Kotimaamme sääntö-Suomi
Ymmärrän niin sanottua byrokratiaa aika hyvinkin. En erityisemmin pidä siitä, että jotkut alkavat heti kovaan ääneen valittaa turhasta paperisodasta, kun heidän täytyy täyttää yksikin lomake.
Ei ole kerta kaikkiaan realistista ajatella, että järjestäytynyt yhteiskunta toimisi niin, ettei koskaan tarvitse jättää mitään hakemusta tai lupapyyntöä tai vastaavaa. Eihän se niinkään voi olla, että esimerkiksi tukia ja avustuksia voisi saada vain ilmoittamalla, että lähettäkää rahaa, tai että erilaiset luvat heltiäisivät sillä, että mä teen nyt näin, jooko, koskaan mitään enempää selittämättä tai selvittämättä.
Olen siis itsekin sitä mieltä, että kyllä vain, järjestäytyneeseen yhteiskuntaan kuuluvat myös erilaiset hakemukset ja lupaprosessit. Jokaisen kansalaisen olisikin hyvä olla koulussa edes sen verran hereillä, ettei mene heti sormi suuhun, kun täytyy täyttää jokin lomake.
Sitten tulee kuitenkin se mutta. Olen yrittäjä, ja vaikkei minulla ole kovin laajaa liiketoimintaa, sitä on kuitenkin useammalla toimialalla. Tästä näkökulmasta sääntö-Suomi jaksaa välillä harmittaa, eikä vähiten siksi, että näen ruohonjuuritasolla, kuinka ylenmääräisten sääntöjen ja paperinpyörittelyn haitat kertaantuvat.
Suomihan on maa, jossa tuoteturvallisuus on yleisesti ottaen korkealla tasolla. Tämä on tietysti hyvä asia! Kukaan meistä tuskin haikailee tilannetta, jossa täytyisi ostamiensa tavaroiden ja palvelujen kohdalla aktiivisesti pelätä, mitä saa ja kuinka haitallista se on terveydelle tai muulla tavoin. Myös muita kuin suoraan ihmisiin kohdistuvia haittoja valvotaan, tästä esimerkkinä vaikkapa ympäristöön kohdistuvat haitat. Kysymys kuitenkin kuuluu: kuinka pitkälle tässä valvonnassa on perusteltua mennä, ja kuinka paljon voidaan aiheuttaa ylimääräistä vaivaa ja kustannuksia melko vähäisen haitan torjumiseksi?
Lähdetään vaikka siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että hyvin usein säännöstä – tai tarkemmin sanottuna sen noudattamisesta – aiheutuu kustannuksia. Saakin tietysti aiheutua silloin, kun kyse on oikeasti tärkeästä jutusta, josta ei voi luistaa ilman selviä haittoja. Mutta entä sitten, kun sääntöjä on valtavat määrät ja ne ovat hyvin yksityiskohtaisia? Kustannukset tietysti kasvavat. Ja kun ne kasvavat, tämä ei ole harmillinen juttu pelkästään yrittäjän kannalta vaan tarkoittaa myös sitä, että kustannukset on kannattavan liiketoiminnan aikaansaamiseksi pakko siirtää hintoihin. Toisin sanoen: loppupeleissä kuluttaja maksaa tiukasta sääntelystä.
Ihan viime aikoina olen seurannut kauhulla erään toimialan tiukentuvaa lainsäädäntöä. Tämän toimialan yrityksiä laajasti tuntien olen tullut siihen tulokseen, että jos lakia luetaan oikein tarkoin, huomattavan suuri osa yrityksistä tuskin edes kykenee ikinä täyttämään uudistunutta lainkirjainta. Se on joko käytännön syistä tai taloudellisesti mahdotonta. Kuka tällaisista lakimuutoksista hyötyy ja miten ongelma ratkaistaan? Ajamalla suuri joukko yrityksiä alas vai tulkitsemalla lakia suurpiirteisesti ja luottamalla siihen, ettei lain noudattamista kuitenkaan valvota kovin tarkkaan?
Vaikkei olisikaan yrittäjä, monille on tuttua esimerkiksi rakentamiseen liittyvä lainsäädäntö. On helppo löytää itsensä tilanteesta, jossa on pakko noudattaa rakentamismääräystä, vaikka se tuntuisi juuri omassa projektissa täysin merkityksettömältä tai jopa kyseenalaiselta – mutta jota vain täytyy noudattaa ja josta aiheutuvat kulut täytyy niellä.
Taannoin törmäsin itse siihen, että varsin pieni hanke vaati rakentamisluvan. Luvan hinta oli useita satoja euroja. Tämän kokoluokan hankkeessa se tarkoitti sitä, että iso siivu koko hankkeen kustannuksista syntyi jo ennen, kuin yhtään mitään oli tehty tai ostettu. Sanomattakin selvää, että kyllä: tällaiset asiat varsinkin kasaantuessaan näkyvät yrityksen hinnoittelussa.
Eräs tarjoamistani palveluista on sellainen, että siihen kohdistetaan säännöllisiä valvontakäyntejä. Olen valvonnasta vastaavan tahon kanssa käynyt kerta toisensa perään läpi listaa valvottavista asioista. Vaikka tästä on irronnut aina joko täysin puhtaat paperit tai korkeintaan pieniä parannusehdotuksia, silti olo on joka kerta ollut tympääntynyt.
