Mitä ihmisen kuuluu jaksaa?

Helppo vastaus otsikon kysymykseen on: jaksaminen on yksilöllistä ja ihmisiä on turha verrata toisiinsa. Tämä vastaus on tavallaan myös aivan tosi – eikä asia silti ole ihan niin yksinkertainen.

Otsikon kysymys on vaivannut minua ison osan elämääni. Aikuisuuden kynnyksellä se oli juuri se kysymys, joka piti minua valveilla öisin. Sen voisi jopa sanoa olleen aikuistumisen eksistentiaalisen kriisin keskiössä. Niin kuin voinee arvata, tämä johtui siitä, etten ollut sinut oman jaksamiseni kanssa. Asiaan liittyi avoimia, mieltä painavia kysymyksiä.

Eivät ne kysymykset ole vieläkään lakanneet mietityttämästä. Edelleen mietin, mitä ihmiseltä voidaan oikeutetusti vaatia. Mitä ihan jokaisen pitäisi jaksaa, ja mikä taas on jo merkki erityisestä jaksavuudesta ja pystyvyydestä? Entä kuinka energiseksi itsensä pitäisi tuntea? Mikä on normaali vireystaso? Onko normaalia, jos olo ei ole koskaan energinen vaan kaikkeen täytyy aina pakottaa itsensä?

Olen jahdannut ajatusta normaalista jaksamisesta jopa yllättävän paljon siihen nähden, että olen ihminen, joka vertaa itseään muihin todella vähän. Minua eivät piinaa oikeastaan koskaan sellaiset vertailut, että muilla on tuollaista ja minulla on tällaista. En myöskään ajattele, että koska jollakin muulla on jotakin, minulla pitäisi olla samaa. En ole huolissani siitäkään, jos joku toinen vertailee minua muihin ja tekee siitä johtopäätöksiä.

Aika usein vertailu mielletään juuri suoraksi ja suoraviivaiseksi, kuten että olen ihan loppu ollessani yhden lapsen kanssa kotona ja kaverini Lissu jaksaa hoitaa kolme lasta työssäkäynnin ohella. Tai että koska työpaikan supermies-Sakari tekee joka viikko 20 tuntia ylitöitä ja jaksaa aina vain hymyillä, niin mitäs te muut siinä valitatte. Tuollainen vertailu toki onkin aika hyödytöntä ja jopa toksista.

Kaikki vertailu ei kuitenkaan ole yksilöiden järjestämistä riviin ja paremmuusjärjestykseen tai näkymätöntä kilpailua. Vertailua on sekin, kun haetaan jonkinlaista yleisinhimillistä keskiarvoa eli vastausta siihen kysymykseen, mitä voidaan odottaa ja olettaa ja mikä on normaalin rajoissa.

Mutta mihin sellaistakaan sitten tarvitaan? Miksi ylipäätään täytyisi rajata jokin ”normaali” tai pitää yllä odotusarvoja? Sehän tässä onkin vaikeaa, että juuri sellaista vertailua oikeasti tarvitaan ja niitä odotusarvoja väkisinkin muodostetaan – myös silloin, kun niitä ei osata tai haluta sanallistaa!

Otetaan esimerkki. Sinut palkataan töihin. Vaikka jokainen on oma ainutkertainen itsensä ja kaikkien jaksamisen on yksilöllistä ja niin edelleen, on selvää, että sinulta odotetaan tietynlaista työpanosta. Niin ikään on selvää, että on olemassa jokin raja, jonka alapuolelle mentäessä työnantajasi alkaa kohotella kulmiaan ja miettiä, ettet taida suoriutua työstäsi vaaditulla tavalla. Vaaditun jaksamisen ja pystymisen raja on siis ilman muuta olemassa. Vaikka työpaikkakohtaista vaihtelua esiintyy, voitaneen väittää, että asiasta on hahmoteltavissa jotkin yleiset rajaviivat.

Yllä kuvattu ei koske ainoastaan työelämää. Myös yksityiselämässä meillä on odotuksia ja meihin kohdistuu odotuksia. Jos sinua esimerkiksi harmittaa puolisosi laiskuus kotitöissä, tämä kertoo, että sinulla on jokin ajatus siitä, minkä verran toiselta voitaisiin edellyttää ahkerointia kotona. Lisäksi kyse ei todennäköisesti ole vain sinun korviesi välissä syntyneestä ajatuksesta. Luultavasti monilla muillakin on samansuuntaisia käsityksiä siitä, millaista jaksavuutta puolisolta voidaan odottaa.

Normaalin jaksamisen ajatus on tietysti läsnä myös niinkin tärkeässä asiassa kuin poikkeavan terveydentilan tai sairauden tunnistamisessa. Johonkin sekin perustuu, kun muodostuu käsitys siitä, että on epänormaalin väsynyt ja että on aika mennä lääkärin pakeille. Tästä näkökulmasta on erittäin hyvä ja jopa välttämätöntä, että on kuin onkin olemassa jokin ajatus siitä, mitä ihmisen kuuluisi jaksaa!

On yhtä kaikki selvää, että kun puhutaan tällaisen asian yhteydessä ”normaalista”, siinä on aina jonkinlainen vaihteluväli. Kyseessä on enemmänkin leveä katu kuin kapea polku – mutta silti se ”normaali” on olemassa!

