Metsästyksestä – kolme harhakäsitystä
Syksy tuo tullessaan monien riistalajien metsästyksen. Samalla metsästyksen ympärillä käydään paljon keskustelua sekä kahvipöydissä että julkisesti. Vallitseva sikaruttotilanne ei ole keskustelua ainakaan vähentänyt.
Suomessa on riistanhoitomaksun maksaneita henkilöitä noin 300 000, joista metsällä käy hiukan vajaa 200 000. Naisia metsästäjistä on noin kymmenes, ja määrä on kasvussa. (Aiheesta voi lukea lisää esim. tästä Luken artikkelista, ja viime vuoden lukuja saa tästä tilastotietokannasta.)
Metsästys on ollut osa inhimillistä ja myös suomalaista kulttuuria kirjaimellisesti jo ammoisista ajoista. Nykyaika on kuitenkin vieraannuttanut monet metsästyksestä, ja uskoakseni juuri tämä vieraantuminen osaltaan vaikuttaa metsästyksen ympärillä käytävän keskustelun sävyihin ja äänenpainoihin.
On muutamia sitkeästi toistuvia metsästykseen liittyviä väitteitä ja asenteita, jotka ovat nähdäkseni virheellisiä ja joita haluan käydä tässä läpi.
”Metsästys on hillitöntä räiskimistä”
On ymmärrettävää, että jo aseet itsessään herättävät monenlaisia mielikuvia, joista kaikki eivät ole myönteisiä. Tästä huolimatta olen hiukan väsynyt tapaan, jolla monet viittaavat metsästykseen ja metsästäjien kohtaamiseen: Olin menossa katsomaan, vieläkö löytyisi sieniä, mutten sitten mennytkään, kun siellä voi olla niitä metsästäjiä koirineen ja pyssyineen. Ei sitä uskalla metsässä edes liikkua tähän aikaan vuodesta.
Myös metsästystä kritisoivissa julkisissa ulostuloissa – etenkin niissä hiukan kiihkomielisissä – helposti maalaillaan kuvaa siitä, että metsästys on hallitsematonta ja arvaamatonta touhua, hillitöntä räiskimistä.
Vaikka on tietysti mahdoton sanoa mitään, mikä koskisi varmasti Suomen jokaisen lähes 200 000 aktiivisen metsälläkävijän toimintatapoja ja asenteita, metsästyksen edellytyksistä voidaan nostaa esiin useampiakin faktoja.
Mitä se vaatii, että Suomessa on ylipäätään luvallista metsää? Ensinnäkin on suoritettava metsästäjätutkinto. Kyseessä on riistanhoitoyhdistysten järjestämä kirjallinen koe, jolla osoitetaan riittävät tiedot ja valmiudet metsästysharrastukseen. Tämän jälkeen voi maksaa riistanhoitomaksun ja saada metsästyskortin. Aseluvan saaminen on vielä oma prosessinsa, jossa poliisiviranomainen arvioi henkilön sopivuuden aseen hallussapitoon. (Olen sivunnut asiaa aiemmin tässä postauksessa.) Monien, isompien riistaeläinten kuten hirven ja valkohäntäpeuran metsästys edellyttää myös ampukokeen suorittamista. Ampumakoe on uusittava kolmen vuoden välein. (Metsästyksen aloittamisesta ja edellytyksistä voi lukea lisää esim. tältä Riistakeskuksen sivulta.)
Kun metsästysharrastus sitten päästään aloittamaan, vastassa koko joukko metsästystä koskevia lakeja, jotka määrittävät tarkoin, mitä saa metsästää, missä ja milloin. Suuri osa metsästäjistä kuuluu myös metsästysseuraan, ja käytännössä se onkin usein metsästysharrastuksen edellytys. Seuroilla on vielä omia sääntöjään ja toimintatapojaan, jotka rajaavat seuran jäsenten toimintaa.
Asia ei siis ole likikään niin yksinkertainen, että sen kun otetaan pyssy ja lähdetään metsään paukuttelemaan. On hankittava lupia ja läpäistävä kokeita, ja lisäksi metsästystä rajoittavat monet lait ja säännöt. Mikään näistä ei tietenkään ole ehdoton tae siitä, että jokainen metsästäjä toimisi aina fiksusti ja oikein. Yhtä kaikki ollaan kaukana siitä Villin lännen meiningistä, jolla koko metsästysharrastusta toisinaan pyritään kuvaamaan.
Metsästyksestä puhutaan turhan usein silkkojen ennakkoluulojen kautta, ja omalta pieneltä osaltani olen koettanut saada ennakkoluuloista ilmapiiriä hälvennettyä. Kun joku aloittaa sen tavallisen ”metsään ei voi mennä, kun siellä on niitä metsästäjiä” -puheen, olen kertonut monestikin törmänneeni esim. metsäteillä liikkuviin metsästäjiin ja tapaamisten olleen niinkin epäilyttäviä, että on puolin ja toisin moikkailtu iloisesti ja jatkettu omia touhuja. Samanlaista lähestymis- ja suhtautumistapaa voinee suositella yleisestikin ihmisten välisiin kohtaamisiin, harrastuksiin katsomatta.
”Metsästäjät valtaavat koko metsän omine lupineen”
Ne tapaukset ovat aina erityisesti särähtäneet korvaan ja pistäneet silmään, kun metsästyksestä on puhuttu jonkinlaisena metsästäjien harjoittamana tilan valtaamisena, jossa mennään mielivaltaisesti luontoon viemään tila kaikilta ja kaikelta muulta. Tämähän on yksinkertaisesti totuudenvastainen käsitys. Mitään mielivaltaista maan käytössä metsästykseen ei todellakaan ole, ja oma lupa riittää vain sitten, jos maa sattuu olemaan omaa.
