Miksi nuorten todellisuus on rikki?

Nuorten pahoinvoinnista ja sen oireilusta puhutaan paljon. Kukaan tuskin on voinut olla näkemättä surullisia ja huolestuttavia otsikoita nuorten syrjäytymisestä, lisääntyvistä mielenterveysongelmista sekä näihin liittyvistä ilmiöistä kuten nuorten väkivallanteoista. (Aiheesta voi lukea esim. tästä Ylen verkkoartikkelista.)

Ihan ensin minun on sanottava, etten koskaan tule vähättelemään nuoruusiän haasteita tai niiden ytimessä olevaa aikuistumisen hankaluutta. Aikuistuminen on minun silmissäni yksi vaikeimmista kaikkia koskettavista asioista. Jos haluaisin kiteyttää oman aikuistumiseni lyhyeen, kuvaavaan lauseeseen, ilmaisisin asian näin: selvisin hengissä.

Nuoruudessahan on kyse ei sen vähemmästä kuin siitä, että pitäisi ponnistaa lapsuudesta aikuisuuteen. Toisin sanoen pitäisi onnistua rakentamaan oma, aikuinen elämänsä.

Hyppäys lapsen elämästä aikuisuuteen on joka tapauksessa melko suuri. Ensin olet lapsi, jolta puuttuu sekä valta että vastuu omaan elämään nähden. Sitten oletkin aikuinen, jolla on nämä molemmat ja jonka pitäisi myös tietää, mitä niillä tehdä.

Myös konkreettisella tasolla hyvin monet asiat muuttuvat: Lapsuudenkoti pitää jättää taakse ja tehdä oma kotinsa jonnekin muualle, usein toiselle paikkakunnalle. Ne ihmiset, joiden kanssa päivittäin on tekemisissä, vaihtuvat. Koulunkäynti muuttuu ensin vaativammaksi ja vastuullisemmaksi opiskeluksi ja lopulta työelämäksi. Monet haluaisivat myös pariutua ja löytää sopivan kumppanin. Kaikkeen tähän liittyy lisäksi noin miljoona pientä käytännön asiaa, jotka pitäisi ratkaista, alkaen siitä, mitä haluaa harrastaa, ja päättyen siihen, hankkiiko päältä vai sivulta täytettävän pesukoneen.

Ei ole helppoa, ei.

Nykyaika tuo aikuistumiseen omat haasteensa. Tavallaan elämä on – myös nuorille – paljon helpompaa kuin se on ollut missään muussa historian vaiheessa. Osittain juuri tämä on kuitenkin ongelma. Yhteys elämän perusasioihin on heikko, kun liian monet ilmiöt omassa elämässä ovat jotakin muuta kuin käsin kosketeltavia. Ei ole välttämättä älypuhelimen lisäksi juuri mitään, mihin tarttua, ei konkreettisesti eikä kuvainnollisesti.

Loputtomien mahdollisuuksien ongelmat ovat olleet näkyvissä jo omassa nuoruudessani. Tavallaan koko maailma on auki ja kaikki on mahdollista, mutta helposti käy niin, että kun johonkin yrittää tarttua, se katoaa kuin kangastus aavikolla. Someaika ei paranna tilannetta. Luuriin voi tulla nonstopina kuvia mitä ihmeellisimmistä asioista, jotka periaatteessa voisivat olla jokaisen saavutettavissa – mutta käytännön toteutus onkin jo aivan muuta.

Loputtomien mahdollisuuksien kääntöpuoli on myös se, että jos voi ainakin teoriassa tehdä mitä vain, silloin puuttuvat suuntaviitat, joihin tukeutua. Itse kannatan vapautta enkä ihannoi yhteiskuntaa, jossa esimerkiksi luokkatausta määrittelee elämänpolun. Ymmärrän silti, että vielä 50-70 vuotta sitten suomalainenkin yhteiskunta on ollut tietyllä tavalla selkeämpi. Mahdollisuudet ovat näyttäytyneet rajallisempina ja todellisempina. Vaikka se on ollut monella tavalla epätasa-arvoista eikä muutenkaan kovin ihanteellista, se hyvä puoli asiassa lienee ollut, että elämälle on ollut selvemmät suuntaviitat. Ei ole tarvinnut huitoa sokkona loputtomien mahdollisuuksien harhassa.

