Mitä empatia on, ja kenelle se kuuluu?

Otsikossa esitetyt kysymykset ovat jotakin, mikä pyörii mielessäni aina vaalien alla. Se johtuu siitä, että vaikkei poliittisessa keskustelussa edes mainittaisi sanaa ”empatia” ja vaikkei keskustelu käsittelisi nimenomaisesti omatunnonkysymyksiä, juuri empatiaan liittyvät kysymykset tuntuvat usein häilyvän taustalla.

Väitän jopa, että poliittiset mielipide-erot juontavat usein juurensa empatian kohdistamiseen liittyviin painotuseroihin. Siellä, missä pyrkii leimahtamaan ilmiriita ja ollaan poliittisilla äärilaidoilla, kyse on usein siitä, että molemmat osapuolet jakavat empatiaa vain yhteen suuntaan ja siis vastakkaisiin suuntiin.

Toisin sanoen empatia on mielestäni vahvasti poliittinen asia – ja samanaikaisesti se on tietysti myös hyvin yksityinen asia.

Jälkimmäisestä suunnasta empatiaa ja sen kohdistamista pystyy lähestymään ehkä hiukan havainnollisemmin. Siksi teenkin alkuunsa juuri niin. Uskon nimittäin, että moni meistä on ollut tietynlaisessa tilanteessa. Puhun siitä tilanteessa, jossa toinen – kenties sisarus, puoliso, iäkäs vanhempi tai vaikkapa työkaveri – tarvitsee erityistä tukea ja jossa omaan mieleen pääsee livahtamaan ehkä hiukan häpeää herättävä kysymys: no entäs minä sitten?

Tilanne lienee tuttu monelle sellaiselle, joka ylipäätään joskus on ollut jollakin elämän osa-alueella niin sanotusti vahvoilla. Ehkä olit lapsena hyvä koulussa tai loistit jossakin harrastuksessa ja salaa mielessäsi mietit, onko oikein, että 90 prosenttia huomiosta ja tuesta menee niille, jotka eivät oikein pärjää ja joita ei ehkä edes kiinnosta pärjätä. Tai kenties olet ollut perheessäsi tai parisuhteessasi se terve, vahva pärjääjä, joka on yön pimeinä hetkinä miettinyt, onko oma osa ikuisesti tukipylvään rooli vai saako joskus itsekin olla heikko. Tai ehkäpä olet hoitanut työsi aina hyvin ja kunnialla, itseäsi säästämättä, ja joskus turhautuneena miettinyt, kuinka loputtomasti sinulta voidaan odottaa venymistä ja joustamista niiden työkaverien puolesta, joiden suoriutuminen jää heikoksi.

Nämä ovat ajatuksia, jotka jäävät usein salaisiksi. Tyrmäävän vastaanoton riski on niin suuri: Kehtaatkin valittaa, kun pärjäät itse niin hienosti! Tai joopa joo, sinulla tässä varmaan onkin tosi rankkaa, kun toinen on vanha ja sairas! Toisin sanoen on suuri todennäköisyys saada kuulla olevansa epäempaattinen ihminen. Samalla kylmä ja tyrmäävä vastaanotto voi saada mieleen hiipimään kysymyksen: kuka tässä oikeastaan on epäempaattinen ja ketä kohtaan?

Eräs tuttavani oli vuosia sitten tilanteessa, jossa hänen täysi-ikäinen lapsensa ajautui väärien valintojen seurauksena pahoihin vaikeuksiin. Tuttavani toinen, vielä alaikäinen lapsi oireili sisaruksensa tilannetta, joka heijastui koko perheeseen ja särki normaalin arjen. Vaikka arvostin kyseistä tuttavaani monin tavoin, hänen toimintatapaansa kyseisessä tilanteessa en arvostanut. Hän nimittäin reagoi ojentamalla ankarin sanoin kuopustaan siitä, että tämä suhtautui sisaruksensa tilanteeseen väärin. Hänen mielestään kuopuksen tehtävä oli olla sisaruksensa tukena eikä arvostella tätä millään tavalla.

Niin, siis ihmisen, ja vieläpä alaikäisen lapsen, elämän lyö joku hetkellisesti palasiksi omilla tietoisilla valinnoillaan, ja tässä tilanteessa ei saisi olla kuin tukena ja ymmärtää – negatiiviset ajatukset kielletty! Tämä oli ilmeisesti olevinaan empatian oppitunti, mutta minun silmissäni empatiaa oli jaossa vain yhteen suuntaan.

Palataan tässä kohdin yksityiselämästä takaisin politiikkaan. Oman tulkintani mukaan vasemman laidan poliitikot pyrkivät usein tietyllä tavalla omimaan empatian. Heidän diskurssissaan he ovat köyhien ja muiden huono-osaisten asialla – siis tekevät empaattista politiikkaa. Ei ole suinkaan yksiselitteistä, ovatko he todella ainoita näiden ihmisryhmien asialla. Vaikka olisivatkin, voidaan kysyä, että entäs se muiden ihmisryhmien empatia. Hekö eivät sitä tarvitse, ansaitse tai kaipaa?