Ensinnäkin tällainen valvontahan ei ole ilmaista. Osa kustannuksista menee julkisista varoista, mutta myös yrittäjää muistetaan laskulla. Vaikka lasku olisi laajemmassa liiketoiminnassa melko merkityksetön, pienyrittäjällä sekin tuntuu – ja kyllä, siirtyy asiakkaiden maksamiin hintoihin ja osaltaan hankaloittaa kannattavaa liiketoimintaa.
Olen kuullut sellaisenkin surullisen tarinan, että eräs pienyrittäjä päätyi jopa niin sanotusti laittamaan lapun luukulle, koska säännöllinen maksullinen valvonta teki kannattavasta toiminnasta mahdotonta. (Kyse oli elintarvikealasta.) Lieneekö sekään tarkoituksenmukaista, että pienimuotoinen yritteliäisyys tukahdutetaan valvonnan aiheuttamilla kustannuksilla? Vaatiiko tuoteturvallisuus todella sitä?
Minua on yritystoimintaani kohdistuvassa valvonnassa nyppinyt kenties kaikkein eniten kokemus tehottomuudesta ja näennäisyydestä. Seison sen takana, että tarjoamani tuotteet ja palvelut ovat turvallisia ja muutenkin kohdillaan – mutta rehellisyyden nimissä epäilen vahvasti, että jos ne eivät olisi, tämänkaltainen valvonta ei epäkohtia myöskään paljastaisi. Valvonnassa pystyttäisiin toteamaan valtavat epäkohdat, jotka hyppisivät silmille, ja lisäksi jotkin sellaiset yksityiskohdat, joita on päädytty minulle tuntemattomasta syystä mittaamaan ja kirjaamaan hyvinkin tarkkaan. Tämän ulkopuolelle jää kuitenkin paljon asioita.
Miltä kokonaiskuva siis näyttää? Siltä, että valvonta on toteutettu tavalla, joka aiheuttaa kustannuksia yhteiskunnalle ja yritykselle, kuormittaa pienyrittäjää ja nostaa palvelun hintaa – mutta jolla ei todellisuudessa edes päästäisi kiinni moniinkaan epäkohtiin. Jippii.
Mikä sitten avuksi? Kannatanko yhtä kaikki sitä, ettei sääntöjä saisi olla eikä mitään saisi valvoa tai kontrolloida? En. Olen kuitenkin sitä mieltä, että laki voisi monin osin olla suurpiirteisempi ja keskittyä kaikkein merkittävimpien ongelmien torjumiseen. Samoin olen sitä mieltä, että valvontaa voitaisiin tehostaa sillä, että niihin oikeasti isoihin ongelmiin ja niiden havaitsemiseen suunnattaisiin resursseja riittävästi, jotta niihin todella pystyttäisiin puuttumaan. Samalla voitaisiin vähentää kustannuksia rutiininomaisesta, tehottomasta valvonnasta.
Esimerkiksi omani ja muiden saman toimialan yritysten valvontaa ei mielestäni tarvitsisi toteuttaa aiemmin kuvatuilla säännöllisillä valvontakäynneillä. Torjuttavat riskit eivät ole suuruusluokaltaan eivätkä vakavuudeltaan sellaisia, että se olisi välttämätöntä. Valvonta voitaisiin toteuttaa satunnaisotannalla – jolloin yrityksillä olisi yhä tieto valvonnan olemassaolosta. Lisäksi valvontaa voitaisiin ongelmaperusteisesti keskittää niihin yrityksiin, joiden tuotteissa ja palveluissa on raportoitu puutteita. Tällöin saataisiin tyhjäkäyntiä vähemmälle ja vapautuvia resursseja suunnattua oikeisiin ongelmiin.
Jo Juha Sipilän hallitus nosti reilu kymmenen vuotta sitten tapetille suursiivouksen nimeltä normienpurkutalkoot. Ottamatta kantaa siihen, ovatko talkoot edenneet parhaalla mahdollisella tavalla, perusajatus on nähdäkseni oikea: puretaan sellaista sääntelyä, josta on minimaalinen hyöty mutta harmia ja päänvaivaa ihmisille ja yrityksille. (Asiasta kirjoitti aikoinaan mm. Yle.)
Mitä mieltä sinä olet? Onko sinusta positiivinen ilmiö, että yhteiskunta säätelee ja valvoo yritysten ja yksityisten ihmisten toimintaa hyvin yksityiskohtaisesti ja pyrkii näin minimoimaan kaikenlaiset riskit, vaikka se olisi puolin ja toisin työlästä ja kallista? Vai olisitko valmis elämään yhteiskunnassa, jossa olisi hiukan vähemmän kontrollia mutta jossa esimerkiksi pienimuotoinen yrittäminen olisi helpompaa ja lupiin ja valvontaan liittyvät kustannukset pienempiä? Olisivatko nämä jopa asioita, joiden vuoksi esimerkiksi tuoteturvallisuudessa voitaisiin ottaa nykyistä enemmän pieniä riskejä?
Lämpimin terveisin
Rouva R
P.S. Blogiani voi seurata myös Facebookissa tai Blogit.fi-sivuston kautta.
Kuvat Gerd Altmann/CC0/Pixabay (ylempi) ja Louis/CC0/Pixabay (alempi)