Metsästysoikeus on lähtökohtaisesti maanomistajalla. Metsässä liikkuvat metsästäjät ovat siellä usein metsästysseuran kautta, kun maanomistaja on ensin vuokrannut metsästysoikeuden seuralle – toisin sanoen antanut tietyin ehdoin luvan harjoittaa omilla maillaan metsästystä. Valtion omistamille maille metsästyslupa haetaan Metsähallitukselta.
Onkin itse asiassa jopa vähän huvittavaa, että kun jotkut marjastajat, sienestäjät ja muut luonnossa liikkujat päätyvät kiroamaan metsästäjien omavaltaista metsään tunkeutumista, tilanne on usein tosiasiallisesti päinvastainen. Se marjastaja voi hyvinkin olla liikkeellä ”omine lupineen” jokamiehenoikeuden nojalla, kun taas metsästäjiltä se maanomistajan lupa kyllä löytyy. Jos oikein hauskasti käy, metsästäjä, jonka touhuja marjastaja manaa, voi liikkua jopa ihan omilla maillaan!
”Metsästäjät haluavat vain tappaa kaikki eläimet”
Erityisesti silloin, kun jonkin eläinlajin metsästäminen kuohuttaa laajemmin mieliä – kuten käy toistuvasti esimerkiksi susikeskustelussa – nousee helposti esiin se väite, että metsästäjät haluavat vain ampua metsästä kaiken, mikä liikkuu.
Jos ensin jätetään metsästäjien väitetyt mielihalut sikseen ja mietitään, millä edellytyksillä eläimiä ylipäätään saa ampua, on hyvä muistaa, että useimpien metsästettävien eläinlajien kohdalla sallittu kaatomäärä on erikseen määritelty. Tästä ovat poikkeuksena lähinnä ns. haitalliset vieraslajit kuten supikoira, sekä omana poikkeustapauksenaan metsäkauris.
Muiden hirvieläinten kuten hirven ja valkohäntäpeuran pyyntiluvat myöntää alueellisesti Suomen riistakeskus. Myönnettävien lupien määrään vaikuttavat alueen hirvieläinkanta sekä eläinten aiheuttamat vahingot esimerkiksi metsissä ja liikenteessä. Lupamäärä päätetään erikseen vuosittain, eli mainittuja asioita myös tarkastellaan vuosittain. (Aiheesta voi lukea enemmän esim. tästä Metsästäjä-lehden artikkelista.)
Pienriistan kuten riistalintujen ja jänisten osalta metsästysseurat asettavat omat rajoituksensa, ja tarpeen vaatiessa myös viranomaiset voivat rajoittaa pienriistan metsästystä.
Paljon keskustelua herättänyt suurpetojen metsästäminen on mahdollista ainoastaan maa- ja metsätalousministeriön asettamana kiintiömetsästyksenä, jossa metsästykselle annetaan tarkka alueellinen ja määrällinen rajaus, tai Suomen riistakeskuksen myöntämien poikkeuslupien perusteella. Viimeksi mainittuja voidaan myöntää perustellusta syystä vahinkojen estämiseksi. (Aiheesta löytyy tarkempaa tietoa Riistakeskuksen sivuilta.)
Jos lopuksi vielä palataan siihen kysymykseen, että mitä ne metsästäjät sitten mahdollisesti haluaisivat tehdä, taas kerran on hyvä muistaa metsästäjien lukumäärä. Siinä, minkä verran metsästäjät toivoisivat voivansa mitäkin eläinlajia metsästää, on varmasti vaihtelua. Yleistä rajatonta verenhimoa vastaan puhuu kuitenkin vahvasti se seikka, että metsästysseuroissa tapahtuu paljon sellaista metsästyksen rajoittamista, johon laki tai viranomaiset eivät pakota. On tavallista, että metsästysseuroissa pyritään esimerkiksi sääntelemään sitä, mitä eläimiä metsästetään mihinkin aikaan metsästyskaudesta. Nämä voivat olla suosituksia mutta myös jäsenistöä velvoittavia sääntöjä. Samoin metsästysseuroissa seurataan saaliseläinkantojen kehitystä ja käydään aiheesta keskusteluja.
Vaikka riistanhoito-termistä esitetään toisinaan pilkallisia huomautuksia viitaten siihen, että metsästäjille hoitaminen on lähinnä tappamista, moni metsästäjä suo todellisuudessa paljon ajatuksia sille, että metsästys olisi kestävällä pohjalla. Tätä tapahtuu myös ihan yksilötasolla, kun yksittäinen metsästäjä tekee sääntöjen ja rajoitusten puitteissa päätöksiä siitä, mitä eläimiä hän pyytää tai on pyytämättä.
*
Vaikka nykypäivänä ennakkoluuloisuus vaikuttaa kohteesta riippuen olevan yllättävän hyväksyttyä, kehotan lämpimästi ennakkoluulottomuuteen myös tässä asiassa. Jos jokin metsästyksessä mietityttää, on olemassa eräs varsin hyvä tapa saada asioihin selvyyttä ja uutta näkökulmaa: mene ja kysy. Metsästäjien kanssa on täysin luvallista keskustella, ja asiallisen keskustelun anti on usein puolin ja toisin oikein hyvä.
Lämpimin terveisin
Rouva R
P.S. Blogiani voi seurata myös Blogit.fi-sivuston kautta tai Facebookissa. Viimeksi mainitusta voi lukea myös lyhyitä kommenttejani ajankohtaisiin aiheisiin.
Kuvat wal_172619/CC0/Pixabay (ylempi) ja jacqueline macou/CC0/Pixabay (alempi)