Olen saanut itseni toistuvasti kiinni siitä, että tunnen jäätävän kylmiä tuulahduksia politiikassa, joka esiintyy empaattisena. Lieneekö tämä harha-aistimus, vai onko siinä jotakin perää, ettei ole välttämättä vain empaattista ja lämpöistä esittää vaatimuksia, joiden ydinsanoma on, että koska jotkut ovat vanhoja, köyhiä tai sairaita, teidän muiden on jaksettava loputtomasti ja teiltä voidaan ottaa ottamasta päästyäkin?

Onko epäempaattista esimerkiksi sanoa, että ihmisen olisi suotavaa tehdä työtä elääkseen? Tai onko epäempaattista olla sitä mieltä, että ulosottoon joutuminen on ihan oikein, ellei maksa laskujaan? Tai onko se epäempaattinen ajatus, että ihmiset voisivat maksaa nykyistä suuremman osan omista sairaanhoito- ja hoivakuluistaan?

Jos näihin kysymyksiin haluaa vastauksen, täytyy nähdäkseni esittää vielä yksi ratkaiseva kysymys: ketä kohtaan? Aika usein on niin, että se, mikä vaikuttaa kylmältä ja tylyltä johonkin suuntaan, saattaa juontaa juurensa muiden ihmisten ja ihmisryhmien huomioimisesta. Milloin empatian vaaka on juuri sopivassa tasapainossa ja kaikki saavat oman osansa, on hyvin vaikea ja varmasti osittain silkka mielipidekysymys.

Turha sitäkään on kiistää, että usein kyse on paljolti siitä, kehen meidän on helppo samastua. Mitkä ongelmat ja epäkohdat satuttavat meitä eniten ihan henkilökohtaisista syistä?

Itse en ole ihminen, joka helposti päästäisi tuntemattomien ihmisten kohtalot ihon alle silloinkaan, kun ne ovat hyvin karuja. Kuitenkin minulle tuli paha mieli lähes kyyneliin asti, kun kuulin tapauksesta, jossa ehkä hieman yksinkertainen henkilö teki äärettömän raskasta työtä naurettavalla korvauksella eikä edes itse tajunnut tilannettaan. (Ja tarkoitan ”naurettavalla” oikeasti naurettavaa: normaalia tuntipalkkaa vastaava korvaus koko päivän työstä.) Objektiivisesti arvioiden tuo ei tietenkään ole likikään pahinta, mitä ihmiselle voi sattua. Silti se nosti kyyneleet silmiini todennäköisesti siksi, että raskas raadanta ilman, että siitä seuraa itselle juuri mitään hyvää, on ilmiö, joka viiltää omaa nahkaani varsin kipeästi.

Minun on ylipäätään erityisen helppoa ja luontevaa tuntea myötätuntoa sitä tilannetta kohtaan, jossa henkilön omat mittavat ponnistukset eivät johda mihinkään. Senkin voin myötää, että minun on jopa helpompi tuntea myötätuntoa tilanteissa, joissa tapahtuu osattomaksi jäämistä merkittävistä ponnistuksista huolimatta, kuin tilanteissa, joissa osattomuuteen yhdistyy passiivisuus – vaikka osattomuus jälkimmäisessä tapauksessa olisi syvempää. Omasta kokemuksestani tiedän, mitä on olla esimerkiksi pitkäaikaistyötön. Silti minua koskettaa vielä syvemmin tieto siitä, kuinka pitkäaikainen ponnistelu voi tuntua nylkevän nahatkin päältä. Jos tähän vielä yhdistyy se, ettei siitä jää käteen kuin uupumus ja paha mieli, niin tilanne on erityisen lohduton.

Minun ei ole vaikea ymmärtää sitä, ettei kaikilla ole identtisiä lähtökohtia ja mahdollisuuksia. Sen sijaan empatiavajetta, joka kohdistuu tavalla tai toiselle menestyneisiin ja pärjänneisiin ihmisiin, en oikein jaksa ymmärtää. Kuuluuko empatia tosiaan aina vain epäonnistuneelle, särkyneelle ja osattomalle? Vai voisiko se yhtä perustellusti kuulua myös kaikkensa antaneelle, eteenpäin puskeneelle ja muidenkin puolesta jaksaneelle?

Lämpimin terveisin

Rouva R

P.S. Olen aiemminkin pohtinut sitä, miten niin sanottujen menestyjien ja pärjääjien osa ei aina ole helpoin mahdollinen.

Kuvat Gerd Altmann/CC0/Pixabay (ylempi) ja congerdesign/CC0/Pixabay (alempi)