Nykyajassa oma painolastinsa tulee vielä tiedostavuuden vaatimuksesta: ei riitä, että huolehtii itsestään ja koettaa rakentaa oman elämänsä, vaan samalla pitäisi pelastaa ilmasto, sukupuuttoon kuolevat eläimet ja olla tietoinen hirmuteoista, joita juuri nyt tapahtuu jossakin tuhansien kilometrien päässä. Herkälle ja välittävälle nuorelle tämä voi olla hyvin hajottavaa. Ne muunlaiset taas saavat helposti niskaansa paheksunnan ja sosiaalisen paineen, jolloin se on itse asiassa heillekin yhtä hajottavaa.

Aina on niitä, jotka haluavat kuitata nuorten ongelmat ja erityisesti nykynuorten ongelmat sellaisilla kommenteilla, kuten että nuorilta ei vaadita mitään ja aina vain hyysätään ja sitten ollaan pehmeitä ja kaikki ahdistaa. En millään muotoa pidä asenteesta näiden kommenttien takana ja usein ne henkivät silkkaa tietämättömyyttä. Pieniltä osin olen kuitenkin hiukan samaa mieltä.

Tämä täytyy ehdottomasti selittää auki: Kun olen tähän mennessä pitkälti vain kertonut, kuinka rankkaa nuorilla on ja miksi nykyään on mielestäni erityisen rankkaa, haluan omalta osaltani hahmotella myös sitä, millä tavoin tilannetta voisi korjata. Uskon, että yksi korjaavista askelista olisi palauttaa nuorille selvempi ja konkreettisempi yhteys elämän perusasioihin.

Asioiden – kuten rahan tai koulu- tai urheilumenestyksen – eteen täytyy tehdä työtä, mieluiten ainakin osittain fyysistä sellaista. Jonnekin päästäkseen on otettava jalat tai fillari alleen. Valtavan ihanteellisena pitäisin, jos nuorille voitaisiin tarjota myös mahdollisuus osallistua suoraan ruoan tuottamiseen joko kasvien kasvatuksen tai eläinten hoidon kautta, mutta ymmärrän tämän olevan vaikeasti toteutettavissa. Kenties jokin metsämarjojen poimiminen voisi sentään olla aika monille mahdollista, tai muu vastaava työskentely suoraan elämän perusasioiden äärellä.

Jos sallitaan asian esittäminen vähän kärjistetysti, näkisin nuorten mieluummin harmistuvan käsiin tulleista rakoista kuin ahdistavasta TikTok-videosta.

En kuitenkaan ajattele, että ratkaisu olisi yksiselitteisesti vain se, että tuodaan nuorten elämään lisää konkretiaa ja fyysisyyttä. Uskon, että yksi tärkeimmistä tekijöistä siinä, että nuori voi tasapainoisen nuoruuden jälkeen ponnistaa onnistuneesti aikuisuuteen, on vastuunoton ja kasvurauhan sopiva suhde.

Pitäähän nuoren saada myös olla vielä hetken lapsi! Tänä päivänäkään kaikkiin nuoriin ei voi edes pahalla tahdolla soveltaa sitä ajatusta, että kaikki on vain liian helppoa ja kevyttä ja niin edelleen. Osalla nuorista elämä on jotakin ihan muuta: aivan liian aikaisin kannettavaksi tullutta vastuuta, rankkaa ja tympeää puurtamista sekä väsymystä.

Mikä sitten on se vastuun ja huolettoman vapauden sopiva suhde? Millä se mitataan ja mitä vaakaa käytetään? Sehän tässä tietysti onkin ongelma, koska kukapa sitä osaa tarkasti mitata, vaikka haluaisikin?

Jonkinlaisena ohjenuorana näkisin itse sen, että nuoren pitäisi mielestäni jo melko varhaisessa vaiheessa tutustua ja tottua vastuuseen ja työntekoon. Samalla hän ei kuitenkaan saisi vielä suhteettomasti kuormittua näistä asioista vaan hänellä täytyisi olla mahdollisuus pitää ainakin toinen jalka lapsuuden puolella melko pitkään, eli saada kasvaa rauhassa.