Kirjoittamastani huolimatta en voi väittää itse edelleenkään hahmottavani, mitä normaali jaksaminen tarkalleen ottaen on. Tähän vaikuttaa paljon se, että olen koko ikäni ollut sellainen, etten jaksaisi juuri mitään mutta teen vaikka mitä. Minulle ajatus energisestä ja vireästä olotilasta on vieras. Kun tästä syystä oikeastaan kaikkeen tekemiseen täytyy aina pakottaa itsensä, on vaikea oman kokemuksen kautta hahmottaa, mitä ihmisen kuuluisi jaksaa. Oikeastaan en tiedä vastausta siihenkään, onko jaksaminen juuri tuota, että saa tehtyä asioita itseään pakottamalla, vai kuuluisiko myös haluta tehdä asioita ja kuinka paljon. (Olen pohtinut omaa jaksamistani aiemmin muun muassa tässä postauksessa.)

En ole jäänyt pohdintojeni kanssa yksin vaan olen koettanut kysyä näistä asioista läheisiltäni. Olen muun muassa yrittänyt saada vastausta siihen, joutuvatko kaikki muutkin aina aamulla pakottamaan itsensä liikkeelle ja päivän askareisiin vai haluavatko he todella tehdä niin, edes joskus. Monetkaan eivät ole tuntuneet edes ymmärtävän kysymystä. Tästä olen päätellyt, etteivät jaksamiseen liittyvät pohdintani ole ehkä ihan tavallisia.

(Jos sinä kuitenkin olet miettinyt samoja kysymyksiä ja kenties kokenut löytäneesi niihin jonkin vastauksen, kerro siitä toki minullekin!)

Sekin vaikeuttaa jaksamiseen liittyvien kysymysten käsittelyä ja normaalin jaksamisen hahmottelua, että samantyyppiset asiat eri ihmisten tekeminä eivät vaadi eivätkä ilmennä samanlaista jaksamista. Tällä en viittaa niinkään yksilöllisiin eroihin persoonassa ja voimavaroissa vaan siihen, että asiat voi tehdä monella tavalla.

Siitä huolimatta, että olen näiden kysymysten kanssa enemmän hukassa kuin perillä, lohduksi samanlaisia asioita pyöritteleville voin kuitenkin kertoa yhdestä havainnostani: aika usein on niin, ettei jaksavuus ole ihan sitä, miltä se näyttää.  

Kun et tarkasti tiedä, miten ja kuinka hyvin joku hoitaa eri elementit elämässään, silloin et myöskään tiedä kovin paljon siitä, mitä ja paljonko hän todellisuudessa jaksaa. On aivan eri asia hoitaa jokin juttu – on se sitten työ, ihmissuhde tai harrastus – erittäin hyvin kuin mennä yli siitä, mistä aita on matalin. Mitä se siis lopulta kertoo, että joku selvittää joka päivä kymmenen aitaa – jos on mahdollista, että hän yksinkertaisesti menee aina yli siitä, missä ei tarvitse kuin vähän nostaa jalkaa, tai jopa ryömii aidan ali? Ja toisaalta, entäpä sitten, kun joku ylittää päivässä vain kaksi aitaa mutta tekee sen aina perusteellisesti, tarvittaessa maalaa ja korjaa aidan mennessään ja auttaa pari muutakin siitä yli?

Niinpä. Jos emme tiedä suorittamisen sisältöä ja laatua, emme todellisuudessa tiedä myöskään vaaditun jaksamisen määrää. Tämä asia iskee aina välillä vasten kasvoja, kun onnistuu törmäämään sellaisiin henkilöihin, jotka päällisin puolin ovat supersuorittajia ja jaksavat vaikka mitä – mutta sitten se tekemisten laatu paljastuu jollakin ikävällä tavalla.

Eräänkin seura- ja yhdistysaktiivin kohdalla kävi ilmi, että on olemassa yksinkertainen selitys sille, että hän työn ja pikkulapsiarjen ohessa pystyy hoitamaan vapaa-ajallaan vaikka mitä tehtäviä. Selitys ei ollut se, että hän on superjaksava ja on jollakin matemaattisella taikatempulla lisännyt vuorokauteensa tunteja. Selitys oli, että hän jättää ihan huolettomasti vaikka mitä asioita hoitamatta – ainakin siellä seura- ja yhdistyspuolella. Mitä työssä ja kotona tapahtuu, sitä ei voi kuin arvailla.

Ihmisten jaksavuudessa on ilman muuta ihan oikeita eroja niin kuin kyvykkyyksissäkin, mutta erot taitavat usein olla luultua pienempiä. Tämä selittyy juuri sillä, etteivät asiat ole läheskään aina sitä, miltä ne pinnalta katsoen näyttävät. (Ja tätä ilmiötä some vielä kärjistää.) Vaikka olen monista jaksamiseen liittyvistä asioista epävarma, tästä asiasta olen kohtuullisen vakuuttunut!

Entä sinä? Kun puhutaan siitä, mitä ihmisen pitäisi jaksaa, onko sinulla tähän pohdintoja tai jopa vastauksia?

Lämpimin terveisin

Rouva R

P.S. Blogia pystyy seuraamaan ja kommentoimaan Facebookissa!

Kuvat fancycrave1/CC0/Pixabay (ylempi) ja Maria Moczydlak/CC0/Pixabay (alempi)