Minimalismi, askeettisuus ja epämukavuus
Minimalistinen ja askeettinen elämäntapa eivät ole sama asia. Siinä, missä minimalisti pyrkii poistamaan elämästä tarpeettoman ja keskittymään olennaiseen, askeettista elämäntapaa hallitsee itsekuri nautinnon tavoittelun sijaan. Näen näissä johtoajatuksissa kuitenkin yhtäläisyyksiä ja tunnen vetoa molempiin, koska kummassakin pyritään eroon ylettömyydestä.
Olen jo lapsena tuntenut vetoa yksinkertaiseen, jossakin määrin mukavuuksista riisuttuun elämään. Harvoin olen tuntenut olevani yhtä elossa kuin silloin, kun olen herännyt kylmiin huoneisiin, joissa ikkunat ovat olleet jäässä sisältäpäin. Se hetki, kun hylkää lämpimän peiton ja asettelee varpaansa kylmälle lattialle – kaikessa kurjuudessaankin siinä on ollut sitä jotakin!
Elämä virtaa suonissa erityisen vilkkaasti silloin, kun on käynyt läpi fyysisiä ponnistuksia jaksamisen äärirajoilla ja päivän päätteeksi vielä ponnistelee kantaen polttopuut sisälle. Kun lopulta yön tunteina asettuu makuulle saunan lauteille ja kuuntelee puiden rätinää kiukaassa tai lukee kirjaa takkatulen loimussa, hetken nautinnollisuuteen tuo jotakin ainutkertaista se, kuinka yksinkertaisista asioista on kyse ja millaisten ponnistusten läpi niihin on kuljettu.
Asia ei silti ole mielessäni ristiriidaton. Osaan myös hemmotella itseäni kaikkea muuta kuin askeettisilla tavoilla ja nauttia siitäkin. Käsintehdyt suklaakonvehdit, kuumat kylvyt ja se, että eteen kannetaan jonkun muun tekemää ruokaa – kyllä se vain kelpaa!
Jollakin tavoin itsensä hemmottelussa tuntuu kuitenkin aina olevan varoittava alavire. Ikään kuin niissä hetkissä jokin kuiskisi korvaan, ettei tätä sitten kannata harrastaa kovin paljon. Sen kuiskeen voisi kuitata jonakin kummallisena luterilaisena syyllisyytenä, mutta ajattelen oikeastaan, että se korvissa kuiskiva ääni on oikeassa. Jos itsensä hemmottelusta ei suoranaisesti tarvitse potea syyllisyyttä, se on kuitenkin asia, jolla on hyvä olla rajat ja mieluiten melko tiukat sellaiset.
Helpot, pitkälle viedyt nautinnot muuttavat luonnettaan nopeasti, jos ne eivät ole harvinaista herkkua vaan niistä tulee tapa elää. Siinä, missä ensiksi mainittu voi vielä helliä sielua, jälkimmäinen harvoin kehittää ihmistä tai hänen elämäänsä toivottavaan suuntaan.
Viime aikoina on puhuttu ilmiöstä, jota on somessa kutsuttu nimellä friction-maxxing, kitkan maksimointi. (Aiheesta voi lukea esim. tästä Iltalehden artikkelista.) Käytännössä ilmiössä on kyse siitä, että tehdään asiat muutoin kuin helpoimman kautta ja täten lisätään elämään epämukavuutta, vaikka nykyaika mahdollistaisi lähes kaikessa helppouden ja mukavuuden.
Ei tilata netistä vaan mennään kauppaan ostamaan, mieluiten kävellen. Ei hoideta asiaa viestittelemällä vaan kasvotusten tai vähintään soittamalla. Tehdään ruoka itse, vaikka sen voisi tilata valmiina ovelle. Ylipäätään ei mennä aina siitä, mistä aita on matalin, vaan nähdään vaivaa ja siedetään epämukavuutta.
Vaikken kannata itsetarkoituksellista kurjuuden lisäämistä, tiedostan hyvin, että nykyaika mahdollistaa putoamisen toisen ääripään ansaan: siihen, ettemme viitsi juuri mitään emmekä siedä pientäkään ponnistelua tai hankaluutta. Muotoilisinkin asian niin, että vaikkei ole mielekästä tehdä elämästä turhaan hankalaa, voi olla hyvinkin mielekästä olla takertumatta ihan jokaiseen elämän helpottamisen mahdollisuuteen silloin, kun niitä alkaa olla tarjolla rajattomasti.
Väitän, että me useimmiten tunnistamme, milloin ollaan menossa vähän liian pitkälle, jos vain haluamme tunnistaa. Kyllä meidän päässämme kilkattaa pieni kello, jos alamme tavan takaa tilata ruoan valmiina ovelle, vaikka olisimme täysin kykeneviä hankkimaan raaka-aineet ja valmistamaan ruoan itse. Samoin kyllä pieni varoitusvalo alitajunnassamme syttyy, jos vähäisetkin lihasvoimin liikkumiset aletaan korvata sähköskuutilla. Kyse on enemmänkin siitä, haluammeko kuulla kilkatukset ja nähdä varoitusvalot vai viekö mukavuudenhalu voiton.
Etenkin jos stressiä on paljon ja väsyttää, on helppo kuvitella, että tarvitsemme lisää hauskuutta ja helppoutta ja että kannattaa vähentää kaikkea tylsää ja rutiininomaista tekemistä, joka ei ole täysin pakollista. Todellisuudessa tämä ei useinkaan poista stressiä eikä nosta elämänlaatua, vaikka sitä voi olla vaikea myöntää.
Ihmiselle tekee hyvää liikuttaa itse itseään, valmistaa oma ruokansa ja tehdä asioita myös elinympäristön eteen, on kyse sitten siivoamisesta tai asumuksen lämmittämisestä. Samoin ylläpidämme hyvinkin tarpeellisia taitoja, kun vaivaudumme kohtaamaan muita ihmisiä silmästä silmään ja kommunikoimaan muutenkin kuin älylaitteiden välityksellä.
Mielestäni on hyvä poistaa elämästä turhaa sälää ja hälyä, on kyse sitten tavaroista, elämyksistä tai tuttavuuksista. Tämä on myös se kohta, jossa minimalistinen ja askeettinen elämäntapa nähdäkseni kohtaavat. Sen sijaan en kannata sitä, että poistamme elämästämme loputtomasti ponnistelua varsinkaan silloin, kun on kyse ponnistelusta perusasioiden eteen.
Kun alamme siivota elämäämme isolla luudalla, on hyvä aloittaa ylettömyydestä – koskee se sitten materiaa, nautintoja tai helppoutta. Mikään, mikä jättää meidät pelkiksi napin painajiksi, köllöttelijöiksi ja nautiskelijoiksi, ei edusta kohtuutta. Ihmiselämään kuuluu myös vaivannäkö ja ponnistelu, ja se ruokkii ihmisyydessämme sellaista puolta, jota ei kannata jättää ravinnotta.
Lämpimin terveisin
Rouva R
P.S. Blogia pystyy seuraamaan myös Facebookin ja Blogit.fi sivuston kautta!
Kuva Evgeni Tcherkasski/CC0/Pixabay