Jos näitä asioita onnistutaan mittaamaan sopivassa suhteessa, parhaassa tapauksessa nuori hyppää aikuisuuteen niin, että hänellä on jo kosolti taitoja, joita aikuinen elämä edellyttää. Tällöin aikuisuus ei tule kuin kylmä suihku kasvoille, liian yllättävänä ja kovana. Samalla nuorella olisi hyvä olla kuitenkin takana kivat nuoruusvuodet sekä kosolti energiaa aikuiselämän rakentamiseen – sen sijaan, että hän on työelämän kynnyksellä jo valmiiksi uupunut ja kyynistynyt.

Jos palaan vielä omiin nuoruusvuosiini, niin minut nosti ikävien vuosien jälkeen jaloilleni juuri se, että minulla oli valmiiksi kyky ottaa vastuuta ja tehdä työtä. En pelästynyt ajatusta käsien likaantumisesta tai siitä, että joudun itse pesemään pyykkini ja maksamaan laskuni. Toisaalta uupumusta en ollut onnistunut nuoruusvuosina välttämään. Se oli varmasti osasyy siihen, että ylipäätään tarvitsin niin vahvaa vastuun ottamisen taitoa jaloilleni pääsemiseen… Suo siellä, vetelä täällä?

Jälkeenpäin ajateltuna näen, että tapa, jolla nuorena harjoittelin työntekoa ja vastuunottoa, oli armottoman yksipuolinen ja tietyllä tavalla raaka. Se oli liian paljon räpiköintiä, taistelua ja oman tien raivaamista ja aivan liian vähän muunlaisten taitojen harjoittelua. Tällöin pääsi käymään niin, että vaikka minulla periaatteessa oli jo nuorena korkea vastuuntunto ja kova työmoraali, minulla oli heikot eväät siihen, että olisin pystynyt siirtämään näitä taitoja kovin onnistuneesti aikuisen todellisuuteen.

Oma häpeilemättömän subjektiivinen näkemykseni nuorten pahoinvoinnin korjaamisesta on kiteytettynä se, että tarvitaan lisää konkretiaa ja yhteyttä todelliseen elämään – mutta samalla myös tilaa lapsuudelle ja rauhassa kasvamiselle.

Mitä ajatuksia tämä teksti herätti? Miten juuri sinä lähtisit korjaamaan nuorten todellisuutta, joka näyttää olevan monella tavalla rikki?

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuvat Anemone123/Pixabay/CC0 (ylempi) ja sweetlouise/Pixabay/CC0 (alempi)

puheenaiheet mieli uutiset-ja-yhteiskunta syvallista
Kommentit (1)
  1. Ihan hyvät ehdotukset. Moni tutkimus ja ihan kokemusperäinenkin tieto puoltaa sitä, että elämässä pitäisi olla paljon (ei-kilpailullista) liikkumista,joka tuottaa endorfiinejä, ulkona luonnossa oloa, joka laskee verenpainetta ja laittaa ihmisen paikalleen ympäristöönsä nähden, ja konkreettista käsillä tekemistä, jossa näkee työnsä tuloksen (dopamiinia pitkäjänteisen työn kautta, ei pikapiikkeinä). Nämä pitävät stressin ja ahdistuksen siedettävällä tasolla. Lisäksi tärkeää olisi kosketuksen ja aidon yhdessäolon tuoma oksitosiini, ja sosiaalinen ja henkinen yhteenkuuluvuus.

    Älytöntä onkin, että näitä ei nykynuorten elämässä priorisoida – päinvastoin, kouluakin käydään käsin kirjoittamisen sijaan koneilla, ja sosiaalisia suhteita hoidetaan viestiketjuin. Kun tähän vielä lisätään kaikki eriasteiset elämän ongelmat sekä nuo mainitsemasi nykyajan stressiä ja surua luovat realiteetit, kuten luontokato joka tulee näillä näkymin tuhoamaan suuren osan ihmiskuntaa, niin saa kyllä olla aika superyksilö jos kaikesta huolimatta voi hyvin ja on iloisella mielellä.

    Toki nuorissa on paljon myös heitä, joiden elämäntavat tukevat hyvinvointia. Ja onhan nykyajassa myös paljon hyvää verrattuna vaikkapa siihen, miten kasarilla/ysärillä suhtauduttiin esim. homoihin tai seksuaaliseen häirintään. Kun vaan muistettaisiin pitää mukana myös kaikki nuo tarpeelliset jutut, joita ihmisen kivikautinen keho-mieli kuitenkin yhä tarvitsee! Se jo varmasti auttaisi monia selviytymään hieman paremmin kaikista elämän haasteista.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *