisteitä voi antaa jokaiselle, joka saa pidettyä jotakuta toista sen verran kädestä, että onnistuu tukemaan myös häntä oikean polun löytämisessä.
Lämpimin terveisin
Rouva R
P.S. Voit seurata blogia myös Facebookissa tai Blogit.fi-sivustolla!
